Viikot vierii ja maisemakin välillä vaihtuu (3.3.2016)

Tervepä suomalaiseen  taloon jos toiseenkin! Kuuleman mukaan siellä vielä talvea piisaa. Täällä hikeä, aurinkoa ja pölyä. Jos toki paljon muutakin. Sitten edellisen blogitekstin toivuin hienosti vatsavaivoistani. Kunnes sain sellaisia taas eilen uudestaan. Toki bakteerikanta on kovin erilaista ja jotain ekstrapöpöjä voi saada helposti vaikka ja mistä. Eiköhän tämäkin mene yhtä nopeasti ohi kuin edellinenkin ja toivottavasti huomenaamulla olen täysissä sielun ja ruumiin voimissani.Tänään lepäsin projektistani ja olo on kohentunut kovasti. Nyt on nälkäkin koko ajan. Ja olihan ihanaa syödä taas omaa, tulista kasviskastikesotkuani! :D 

Huomenaamulla klo 7 tasan lähdemme seitsemän vapaaehtoisen ja yhden täkäläisen oppaan kanssa matkaamaan pitkää rundia kohti Pohjois-Ugandaa ja siellä olevaa Murchisonin putousten kansallispuistoa. Siellä pitäisi olla hienoa luontoa ja monia villieläimiä tarjolla. Siis oikein perinteistä safarimatkailua yhdistettynä johonkin veneretkeen ja pieneen vaelteluun. Päätimme valita vaihtoehdoista sellaisen, johon sisältyy matkojen, majoituksen ja safarimaksujen lisäksi ruokailut (koska aina tärkeää, aina tärkeää..), mutta skipata virtahepojen katselun jossain erillisessä virtahepometsässä (sanctuary ?), jossa oppaat tietävät missä hepot menevät, koska pystyvät paikallistamaan ne gps-lähettimillä. Siellä kansallispuistossa pitäisi meininki olla vähän luonnollisempaa, mutta kovasti kuulemma villieläimiä on nähtävänä. Jee, innolla kyllä matkaa odotan. Vaikka sinänsä hinta taas vähän hirvittääkin suhteessa taas kaikkeen muuhun, mitä sillä rahalla täällä saisi. Ja suhteessa siihen, että jos mulla olisi mahdollisuus päästä varsin läheisiksikin täällä majatalolla tulleen Cissyn kotikylään vierailulle (kuten hän jo vaalien aikaan minua sinne kutsui, mutta turvallisuuden ja aikataulujen vuoksi en voinut mennä), niin sieltä kylästä pääsisi ihan ilmaiseksi kävelemään kansallispuistoon ja muutenkin siellä ihan samoja eläimiä näkemään. Kuin myös näkemään oikeaa kyläelämää ihan jossain muualla kuin täällä pääkaupunkiseudulla. Kuvia jo näin ja sellaisia heinäkattoisia majojahan siellä paljon näytti olevan. Lisäksi näkisipä siellä taas paljon pienellekin rahalle hyvää käyttöä. Hyvää käyttöä ja tarvetta toki näkee täälläkin.  Ja siis asenteena safarille lähtiessä ei nyt ole, että "voi ei miksi nyt tänne tulin ja näin paljon tästä maksan ja voivoivoivoi, kun olisinpäässyt tekemään toisin". Vaan se, että nyt päätin tehdä näin ja sillä mennään ja sen tuomista hetkistä, kokemuksista ja näkemyksistä nautin ja avoimena niitä vastaan otan

Kauniita luontoisia näkymiä olen nähnyt nyt onneksi täällä ”kotikulmillakin”, sillä viime viikon yleisenä lomapäivänä menin ranskalaisen Estellen kanssa vieraaksi yhteen työprojektiin, joka on orpokoti todella luonnonläheisessä ympäristössä. Olihan aika erityyppinen paikka kuin oma projektimme, koska ympärillä oli kylän kuhinan ja aktiivisten ja innokkaiden kylän lasten (jotka tykkäävät juosta luoksemme heti, kun ilmestymme ja jotka taistelevat syli- ja nostelupaikoista – roikkuminen vaatteissa ja sormissa on joskus kaiken ilahduttavan lisäksi vähän jo rasittavaakin) sijaan vain kauniita vuorimaisemia ja kasveja. Projektissa työskentelevä saksalainen Marko oli saanut vireille pientä viljelystoimintaakin ja lapset innokkaasti esittelivät kaikkea tontilta löytyvää elämää – lehmiä, tomaatteja ja ihmisiä. Olihan kiva käydä. Varsin nopeasti taas joihinkin lapsiin tuli sellainen side, että toivoisin ehdottomasti heitä uudestaankin näkevän. Sanoin kyllä pomoille, että tulen uudestaan käymään, jos se käy. Käyhän se ja kuulemma jotkut lapset olivat myöhemmin jo perääni kyselleetkin. Tosin aina näissä tulee mieleen se pointti, että niin hyvä kuin se onkin lapsille, että heitä katsomassa ja heidän kanssaan touhuamassa käy paljon auttavaisia ihmisiä, niin eihän toisaalta jatkuvasti sidotut ja hetken päästä rikotut ihmissuhteet välttämättä ole heille lainkaan pelkästään hyväksi. Kun lapsilla taustalla voi olla hyvinkin rikkonaisia kiintymyssuhteita. Pohdintaa aina siis tuossakin.Toki en kuvittele, että minusta heille yhden tapaamiskerran jälkeen mitenkään erityisen tärkeä tai läheinen ihminen olisi tullut. Mutta on se jännä, miten tuntuu, että joihinkin lapsiin pienikin läheisyys, välittäminen ja yhteys jättää jotenkin tärkeän merkityksen. Enkä usko, että siinä kyse on pelkästä muzungu-efektistä. Varmaan taustalla voi olla hurjia kokemuksia ja läheisyyden puutetta. Mutta toki merkittävimpiä ihmissuhteita heille ovat varmasti ne pysyvät ja turvalliset ihmiset, jotka heidän kanssa arkipäivässä ovat. Tosin esim. omassa projektissa olen huomannut, ettei työntekijöillä ole kauheasti aikaa ihan vain olla lasten kanssa. Siinäpä ehkä suuri anti vapaaehtoisilta lapsille onkin. Ehkäpä tosiaan meidän ei tarvitsekaan olla koko ajan jotain kovin organisoitua ja hienoa ohjelmaa olla järjestämässä tai lapsia suuresti olla valistamassa ja opettamassa. Luulen, että yhdessä olemisen ja ajan antamisen ja yhteiselon jakamisen hienous on tärkeää tässäkin. 

Orpokotiin suunnatun visiitiin jälkeen kävelimme Estellen kanssa kauniissa ympäristössä. Kipusimmepa yhdelle vuorellekin / mäelle (joita täällä on ihan todella paljon – jopa jyväisän kylän mäet jää kyllä kakkoseksi tässä..! ;) ) ja arvoimme miten pääsemme sieltä takaisin isommalle tielle ja bodalla kohti Wakison keskustaa. Epäilemättä yllätimme yhden paikallisen pienviljelijän totaalisesti, kun pölähdimme metsän keskeltä hänen viljelystöidensä keskelle. Hän ihmetellen kyseli, että olemmeko eksyneet ja missä olemme olleet. Myönsipä kysyttäessä myös yllättyneensä muzungujen saapumisesta. Tuskinpa niitä polkuja ylipäätään kovin moni siellä kuljeskelee. Saati pyhät miehet. Eikäkun. Miten se nyt taas menikään.. :D Mies oli äärimmäisen ystävällinen ja opasti meidät eteenpäin. Matkalla näimme myös tiiliä tekeviä miehiä ja pysähdyin heille juttelemaan. Hirmuisen ystävällisiä olivat hekin ja kertoivat, miten tiilet valmistuvat. Niitähän siis todellakin tehdään täällä ihan käsin mudasta ja kuivatellaan auringossa. Ja sopivan hyvää rakennusmateriaalia valmistuu.

Toinen luontoisa kokemus oli viime lauantaina, kun kävin katsomassa paikallisen Joseph-kaverin kanssa hänen puutarhaansa / maapalaansa samaisessa Wakisossa. Tosin selvisi, että kyseinen paikka onkin äärimmäisen suuri ja tuonne puutarhalle olikin kovin pitkä matka. Se tuli vastaan ikävästi siinä, että visiitin lopussa mulla oli inhottava, ikävä ja stressaava kiireen tunne (jota ei täällä siis paljoa ole tuntunut, onneksi :) ), sillä iltapäivällä mun oli määrä mennä vielä lasten urheilutapahtumaa järjestämään. Kiirettä lukuun ottamatta reissu oli varsin mukava ja olihan kiva nähdä millaiselta näyttävät niin cassava (yhden kasvin aivan puiseva juuri, jota täällä syödään perunan tavoin), papaijapuu, banaanipuu (ei makea ja keltainen banaani vaan ruokaan käytettävä vihreä ja kuituinen ruokabanaani), maissi ja vaikka ja mitkä kasvit. Vaikka paikka ei niin suuri ollutkaan ja nyt on kuulemma ollut tosi kuivaa, niin kasvoihan siellä sentään jotain. Pieni osa plantaasista oli vuokrattu yhdelle kylän perheelle ja sielläpä olivat lapset ihan pienistä lähtien peltoa kyntämässä. On vähän eri meininki täällä siinäkin, miten monet lapset osallistuvat perheen töihin. Esim. vaatteita pesee käsin aivan pienetkin lapset, samoin kuin ruokailuvälineitä, talon rappusia yms.

 

 

Projektissamme on koulu päässyt nyt jo suhteellisen hyvään vauhtiin. Tosin joidenkin luokkien lapset ovat edelleen yhdistettyinä tunneilla, sillä kuulemma koulussa ei ole tarpeeksi opettajia. Yksi opettaja lähti viime viikon jälkeen, koska hän oli saanut toisesta koulusta parempaa palkkaa. Kuulemma tuolla ei pystytä maksamaan kuin n. 300000 shillinkiä, joka meinaa alle 100 euroa kuussa. Onhan aikamoisen pieni palkka kerrassaan. Ja siis yksityiskoulun opettajilla! Välillä olen käynyt kuikuilemassa mitä luokissa tapahtuu ja tutustunut opettajiin. Olenpa siinä samalla aina sanonut, että jos jotenkin voin opettamisessa tai muussa heitä auttaa, niin mieluusti voin sitä tehdä. Nyt nimittäin lapsia ei kauheasti ole koulutuntien aikana projektissamme muuten, sillä vanhemmista lapsista suurin osa lähti sinivalkean juhlavisssa koulupuvuissaan sisäoppilaitostyyliseen yläasteeseensa ja lopuista moni on päivällä omassa koulussaan. Jännä juttu muuten, että jo oli haikeaa saatella lapsia matkaan, vaikka en nyt ihan niin kauhean pitkään ole heitä tuntenut. Toiveissani kuitenkin on vielä päästä näkemään heidät ja koulunsa vielä kolmen kuukauden mittaiseen lukukauteen sisältyvän yhden vierailupäivän aikana. Vain muutama vanhempi lapsi on ollut paikalla vielä tällä viikolla. Erinäisistä syistä. Yksi kuulemma voi mennä yläasteelleen vasta, kun saa haettua ala-asteeltaan jonkun sertifikaatin. Syy siihen, ettei ole vielä sitä hakenut, on ettei hän ole vielä saanut siihen rahaa. Tiedä sitten, onko koko totuus tuossa vaiko ei, mutta hullulta tuntuu, etteikö hänelle annettaisi saman tien tarvitsemaansa 2,5 euroa. Taitavat olla rahat oikeasti todellakin tiukassa tuolla projektissa. Mutta silti. En viitsi jotenkin kuitenkaan lähteä heti rahapussiani joka väliin heiluttelemaan, vaikka toki tuon voisin maksaa helposti, jos ei kerran muuten onnistu. Enkä siis rahan menon vuoksi vaan muista syistä. Ettei siitä tule lähtökohtaista kuvitelmaa, että alan maksaa kaikkea. Ja siis pitäähän sen onnistua, jos asia kerran noin on kuin lapsi siitä kertoo. Toki kolikoilla voi olla aina monta puolta ja tarinoita monia.

Ylipäätään mulle on kuitenkin vahvistunut tunne siitä, että kyllä tuo projekti tekee hyvää ja tarkkaa työtä lasten kouluttautumisen suhteen. Vaikka siis aluksi se uskonnollinen vahva kytkös häiritsikin. Rakkaan suomalaisen ystävän avustuksella autoin kahta kylän poikaa pääsemään nyt kouluun, koska heidän perheessään ei koulumaksuihin ollut varaa ja meillä sekä sitä että auttamisen halua juuri tätä perhettä kohtaan oli. Lapset kun olivat tulleet tuossa loman aikana jo varsin läheisiksikin mulle ja jotenkin musta tuntuu, että heissä on paljon potentiaalia ja upeaa oppimisen iloa ja motivaatiota. Tuntuu suurelta vääryydeltä, etteivät he voisi koulua käydä. He asuvat tätinsä luona (jolla itselläänkin on kaksi pientä lasta), koska äitinsä on ollut yli vuoden Sudanissa töissä, josta ei ole saanut juurikaan heille lähetettyä. Isänsä kohtalosta en tarkemmin tiedä. Tämä perhe asuu yhdessä pienessä huoneessa - täti ja kaksi lasta yhdellä patjalla ja kaksi lasta yhdellä sängyllä. Aikamoisen koskettavia lyhyitä keskusteluja olen siinä huoneessa tädin kanssa käynyt. Heidän tukeminen jatkossakin koulumaksuissa onnistuu projektin kautta, mutta kuulemma enempää kylän lapsia ja perheitä en voi heidän kauttaan auttaa, sillä seuraavaksi pitäisi tukea myös projektin omia lapsia. Jota haluan ehkä tehdä sitäkin, jos koen kykeneväni. Hyvä oli kuulla myös se, että projekti kuitenkin parhaansa mukaan myös yrittää auttaa ja helpottaa kylän lapsia heidän koulumaksuissa, silloin kun maksaminen on perheelle hyvin vaikeaa. Toki surullista on, että edelleen joka päivä kylän teillä näkyy lapsia, jotka eivät kouluun mene. Luultavasti ihan juuri rahan puutteen vuoksi. Toki siis valtiollisiakin kouluja täällä on, jotka ovat periaatteessa ilmaisia (tosin kirjojen, kynien ja koulupukujen maksaminenkin on joillekin mahdotonta), mutta niissä opetus on kai todella huonoa. Opettajille maksetaan niissä vielä vähemmän ja luokalla voi olla kaksisataakin lasta. Ota siinä sitten huomioon erityistarpeet ja huolehdi siitä, että kaikki saavat yksilöllistä ja tehokasta opetusta.. Huh huh. Ollaan me vain onnekkaita tuossakin suhteessa. Ja toki tehty paljon asioita yhteiskuntana hyvin. Ilman muuta sitäkin. 

Koulumaksuista tulee hintaa n. 40 euroa per lukukausi ja lukukausia on vuodessa kolme. Eli yhteensä vuoden koulumaksut ovat luokkaa 120 euroa, eli kymppi kuussa. Projektissa tosiaan on paljon sekä omia että kylänkin lapsia, jotka edelleen kaipaavat rahallisia tukijoita eli sponsoreita. Sponsoriksi lähtevät saavat kuitit kaikista maksuistaan ja saavat myös pitää yhteyttä lapseen ja seurata hänen koulunkäynnin sujumista ja etenemistä. Juteltuani projektin työntekijöiden kanssa, on myös vahvistunut fiilis, että sponsorien rahat todella menevät juuri lasten auttamiseen. Tai toki osa kaikesta rahasta menee myös työntekijöiden palkkaan ja toimistokuluihin, mutta ylipäätään uskon, että rahat saavuttavat todellisen kohteensa hyvin. Ilolla voisin yhdistää vaikka joitakuita teistä, jos joku haluaisi lähteä vaikka ihan muutamankin kuukausittaisen euron summalla jotakuta lasta koulunkäynnissä auttamaan. :) Tarvetta siis ihan todella ainakin täällä piisaa. Niin kuin toki paljon muuallakin.

On se hienoa toisaalta nähdä, miten pienillä summilla täällä joidenkin ihmisten elämässä voi saada suuria muutoksia aikaan. Ei tietenkään kaikkien. Eikä välttämättä edes monen. Jolloin kuvaan tulevat tietenkin monet seikat kuten kateellisuus ja se, millaisia seuraamuksia tämän hetken auttamisella on mahdollisesti ihmisten omaan vastuullisuuteen, motivaatioon yms. Ja toki mun tapauksessa myös se, että mitä mun ”liiallinen” kylän ihmisten kanssa kaveeraaminen ja joidenkin rahallinen auttaminen aiheuttaa projektin maineelle, tuleville vapaaehtoistyöntekijöille ja muille kylänraittia kulkeville valkolaisille. Toki niitäkin mietin. Ja sain jo asiasta pientä puhuttelun tynkääkin. Kuulemma jotkut vapaaehtoiset saattavat ahdistua liikaa, jos heiltä aletaan kysellä liikaa apuja. Ja varmaan niin. Tosin ei multa ole kukaan suoraan siellä kylällä tullut rahallista apua pyytämään. Enemmän tämä lähti ihan siitä lasten jonkinlaisesta tuntemisesta ja heidän tilanteen ja tulevaisuuden skenaarion näkemisestä ja kuvittelemisesta. Eniten avunpyyntöjä on tullut itse asiassa sellaisilta puolitutuilta, usein jonkinlaisessa työssäkin olevilta ihmisiltä. Jotka ilmoittavat heti suureksi innokseen olla mun ystävä ja myös tulla ehdottomasti Eurooppaan kylään ja töihinkin. Ja että josko mä voisin auttaa ja rahoittaa sitä matkaa vaikka hieman. Välillä nuo alkavat olla jo vähän rasittaviakin keskusteluja. Vaikka toisaalta edelleen myös ymmärrettäviä. Ja ystävällisesti niihin vastailen ja niiden toteuttamisen vaikeutta päivittelen.

Opettajien vastailut kysymykseeni siitä, voisinko tai voisimmeko Kaorin kanssa jotenkin auttaa heitä, ovat vaihdelleet kuvien piirtämisestä urheilutuntien pitämisen kautta ja ”minkä vain opettamisen” kautta kokonaisen kakkosluokan opettajana toimimiseen. Siihen luokkaan kun ei nyt opettajaa vielä ole ja ykkös- ja kakkosluokat ovat yhdessä yhden opettajan käsissä. Se on jokseenkin hassua siksi, että juuri ne luokat ovat kaikista suurimmat. En ihan näe logiikkaa, mutta sellainen varmaan siinä on. Joka tapauksessa meininki on aika ilakoivaa, kovaäänistä ja välillä villiäkin, kun lapset laulavat yhteen ääneen opettajan perässä joitain sana- ja numerovärssyjä. Välillä tanssivat ja hyppivät. Ihan luvalla siis. Varsin tiukka kuri vanhempien lasten luokissa tuntuu opettajien läsnä ollessa olevan. Tai toki elämää ja keskittymiskyvyttömyyttä on paljon eloisammin kuin Suomessa – ilman, että varmaankaan kovinkaan montaa ADHD-diagnoosia on annettu. Mutta välillä opettajat ovat luokista poissa pidempäänkin ja silloin lapset välillä tappelevat ja jotkut muksivatkin toisiaan. Tosin osaavat olla myös tosi rauhassakin. Ylipäätään musta tuntuu hullulta se, miten paljon ja pitkään lasten pitää olla luokkahuoneissaan. Ja yhteen putkeen. Koulu alkaa puoli kahdeksalta tai kahdeksalta ja ensimmäinen tauko on kymmenen aikaan. Silloin lapset saavat puuroa ja saavat leikkiä ulkona. Puuro tosin on tarkoitus kai syödä luokissa ja tauko on yhteensä kai reilu puoli tuntia. Seuraa taas luokassa istumista ja opetusta putkeen, kunnes tunnin lounastauko alkaa joskus klo 12 tai klo 13 aikaan. Taas tarkoituksena on syödä lounas luokissa ja sen jälkeen aikaa on ulkona olollekin. Kun tauon jälkeen kunnon vanhanaikainen (tuttu Nastolan Kirkonkylän koulun 80-90 luvun vaihteesta) käsikäyttöinen kello heilahtaa sulosointujaan, rientävän lapset taas luokkiin, joissa he istuvat tauotta neljään asti, joskus vähän ylikin. Siis monta tuntia iltapäivälläkin ilman taukoja! Sitä voi miettiä kuinka hyvin kukaan jaksaa siinä enää loppuvaiheessa keskittyä.

Puhuin päivänä eräänä johtavan opettajan kanssa ja ihmettelin tuota systeemiä ja taukojen vähyyttä. Hänkin sitä manaili, että huono systeemi ja kuulemma se on niin vaan valtion johtotasolta määrätty. Hän kiinnostuneena kuunteli Suomen mallia ja oli sen oloinen, että ehkäpä heilläkin sitä jotenkin voisi tuunata. Sanoi, että toki mieltä ja päätä pitäisi välillä pystyä lepuuttamaan ja virkistämään. Tiedä sitten kuinka fiksattua ja määrättyä tuo heidän systeemi on, mutta luulisi, että koulujen sisälläkin jotain jouston varaa olisi. Luulisi. Luulo toki ei ole tiedon väärti.. Lisäksi yläastetta käyvillä täällä koulupäivät voivat kestää seitsemästä seitsemään! Hyvänen aika, 12 tuntia!?! Siitä tosin kaksi viimeistä tuntia ovat pakollista kirjojen lukemisen aikaa. Siis kai läksyjä yms. Mutta silti. Siis vakavasti täällä koulunkäyntiin ainakin tuntimäärissä suhtaudutaan. Ja siis muutenkin. Ehkäpä kaikin tavoin oppi ei kuitenkaan kaikista tehokkainta ole – ainakin mitä tuohon keskittymisen mahdollistamiseen tulee. 

Puhuinpa ylempien luokkien opettajien kanssa opettamisen mahdollisuudesta vielä tarkemminkin. Toki en mitään luokkaa lähde yleisesti opettamaan tai alempiakaan tyylillä ”opeta mitä vain”, mutta tulimme siihen tulokseen, että voisin hyvinkin opettaa matematiikkaa. Jotkut vapaaehtoiset ovat opettaneet omaa äidinkieltään, mutta jotenkin olen epäileväinen suomen opetuksen hyödyllisyydestä. Lisäksi englannin kieli olisi toki mahdollinen, mutta välillä musta edelleen tuntuu, että jokapäiväiset sanat ovat paremmin hallussa lapsilla kuin mulla. Toki, jos tarpeeksi nuorille opettaa, niin sitten. :D Science on yksi oppiaine ja varmaan olisi jossain määrin mahdollinen mulle opetettavaksi, mutta toisaalta sen sisältö tuntuu olevan hyvin paljon paikallista politiikkaa, maanviljelystä yms. ei niin kovin hyvin itselläni hallussa olevaa. Joten matematiikka on nyt sovittu yhteisesti sopivan globaaliksi aiheeksi. Lueskelin kolmannen luokan matikan kirjoja ja siellähän oli vaikka ja mitä mielenkiintoista! Kuuleman mukaan kaikki luokat aloittavat vuoden 1. lukukauden opettelemalla joukko-oppia (Sets ?). Jännää sinänsä tuollainen yhtenäisyys, mutta hyödyllistähän se on ymmärtää joukkojen vertailu keskenään, josta pääsee sujuvasti myös kaikennäköisiin laskutoimituksiin. Mielenkiinnolla kyllä odotan miten pystyn ja osaan sitä tehdä ja saanko oppia perille. Voi olla kyllä tosi antoisaa. Tai sitten katastrofi. ;D Mutta  epäilen silti edelleen ensimmäistä. :)

Tähän mennessä olemme voineet auttaa opettajia lähinnä piirtämällä kuvia luokan seinille ripustettavaksi. Se onkin ollut yllättävän hauskaa ja mukavaa. Olen myös yllättänyt itseni edes jonkin tasoisilla piirrostaidoilla. Tosin ne taidot menevät miinusmerkkiseksi heti, jos kuvaan pitää tulla ihmisen tai eläimen kasvot. Sula mahdottomuus! Mutta esim. otsikon ”Important buildings” papereihin olen jo pätevöitynyt kirkkojen (tietenkin! Ja myös otsikon ”Buildings at school” alle..), koulun, moskeijan, kirjaston, vessan yms. piirtäjä. ;D Välillä lapsetkin ovat vähän auttaneet. Lounastauon aikaan on tosin aika kaaos käynnissä, kun pienet lapset haluaisivat osallistua. Siinä onkin vähän jo suojelemista niille papereille, jotteivat ne tule täyteen tomuisia jalanjälkiä tai ylimääräisiä tussin piirtoja. Lyijykynäviivojen kumittamisessa lapsille on annettu suuria vastuutehtäviä kyllä. :)

Viime lauantaina meillä oli tosiaan Kaorin organisoima urheilutapahtuma pari viikkoa sitten vierailemallamme orpokodilla (ei siis siellä, jossa nyt Estellen kanssa kävin). Tapahtuma onnistui lukuisten muuttuvien ja ennakoimattomien (tosin lopulta varsin pienien) vastoinkäymisten ja muutosten jälkeen oikein hienosti ja kaikilla näytti olevan varsin hauskaa. Oli hieno saattaa kahden eri paikan lapset leikkimään ja urheilemaan yhdessä ja nyt tällä viikolla monet lapset projektissamme ovat kyselleet, milloin pääsevät sinne uudestaan tai milloin toiset lapset voisivat tulla heille kylään. Olenkin miettinyt, että voisin koittaa jonain lauantaina järjestää niin, että pitäisimme jotain vähän vastaavaa meidän projektissamme. Kaori valitettavasti lähtee Japaniin ensi viikon lopussa, mutta voisin ottaa itse järjesteltäväkseni sen. Sitä paitsi pari muuta japanilaistyttöä (Megumi ja Miki) olivat myös auttamassa meitä ja varmastikin voisivat tulla uudestaankin. Haasteita aluksi oli se, että lasten tulo projektistamme viivästyi (tietenkin – ja yhtälailla meidänkin sinne saapumine..), he eivät syöneet lounasta ennen lähtöä (vaikka ajatus oli niin) ja jouduimme ostamaan kadulta heille ruokaa, heidän pakettiautonsa ei ollutkaan käytettävissä, koska lapsia tuli niin paljon (ja maksoimme privaattimatatun), yksi vesimeloneja lauantaille luvannut kauppias olikin sulkenut ovensa ja jousuimme metsästämään niitä muualta, ja juuri kun olimme aloittamassa urheilulajeja, taivaalta tuli totaalisen mahtava sade, joka kesti yli tunnin.

Onneksi kaikista näistä selvisimme ja lajeja sovelsimme niin, että pystyimme urheilemaan ja leikkimään sisällä yhdessä hiekkalattiaisessa ja pölyisessä luokkahuoneessa. Lajivalikoimassamme oli japanilaisittain chapatin syöntikilpailu pomppumatkalla höystettynä, vesimelonin halkomista, hetki ennen sadetta perisuomalaista saappaan heittoa, sukkulaviestiä ja lopuksi lentopalloa.  Lopuksi jaoimme palkinnot kaikille ja nautimme myös tikulla hajalle mätkityt vesimelonit. Tuntui siltä, että lapset ja aikuisetkin todella nauttivat yhdessä tekemisestä. Oli hieno idea ja ele Kaorilta todella järjestää tuollainen. Oli puhetta sen orpokodin kanssa, että menen ehdottomasti vielä sinne vierailemaan ja kuulemma saan seuraavalla kerralla tutustua itselleni aivan uuteen pallopeliin – ”netball”iin. Se on vissiin ikään kuin yhdistelmä ainakin kori- ja käsipalloa ja ultimatea. Siltä ainakin kuulosti. Se on myös vain tyttöjen peli ja kuulemma oikeinkin suosittua täällä. Todellakin halua nähdä ja kokeilla! :) Toivonpa myös, että pääsen pian jo vähän hölkkäilemään. Vaikkei polvi vielä todellakaan täydellinen ole, niin eiköhän se koko ajan tuossa parane.

 

Tänne majatalolle saapui muuten kaksi suomalaista tyttöä, joten paikan kielidynamiikka on muuttunut kummasti. Nyt täällä kuulee yhtä lailla saksaa, japania, ranskaa, englantia kuin suomeakin. Toisaalta tosi jee se. Vaikka alunperin ajattelin, että parempi, jos ei muita suomalaisia kauheasti vastaan tulisi. Mutta nyt se tuntuu jotenkin tosi kotoisalta. Onhan se kiva puhua joskus sillai sujuvastikin. ;D Kysyinpä heiltä myös olisivatko sattumoisin tuoneet mukanaan salmiakkia. Eipä ollut jäljellä. Vitsi vie, olisi maistunut! Mä toin tänne mukanani pussin salmiakkia ja pussin täytelakuja ja tarjosin niitä sekä täällä majatalolla että projektissa. Nehän menivät ihan hukkaan! Porukka aikuisista lapsiin asti yökkäili niille ihan tosissaan! Mitä ihmettä?? Meidän kansallisherkkua ei tosiaan osata ihan arvostaa. Hassua. :D

Nautistelkaa te siellä salmiakista, lakusta, ruisleivästä ja vaikka karjalanpiirakoista. Mä nautin muiden muassa kasvisliemiäni, avokadoja ja mun joka-aamuisesta herkkua - ruskeaa hirssipuuroa, johon sekoitan banaania, välillä päälle mangoa ja matkaan vielä lorauksen oliiviöljyä (kuva oli viime tekstissä). Nyt uutena höysteenä siihen välillä pistän myös yhden paikallistutun tekemää pähkinävoita. Avot!! Hyvää on. Sen lisäksi muuten kahvi on täällä aivan erinomaista. Taidanpa raijata sitä pari purkkia mukanani.

Hei ja hei ja hyvää viikonloppua kaikille!! :) Seuraavaksi toivottavasti kuvia leijonista! :D

-Piia