Kappas ja kumaus! Onpas aikaa vierähtänyt sitten edellisen tekstin.
Harmillista sinänsä, koska kirjoitettavaa ja näytettävää olisi ollut vaikka ja
kuinka paljon. Kummasti jotenkin aika on mennyt niin nopeasti ja ikään kuin
kiireessä (vaikkei sitä edelläänkään onneksi kovin usein täällä sinänsä mulla
tuntemuksena ole - ja kun on, niin sen näkee heti olemuksesta, liikkeistä,
törmäilyistä, kasvoista. Hyvä tunnistaa toiminnan ja fiiliksen kytkös. ;) ).
Jotta saisin ajatuksiani nyt "paperille" ja uutta julistusta ja
valistusta maailmalle, aion yrittää olla nyt normaalia lyhytsanaisempi (ja ihan
varmasti epäonnistun siinä) ja jopa jakaa tekstiäni itselleni epäperinteisesti
jotenkin loogisiin kappaleisiin. Saksalaisen järjestelmällisyyden rasti
seinään!
Projektin "street outreach":t ja kotikäynnit
Olen viihtynyt erinomaisen hyvin projektissani edelleen. Yksi suuri siihen
on, että niin mukavaa kuin lasten kanssa leikkiminen, juttelu ja kanssakäynti
onkin, on työpäiviini tullut lisäyksenä myös monia kotikäyntejä projektissa
asuvien lasten perheisiin ja katulasten parissa tehtäviä juttelukäyntejä,
"street outreacheja" (sanotaan niitä vaikka katukäynneiksi, kun en
parempaa nimeä tiedä). Jos noita ei olisi, voisi päivät tuntua välillä
tylsiltä, koska kouluntuntien aikana nuorimmat, projektin alueen koulussa opiskelevat lapset ovat luokissa ja vanhemmat lapset (kahta
poikkeusta lukuun ottamatta) ovat muualla koulussa koko (pitkän) koulupäivän. Joskus
kyläilen luokkahuoneissa, mutta opettamista en nyt kuitenkaan alkanut tehdä. Opettajien kanssa tulin siihen tulokseen, että parempi on, että he
opettavat tiukan opetussuunnitelman vaativat tiedot. Lukukausi kun on varsin
lyhyt ja siksi tiivis - pitkien lomien vuoksi. Ja kuulemma kun mun englantia
voi olla joidenkin lasten vaikeampi ymmärtää. Totta ihmeessä! :D Ja onhan se
nyt parempi, että opettajat opettavat, kun siellä kerran tarpeeksi opettajia
on. Saksalaisten vapaaehtoisten kanssa suunniteltiin myös läksyissä auttamista
joidenkin koulupäivien jälkeen, mutta se on lähtenyt varsin verkkaisesti
liikkeelle. Jotkut asiat täällä lähtevät - monistakin syistä. Ja tässä
tapauksessa sekä paikallisten että umpieurooppalaisten verkkaisuuden vuoksi,
sanoisin. ;)
Kaksi kertaa olemme käyneet noilla mainitsemillani katukäynneillä. Olemme
matkanneet sinne muutaman vapaaehtoisen ja paikallisten työntekijöiden kanssa ja
tavanneet ulkona ja kaduilla asuvia lapsia ja nuoria (kaikki ovat olleet
poikia). Mukaan on ostettu chapatia (leipälettusia) ja mehua, kun kuulemma lasten huomio on
helpoin saada viemällä ruokaa ja muutenkin sellainen heillä on ollut tapana.
Nyt näitä käyntejä ei ollut ollut pitkään aikaan - kustannussyistä johtuen -
mutta päätimmepä aloittaa ne kimppakustanteisesti jälleen. Ekalla kerralla
meinasi usko loppua siihen, onnistuuko homma ollenkaan, kun ensin lähtömme toki
viivästyi reilun tunnin ja paikan päällä (paikka, jonka lähistöllä lapset usein
oleskelevat) odotimme varmaan puolitoista tuntia, kun yksi sosiaalityöntekijä
etsi poikia. Pojat joutuvat piileskelemään päivin ja erityisen öin, sillä
poliisit ovat heidän perässään. Usein poliisit heidät löytäessään kuulemma hakkaavat
heitä ja muuta vallan kurjaa tapahtuu. Yrityksenä on saada lapset kiinni ja vankiloihin. Hurjaa ajatella kyllä millaista mahtaa olla
tuollainen elämä. Mutta kuinka ihmeellistä on se, että vihdoin kun pojat
paikalle tulivat ja aloimme heidän kanssa jutella, tuntuivat he aivan
totaalisen "tavallisilta" ja "normaaleilta"
juttelukumppaneilta ja ihmisiltä. Ja tuntuipa kamalalta kirjoittaa tämä. Niin
"normaalia" kuin yhtään mikään täällä on. Mutta siis ajatuksena, että
heidän kanssa oli todella helppo jutella, kysellä, kuulla, kohdata, katsoa silmiin, vastailla, jakaa
ajatuksia ja eritoten jakaa ja luoda juuri siinä hetkessä, juuri maailman
tärkeintä hetkeä.
Työntekijät tunsivat poikia jo pitkältä ajalta. Osa vanhimmista (17-19
vuotiaita) ovat asuneet kadulla jo lähes 10 vuotta. Ajatella. Osa heistä
kertoi, että he ovat ajatelleet perustavansa työpajan, koska osaavat tehdä
sandaaleja, koruja ja erilaisia käsitöitä. He olivat yrittäneetkin sellaisten
tekoa, mutta poliisi oli heidän tarvikkeensa ja pihalla olleen työpisteensä
löytäessään vieneet kaiken. Koska siis kadulla olo on laissa kiellettyä. He
sanoivat, että nuoremmilla on vielä toiveita ja haluja mennä mahdollisuuden
tullessa kouluun, mutta he tietävät, etteivät sitä enää voi varmastikaan tehdä
ja siksi haluavat mahdollisuuden saadessaan tehdä kaikkensa, jotta voivat omia
taitojaan käyttämällä ansaita elantoaan ja pystyä kadun ulkopuoliseen elämään.
Suunnitelma ja pojat kuulostivat todella uskottavilta (myös paikallisten
työntekijöiden mielestä - ei vain mun..) ja päätimme yrittää asiaa edistää.
Sittemmin onkin tapahtunut paljon hienoja asioita. Päätin
tätä hanketta ehdottomasti rahallisesti auttaa ja olemmekin käyneet kahden pojan ja työntekijöiden
kanssa katsomassa paria paikkaa heidän työ- ja nukkumahuoneiksi ja nyt lopulliselta
tuntuvat suunnitelmat ja laskelmat on tehty. Uskon, että tällä todellakin voi
olla paljon hienoja vaikutuksia ja pojat todella ovat aidon iloisia ja samalla myös järkevän ja vastuullisen oloisia. Katsotaan mitä tuleman pitää,
mutta ainakin uskon, että todellakin täällä voi meille varsin pienillä rahoilla kestäviä
ja positiivisia vaikutuksia saada.
Toki tähän liittyy heti pohdinta myös siitä, miten muut pojat reagoivat
siihen, että toiset saavat apua ja toiset eivät. Toki en poikia oikeasti yhtään
tunne, mutta mitä meidän sinänsä hyvin kaverillisissa ja omasta mielestäni
aidon ja vilpittömän oloisissa keskusteluissa olen kuullut ja aistinut, niin
pojat ovat niin suurta ja kiinteää perhettä keskenään, että he näkevät toisten
hyötymisen hyötymisenä heille kaikille ja onnellisena asiana - ei
kateellisuuden ja vihan alkulähteenä. Yhden pojan kanssa olen jutellut pari
kertaa syväluotaaviakin juttuja myös puhelimessa ja alunperin hän oli
aikeissa lähteä työpajaan mukaan, mutta päättikin heidän keskinäisissä neuvotteluissa
toisin. Hän kun haluaisi tehdä lopulta tehdä jotain ihan muuta. Alun perin
hänen haaveena on ollut tulla juristiksi, mutta se on nyt kuulemma jo kuopattu.
Koulu kun ei hänen paikkansa enää kuulemma ole. Mutta tulevaisuudessa hän
haluaisi perustaa pienen "kirjaston", jollaisia täällä on musiikin ja
videoiden lainaamiseen, katseluun ja ostamiseen – kopioitujen sellaisten toki.
Hän myös sanoi, että kokee nyt vastuukseen jäädä pienempien poikien
"vanhemmaksi" ja suojelijaksi, koska osa vanhemmista pojista muuttaa
alueelta pois. Tuohon kateellisuus- ja vihateemaan hän sanoi kovin viisaasti,
että ei hän voi olla kateellinen, koska pojat ovat hänen hyviä ystäviään ja
että hän toivoo hyviä ja sopivia mahdollisuuksia kaikille, ei vain itselle.
Kerroin arvostavani heidän lojaalisuutta ja yhtenäisyyttä ja sanoinpa myös,
että tuosta kateellisuusteemasta ja vähällä selviämisestä olisi niin monilla
tässä maailmassa oppimista. Josko meidän ei tarvitsi kuluttaa aikaamme ihan
näin paljoa aina uusien "menestysten" ja tavaroiden saavuttamiseen ja
omien omistustemme ja "puutteidemme" vertaamiseen suhteessa muihin
ihmisiin ja uusiin mainoskuvastoihin. On kyllä mun mielestä hieno ja viisas
nuori mies. Eikä ole kertaakaan multa kysynyt rahaa yhtään mihinkään. Onpa myös
varsin aidon oloisesti sanonut, että meidän kaikkien vapaaehtoisten välittömyys
ja aidot keskustelut ja kohtaamiset heidän kanssa tasaveroisina ihmisinä oli
jotain todella arvokasta heille. He kun ovat tottuneet siihen, että heitä
pidetään lähtökohtaisesti alempina ja huonompina ihmisinä tai vaihtoehtoisesti
ihmeteltävinä tarinoina ja hurjina kohtaloina, joita voi tulla hetkeksi
kuulemaan ja asiaa ihmettelemään ja voivottelemaan. Olipa koskettavaa juttua
sittemmin siitä, kuinka mielestämme tärkeintä on kohtaaminen ja se miten
ihmiset toistensa kanssa hetkessä ovat ja sitä luovat ja jakavat – ei se, millaisia erilaisia
taustoja ja tarinoita meillä on.
Voihan aivan hyvin sekä hän että kaikki muutkin pojat olla suuria kusettajia ja mä yksi
hölmö sinisilmäinen valkolaisnainen, mutta jotenkin mulla on vain vakaa
intuitio, ajatus ja tunne, että siitä ei ole tässä kysymys. Tietenkin voin olla
totaalisen väärässäkin. Mutta mahdollisuus tuntuu ainakin niin tärkeältä heille, että
ihan ehdottomasti haluan siihen nyt kyetessäni osallistua. Työpajan kannalta on
erittäin hyvä, että se tullaan pienellä tuunauksella tekemään meidän projektin
yhteen tarpeettomaan toimistohuoneeseen. Jolloin mahdollisuus käyttää pajaa tulee
näiden poikien lisäksi olemaan monilla muillakin lapsilla. Onpa projektillamme
kuulemma käyttämättömiä parturilaitteitakin, jotka tullaan asentamaan toiselle
puolella huonetta. Pääsevät niistä kiinnostuneetkin harjoittelemaan ja
harjoittamaan taitojaan. Kerrassaan ainakin kuulostaa ja tuntuu tärkeältä ja
toimivalta. Idealta vähintään. :)
Kotikäynneillä olemme nähneet koteja, joissa joko
projektissamme nyt asuvat lapset ovat aiemmin asuneet tai joihin heitä on
projektistamme kotiutettu. Tarkoituksena on seurata millaisin edellytyksin
lapset voitaisiin kotiin palauttaa ja miten palautuksen jälkeen perheet ovat
selvinneet. Perheelle annettavaa ja toimivaa apua arvioidaan ja kysellään ja
tarpeen mukaan (ja eritoten kinkkerimmän - eli rahoituksen - järjestyessä)
materiaalista ja neuvonnallista apua annetaan. Onpa vaan ollut antoisaa ja
kiitollistavaa nähdä todellisia (ja näissä tapauksissa toki varsin materiaalisesti köyhiä)
kotiolosuhteita ja samalla kohdata aivan upeita ja vieraanvaraisia ihmisiä.
Silmäni ja sieluni ovat avautuneet myös siinä suhteessa, että näissä
slummimaisissa paikoissa ja pienissä huoneissa ihmiset todellakin kykenevät
elämäänsä ihan oikeasti, iloisen ja onnellisen oloisena, tiiviissä ja monilukuisessa
naapurustossa asioita ja iloista juttelua jakaen. Totta ihmeessä ei heidän
elonsa ole pelkkää iloa ja onnen hetkiä. Mutta niitäkin olen ihan ehdottomasti
nähnyt. ”Normaalia” elämää. Niin normaalia kuin se nyt yhtään missään ja yhtään
kenelläkään tosiaan on. Erilaista monella tapaa – aivan taatusti. Samanlaista monella
tapaa inhimillisine iloineen ja murheineen – aivan varmasti. Elämää kun voidaan elää niin kovin erilaisilla tavoilla ja erilaisissa olosuhteissa. Asioita tehdä eri tavoin. Matkaaminen erilaisiin paikkoihin ja ihmisten todellisiin kotiolosuhteisiin todellakin auttaa sen ymmärtämisessä.
Kun olen
miettinyt, millaisiin asioihin ja projekteihin haluaisin täällä omia ja
ystäviltä saatavia lahjoituksia laittaa, olen tullut vakaasti siihen tulokseen,
että nämä kotien voimaannuttamisprojektit ja toisena lasten koulumaksujen
tukeminen ovat ehdottomasti sellaisia. Kiitän suuresti ja kumarran
virtuaalisesti syvään ja ilolla kaikille teille, jotka olette jo tukeanne
halunneet antaa. Menee todellakin varmasti tarpeeseen, hyvään kohteeseen,
auttamaan ja perille. :)
Erinomaisen kiinnostava workshoppi
Lyhytsanaisuushan tuntuu toimivan tosi upeasti. Nyt yritän oikeasti. Reilut kolme viikkoa sitten majataloomme saapui pari erinomaisen mukavaa saksalaisnuorta - Lena ja Jasper. Kykenin hyväksymään helposti mun edellisen mukavan ja viileän yksityishuoneen (nythän mulla on taas jo oikein hyvä ja viileä huone. Viime yönä sateisen päivän jälkeen oli jo niin kylmää, että otin makuupussinkin peitoksi käyttöön ekaa kertaa!) menettämisen heille, kun huomasin heti, että he ovat upea lisä majatalon sekalaiseen seurakuntaan ja erinomaisen mukavaa keskusteluseuraa. :) He tulivat lyhyelle muutaman viikon visiitille, koska tulivat pitämään viikon workshoppia. He ovat olleet molemmat aiemmin täällä yli vuoden vapaaehtoisena ja opiskelevat kulttuuriin ja mediaan liittyviä asioita. Workshopin aiheena oli se, millaista kuvaa Afrikasta ja afrikkalaisista tarjotaan länsimaisessa mediassa ja millaiseksi tuo kuva mahdollisesti olisi mahdollista ja täkäläisten mielestä toivottavaa muuttaa. Kuin myös sitä, miten kehitysyhteistyössä käytetään hyväksi sääliä ja luodaan kuvaa Afrikasta yhtenä kurjana taisteluareenana, jossa ihmiset näkevät nälkää ja ovat avuttomia ja länsimaisten avustusten varassa. Otin osaa workshopin kolmeen viimeiseen päivään ja ne olivat aivan huikean kiinnostavia ja avasivat omia silmiäni asiassa myös. Puhetta oli myös yhden tarinan riskistä ja joukkorahoituksen mahdollisuuksista tarjota paikallisille väylän saada rahoitusta omilla jaloilla seisomiseen ja pärjäämiseen ilman nykyistä "säälibisneksen" "dominantti toimija vs. alistettu" -asetelmaa. Lisäksi puhuimme vastuullisesta valokuvauksesta ja tulipa itselleni halu ja tarve tarkastella omiakin tänne blogiin liittämiäni kuvia kriittisesti ja pohtia miten paljon vahvistan ennakkoluuloja ja tuota yhden tarinan kerrontaa ja mahdollisesti koitan käyttää tuota säälibisnesnäkökulmaa hyväkseni.
Oli myös äärimmäisen kiinnostavaa olla workshopissa monien täkälaisten kanssa ja kuulla heidän mielipiteitään ja seurata heidän (välillä kiihtyvää, mutta muuten hyvin arvostavaa ja mielipiteitä jakavaa) keskustelukulttuuriaan. Selvästi monia heistä havahdutti tehtävä, jossa heidän tuli itse ottaa kuva, jossa he haluaisivat kotipaikkaansa ja ugandalaisia esiteltävän niin kuin he haluaisivat ja niin kuin he kokevat heidän kotipaikkaansa hyvin kuvattavan. Kuvissa ja niiden otsikoissa oli lähes kauttaaltaan mukana alistettua, kurjuuden ja avunpyynnin asetelmaa. Lenan kysyessä, onko tämä todella sitä, miten he haluavat itsestään kerrottavan, oli vastauksena monilta, että se on totuus eikä totuutta voi kiertää. Tähän perään liitetty keskustelu ja yksi mainio videon pätkä yhden tarinan vaarasta (nigerialinen naiskirjailija puhuu Ted Talkissa todella hyvin - suosittelen!! Linkki: https://www.ted.com/talks/chimamanda_adichie_the_danger_of_a_single_story?language=fi ) selvästi todella havahdutti ja avasi paikallistenkin silmiä. Tarinoita on monia. Yksi totuus täällä on materiaalinen köyhyys, mutta kuinka monta muuta upeaa puolta, tarinaa, ominaisuutta, yksilöä, yhteisöä, harrastetta, taitoa, kykyä, erinomaisuutta täällä onkaan!! Ja potentiaalia!! Ihan varmasti tasa-arvoisemman maailman ja kehitysyhteistyönkin kannalta pidemmässä juoksussa joku tältä pohjalta nouseva ratkaisu on nykyisen valta-asemaan ja säälistä autettavuuden sijaan paljon parempi ja toimivampi ratkaisu. Jotenkin koen, että osin juuri tästä syystä, on erinomaisen hienoa tukea ihmisiä nousemaan omille toimeentuloilleen bisneksen tms. toiminnan kautta ja yrittää todella poistaa niitä asetelmia, jotka tuota sääliasetelmaa ylläpitävät. Ja joo, samalla koen myös sääliä, empatiaa ja monia tunteita ja haluan niiden vuoksi auttaa. Ristiriitaisia tunteita ja käytännön toimia, tässäkin. Ja ihan kuin tämä koko asetelma muutamien bisnesten pystytysten vuoksi muuttuisi. Ei varmastikaan. Mutta tippa meressä sekin on. Ja yksilöille suuria vaikutuksia toki. Täällä toki vielä noihin yksilöihin tutustuessa ja heidät todellakin tasaveroisine ihmisinä ja kavereina pikkuhiljaa tuntiessa, tuo asetelma ja yksilön merkityksen arvon muuttuu vielä kummasti. Äärimmäisen suureksi itse asiassa.
Workshopin viimeisenä perjantai-iltana meillä oli kulttuuri-ilta, johon ideana oli kokata jotain jokaisen maasta ja mahdollisesti tuoda jotain kulttuuriohjelmaakin. Mähän sain suuren stressin siitä, mitä suomalaista (mun kyvyillä ja ruokarajoitekokkaushaluillani) voisin muka täällä kokata ja vielä niin suurella porukalle. Lopulta keksin tehdä kauraomenapaistosta ja ostaa kylkeen vielä täällä harvinaista ja kallista herkkua eli vaniljajäätelöä. Tuunaillessa, kaasu-uunin lämpötilakytkimen kanssa arpoessa ja odotellessa meni aikaa ja kärsivällisyyttä aika lailla ja tokihan paistos aavistuksen ehti palaakin. Mutta kuulkaa! Sehän oli hirmuisen tykättyä!! Ja makeaa - ei ollut desin mittaa, niin sokeria saattoi sulahtaa vielä vähän ohjetta enemmän.. Mutta olin tyytyväinen ja suuresti helpottunut. Selvisin! Ei enää painetta tuosta. Uskon ja toivon, että toista kokkauspainetta ei tule. :D Vaikka nythän siihen olisi itse asiassa ennakoitua enemmän aikaa. Mä meinaan päätin siirtää lentolippuani reilulla parilla viikolla ja tullakin kotiin vasta ennen huhtikuun loppua! On vaan sellainen olo, että nyt haluan täällä vielä vähän pidempään olla. Mahdollisuus kun on. Viisumissakin juuri tuonne asti aikaa, kun 90 päivän viisumin rajalla passiin iskivät. Majatalossa asumisen jatkaminenkaan ei tule maksamaan mitään ekstraa (koska alunperin piti maksaa vähintään 3 kuukaudesta) ja projektissa kuulemma pitävät mut oikein mielellään vielä. :) Ja onhan tämä nyt niin antoisaa edelleen ollut! Koko ajan toki tutustuu esim. projektin lapsiin enemmän ja enemmän ja toki tulee vielä suurempi ikävä olemaan sitten vajaan kuukauden päästä täältä lähtiessä kuin ehkä olisi sitä aiemmin. Mutta eihän se ole syy olla jäämättä. Näistä päivistä nautin ja ikävän otan vastaan sitten, kun sen aika on.
Kulttuuria tanssin ja rummutuksen muodossa
Tähän kaksi lausetta saa riittää. Upeita perinteisiä, ympäri Ugandaa olevia tanssiesityksiä kävimme katsomassa kera kahden paikallisnaisen ja saksalaisen Markon kulttuurikeskuksessa ja mukavaa oli. Ovat kyllä huikean taitavia, joustavia, vahvoja, elastisia, kimmoisia, akrobaattisia, rytmiverellisiä ja muuten musikaalisia nämä monet paikalliset!! :)
Projektin kohtaamisia, keskusteluja ja iloja, kun koulun "ovet" "ovat sulkeutuneet"
Kuvat kertokoot. Hienoja lapsia. :) Niin ja rannekoruja! Vielä olisi kaupan ja mahdollista tilata! Menisi oikein mukavan ja sympaattisen Reaganin koulumaksuihin. Pojasta tulee vielä taitava mekaanikko ja siinä sivussa ehkä käsityöläisbisnesmieskin. Ihan varmasti.
Huikea kansallispuistoelämys kera seeprojen Lake Mburossa
Tästä olisi kirjoitettavaa ja pohdittavaa ihan hirmuisesti. Mutta nyt ei enää jaksa eikä pysty. Lyhyesti - oikeasti! Josko tekisin runon, kahdessa minuutissa vaikka :D
Viime viikonloppu
nyt se on loppu,
olihan lystiä
luonnon hetkiä mystisiä,
saksalaissuomalainen vanhusten retkikunta
hyvin sai upeassa telttamajoituksessa unta,
kaunein ikinä suihku alla tähtitaivaan,
sellaisen mä joskus vielä Suomeenkin raivaan,
maisemat salpasi hengen
kokemus bussilla ja bodilla oli mennen,
kävelyt kera seeprojen ja antilooppien
mahdollisuus polvellanikin jo savannilla hyppien,
pyöräillessäkin oltiin osa luontoa
saipa siinä testata myös kuntoa,
yöllä autolla puistoon menimme
oppaan valolla leopardia etsimme,
eipä nähty, mutta
mä vaan ihastelin tähtitaivasta ja kuuta,
ja elämää, hetkiä jaettuja
mietin, ettei kauneinta oo hakea suunnitelmia aiottuja,
vaan elää ja aistia mitä on, luopua joskus yrittämästä
kokea mitä kaunista elämä tarjoaa - ihan tämän tästä
 |
 |
Spontaania reppureissailua ja korkeakulttuuria
Matkan jatko kansallispuistosta lähdettäessä meni spontaanisti ja ilman majoitusta valmiina. Sellainenhan läheisestä Mmbararan kaupungista lopulta oikein hyvin - ja reppureissuhenkisesti - löytyi. Ensin nautittiin matkalle sattuneen kulttuurikeskuksen paikallisen pääsiäisjuhlan antimista ja kovaäänisestä tunnelmasta. Korvatulpat olivat matkan aikana tarpeen sekä tuolla että bussin tv:n pauhatessa. ;D Bussimatkailu oli kokemus sinänsä. Kamalinta siinä oli se, että bussit odottivat molemmissa päissä matkustajia saapuvaksi ja bussin täyttymiseksi yli kaksi tuntia siten, että bussin moottori oli KOKO ajan käynnissä!!! Hyvänen aika. Tuskailin. Kysyin syytä. Se on se, että tämä on Afrikka ja jos moottori ei olisi käynnissä, ei kukaan tulisi bussiin, koska ajattelisivat, ettei se ole vielä lähdössä. Voihan polttoaineet ja emissiot sentään! Nyt olisi todellakin jollakin innovaation, markkinoinnin ja rahanteon paikka! Keksikää pliis joku äänimerkkilaite, joka päästää moottorin ääntä ja välillä aina kovaäänisen kaasuttelun ekstrajytinää. Pliis. Ja samalla, kun mietin ahdistuksissani kuinka paljon turhia päästöjä tuosta tulee, toki mieleeni tuli heti se, että mun lentomatkailu tänne ja muuten aivan turhan moni lentomatka elämäni aikana ovat tuottaneet superisti enemmän vihanneshuonekaasuja kuin konsanaan tälläinen typerä täkäläinen tapa näiden matkustajien jalanjäljiksi laskettuna. Että niinpä taas. Ristiriitaisia fiiliksiä.. Mutta hyviä fiiliksiä on silti paljon! :)
Nyt vihdoin loppui tarina tää, mieleeni seuraavaan kirjoitukseen juttuja ja kuvia jää.
Hei hei ja viikonloppua hienoa teille, mukavaa Lenan ja Jasperin viimeisen illan pientä juhlaa meille! :)
-Piia
No comments:
Post a Comment