Kotona. Hienot muistot mukana ja monet haikeat jäähyväiset takana. Oudoltakin täällä vielä tuntuu. (5.5.2016)

Tervehdys teille!! Suomesta! Teille, joista jo monia olen ilokseni ihan livenä Afrikan (ensi)aikani jälkeen Suomeen palattuani nähnytkin. Tänne nimittäin saavuin lähes jo viikko sitten, viime torstaina. Aikamoisen hektiseltä on tuntunut elo täälläkin, niin on jäänyt viimeinen matkapäivitys roikkumaan. Tosin enemmän kuin hektiseltä, on olo täällä tuntunut oudolta. Kuin toiseen maailmaan tiputetulta. Kotiin paluun kulttuurishokki on siis ollut ihan totta. Onneksi ystävien näkeminen ja urheilukytkökset ovat saaneet Suomenkin tuntumaan jo ihan luonnolliselta ja hyvältäkin paikalta. Mutta kieltämättä sielu ja mieli ovat yhä ja edelleen vielä paljolti Ugandassakin. Ja ihan ehdottomasti sinne vielä uudestaan menen. Haikeiden jäähyväisten ja lähdön hetkellä ja kotiin tullessa mietin, että ehkäpä menen sinne varsin piankin. Mutta katsotaanpa tässä nyt kevään edetessä ja kesän kynnyksellä ihan rauhassa. Ehtinenhän sinne esim. ensi vuonnakin.. Tai joskus. Mutta lähivuosina ihan varmasti!! :) Suomessa oudoimmalta on ehkä tuntunut harmaus (nythän on tosin jo aurinko ihanasti alkanut täälläkin paistaa!), erakkous, kliinisyys, ihmisten toisilleen huutelemattomuus ja yleinen juttelemattomuus, iloisten ja tuntemattomille juttelevien lasten puuttuminen, värittömyys. Noin muun muassa. Kuin myös oman kodin suuruus ja hiljaisuus. Joten täällä norsunluutornissani nyt sitten olen ja täältä huutelen. Huhuu - kuuleeko naapuri?!? ;D

Viimeinen viikko matkallani oli ennakoidusti varsin täynnä tapaamisia ja ohjelmaa. Oli kiva nähdä kaveriksi tulleita ihmisiä vielä vähintään kerran ja myös kyläillä yhdessä (siellä kolmannessa ja lähimpänä sijainneessa) orpokodissakin vielä. Siellä olevasta Elinahsta tuli toden totta läheinen tyttö mulle ja halusin alkaa hänen koulumaksuja maksamaan. Lisäksi sumplin valmiiksi teidän ystävien ja sukulaisten suosiollisella avustuksella yhdessä kokoon saamiamme koulumaksusopimuksia jatkoon omassakin projektissani. Nyt monta lasta tulee saamaan apua. Ovat ikionnellisia ja apu todellakin menee perille ja tarpeeseen. Kiitos niin kovin!! :) Alla olevassa kuvassa on 17-vuotias Sudaisi, joka oli vihoviimeinen lapsi projektissamme, joka ei vielä koulussa ollut (kun rannekkeita ahkerasti tehnyt Reagan pääsi niillä rahoilla aloittamaan mekaanikkokoulunsa - Kiitos! :) ). Hänellekin järjestyi rahoitus (Kiitos! :) ) ja hänen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen projektin henkilökunta löysi hänelle sopivan koulun. Hän pääsee vuoden aikana opiskelemaan tietotekniikkaa, videoeditointia ja graafista suunnittelua. Ja hän oli kouluun päästyään niin onnellinen!! Aivan huikeaa on, millaisia muutoksia ja apuja noilla pienehköillä raha-avustuksillakin täällä todellakin on voinut saada aikaan. Sudaisin olemus ja onnellisuus eleissään ja puheissaan on yksi osoitus siitä. 

Aiemmin mainitsemistani Street outreachilla tapaamistani katunuorista muutamista ehti tulla mun kavereita. Toki lähes kaikkiin näihin ystävyyksiin liittyy myös rahallinen avustus heille lopulta, joten kriitikko, skeptikko, realisti ja pessimisti voivat yhdessä ja erikseen tuumia, että ystävyys on ostettua ja ties vaikka ja mitä hyväksikäyttöä puolin ja/tai toisin. Mutta jotenkin ei se vaan siltäkään tunnu. Totta ihmeessä se varmasti vaikuttaa ja tekee musta jotenkin houkuttelevamman ystävän tai "ystävän", kun mulla on ollut mahdollisuus ja halu auttaa poikia bisneksen aloittamisissa myös rahallisesti. Mutta silti jaksan uskoa (ja tuntea), että jostain muustakin näistä kaveruuksissa ja ystävyyksissä on kyse. Vierailtuani yhtenä päivänä kansainvälisessä katulasten päivässä ja siellä hengattuani työpajasta kavereiksi tulleiden Jacksonin ja Edwinin kanssa, näin myös heidän muita tuttuja ja jutustelin (herkullisen ilmaisen lounaan - jonka jonottaminen valkolaisena siellä katupoikien joukossa tuntui jokseenkin hölmöltä ja nololta - mutta sain siihen kovasti kannustusta ja tukea heiltä ja vähän muiltakin :D ) heidän kanssa. Sainpa välitöntä palautetta, että mun puoliksi haljenneet vanhat varpaiden kynsilakat kaipaisivat ehostusta ja yksi pojista voisi salongissaan sellaista tarjota. Kuulemma ammattimaista apua asiaan tarjolla. Lupasin mennä joku päivä. Poika on asunut aiemmin kadulla, mutta on saanut mahdollisuuden opiskella manikyyri/pedikyyri-mestariksi ja siksi nyt hän on omassa kodissaan asuva kynsien ammattilainen.

En ihan heti ehtinyt suhteellisen kaukana olevaan salonkiin suunnata ja poika olikin kysellyt jo monesti Edwiniltä saapumisestani ja myös ollut tyytymätön petettyihin lupauksiin. Sanoin, että minähän pidän lupaukseni ja yhtenä iltana työpäivän jälkeen pyysin Edwinin mukaani opastamaan mut paikan päälle. Reissustahan tuli pitkä, hauska ja aivan erinomainen! Poika (en arvo nimeä, koska en ihan satavarma varsinkaan sen kirjoitusasusta enää ole) teki hartaudella (ja mun lainaotsalampun avulla - jälleen kerran sähkökatkon pimeän aikaan yllättäessä) mulle oikein kauniit ja taiteelliset sekä varpaan- että sormenkynnet. Väri oli kaikkien meidän mielestä oikein erinomainen ja jälki varsin fiiniä! Ainut ongelma oli mulle aina kynsiä viilatessa tulevat tolkuttomat kylmänväreet!! Siinä tulikin sitten yleistä ihmettelyä ja laajaa keskustelua siitä, onko ihon kananlihalle meneminen vain valkolaisten ongelma. Vastaukseksi tuntui jäsentyvän kyllä. :D Vihdoin pimeällä homman valmiiksi tultua, etsimme passelia ruokapaikkaa pitkällisten kävelyjen kautta ja lopulta löysimme kaikkia tyydyttävän ratkaisun. Kävellenhän sitä kokee ja näkee paikallista (katu)elämää ihan eri lailla kuin esim. bodalla ohi pyyhältäessä. Joten näkemystä tuli, paikallinen ruoka kaikkine hiilihydraatteineen oli taas oikein hyvää ja olimmehan taas kunnon turisteja!!

Viime tekstissäni mainitsin myös ystäväksi tulleesta Moseksesta, jota ajattelin mahdollisesti auttaa hänen aikeissaan tehdä työpajan sijaan jotain muuta, enemmän hänen kykyjään ja motivaatioon lähellä olevaa työtä ja bisnestä. Päädyimme auttamaan häntä paikallisten kavereiden kanssa saamaan oman musiikkikirjaston, josta hän jo alkoi saamaan tuottoa elokuvia lainaamalla, puhelimia lataamalla ja musiikkia myymällä (Ugandassa ei kuulemma ole tekijänoikeuksia - se olikin hyvä kuulla viimeisenä päivänä, sillä olin vain ajatellut, että täällä muuten vaan kopioidaan kaikki leffat ja musiikit laittomasti). Rahaa hän tarvitsee paitsi omaan elämiseen, ruokaan, tulevaan kirjaston vuokraan ja oman pienen asumishuoneen vuokraan, niin myös auttaakseen kanssaan asuvaa neljää nuorempaa poikaa ruoassa, vuokrassa ja koulumaksuissa. Joten vastuita ja laskujahan siinä on aikamoisen paljon yhden nuoren miehen harteille. Eikä toki helppoa - tai välttämättä edes mahdollista - ole kaikkea tuota saada omasta bisneksestä. Ainakaan alkuun. Selvästi kaiken kiitollisuuden ja onnellisuuden lisäksi nämä tulevaisuuden vastuut ja huolet ja mun maasta lähteminen myös huolettivat Mosesta. Onneksi hänen kanssaan jutellessa tuli aina luottavainen ja iloinen olo, myös hänen ja poikien tulevaisuuden mahdollisuuksista. Tosin myös jo haasteellisia hetkiä ja keskusteluja on naamakirjan ja heikosti ymmärretyn kirjallisen englannin kautta Suomeen tuloni jälkeen hänen kanssa vähän ollut. Toki tällainen auttaminen ei lopu ihan kuin seinään sieltä lähtiessä. Tai en halua sitä niin lopettaa. Onneksi on paikalliset kaverit tulkkaamassa ja auttamassa. Mutta saas nähdä millaisia tilanteita, väärinkäsityksiä ja vaikeita tunteita - muiden, toivottavasti positiivistenkin kokemusten muassa - vielä matkassa tulevaisuudessa tulee. Ja tottahan toki faktaa on se, että näistä auttamisista voi ihan hyvin olla myös enemmän haittaa kuin hyötyä loppujen lopuksi. Tai että ne projektit voivat kohdata suuria vastoinkäymisiä ja ongelmia ja kaatuakin kokonaa. Ei voi tietää ja toivottavasti ei ole eikä tule. Mutta se riski on otettava. Ja virheistä opittava ja kasvettava. Tälläkin tiellä.

Mahtavana apuna kaikessa käytännön järjestelyissä ja hankinnoissa sekä Moseksen tutoroinnissa ja tukemisessa oli Ssuuna, jolla itselläänkin on oma kirjastonsa. Aikamoisen lunkia, rentoa ja onnellista aikaa ehdin viettää näissä molemmissa kirjastoissa heidän kanssaan! Ihmeellistä. Minä, jolle musiikki ei koskaan niin kovin oleellinen osa elämääni ole ollut. Niin täällä monta paikallista laulua letkeine, ugandalaista perinteistä tanssia nykymusiikkiin yhdistävine videoineen on ollut hienoa ja sydämellistä viihdettä ja tunnelmointia! Ja Adelen Hello-biisi! Siitä tuli aivan koskettava hitti, kun kolmisin Moseksen kirjastossa (joka sijaitsee siellä hänen kotikulmillaan, ghettomaisen kadun sykkeessä ja hänen tuttujen ihmisten keskellä) sitä kuuntelimme. Erityisesti vielä ugandalaisen Roger Kentin cover-versiota siitä. Olenpa sitä kuunnellut Suomessakin yhä uudelleen ja uudelleen. Ja samalla muistelen sekä noita kavereita, lämmintä ja kiireetöntä tunnelmaa, materiaalisesti kurjia oloja, joissa silti ihmiset näyttävät olevan iloisia ja toisaalta myös niitä muita poikia, jotka tulivat kysymään apua ja rahaa. Totta ihmeessä myös tuota jälkimmäistä oli. Kun tiesivät, että olin työpajassa ja myös Moseksen kirjastossa joitain poikia auttanut. Ilman muuta. Voihan mulla olla mahista auttaa muitakin. Miksi eivät siis kyselisi. Liikaa - tai edes tarpeeksi - kun siellä ei tietenkään ole monellakaan. Nuo kyselythän olivat osittain harmillisia ja väsyttäviä. Vaikka toisaalta niin kovin ymmärrettäviä ja yritin jokaiseen niistä hyvin inhimillisesti ja ystävällisesti vastailla. Mikä jossain vaiheessa käy hankalaksi ja joskus paikalta liekeneminen on paras vaihtoehto. Mutta kyllä mä mielestäni osaan rajat kykenemiselleni ja auttamisen halullenikin asettaa. Ja siten itseäni suojata.

Tärkeänä pointtina ja suurimpana pohdintana tässä on itse asiassa vielä se, että voisinko ja haluaisinko auttaa noita paikallisia kavereita perustamaan oman projektin, jossa he voisivat auttaa laajemmin ja useampia katulapsia ja -nuoria. Heidän ideanaan olisi tehdä paikka, jossa autetaan nuorten ja lasten lahjakkuuksia (eritoten musiikin ja urheilun parissa) kukoistamaan ja samalla tarjotaan myös turvaa, suojaa ja ruokaa, nuoremmille opiskelua ja vanhempien nuorten kanssa viljellään maata ja tehdään myytäväksi erilaisia tuotteita, joiden tuotoilla projekti toivottavasti tulevaisuudessa rahoittaisi itsensä. Ettei se olisi riippuvainen lahjoitusrahoista kuten niin monet muut projektit täällä. Eikä se olisi myöskään mitenkään uskonnollisesti kytkeytynyt projekti - kuten niin monet muut täällä. Tärkeänä osana olisi tosiaan urheilun ja musiikin kautta lapsille ja nuorille heidän potentiaalin ja lahjojen käyttämisen mahdollistaminen ja heidän äänensä kuuluviin nostaminen. Kuin myös itsetunnon kohotus. Kuulemma Ugandassa ei juuri kannusteta lapsia ja nuoria erilaisissa kyvyissään, vaan ennemmin teilataan heitä ja keskitytään heidän epäonnistumisiin. Uskon ja tunnen, että tuossa projekti-ideassa ja näissä kahdessa kaverissa (varmasti hyvine yhteistyökumppaneineen ja mahdollisine tulevine kollegoineen) todella on potentiaalia ja tuollainen projekti voisi tehdä paljon hyvää. Sen tukemista tässä nyt todellakin pohdin. Projektisuunnitelma budjeteineen, visioineen ja missioineen on jo tehty. Ja vitsi vieköön, että voisi rahalla siinä todellakin saada ehkä jotain hyvinkin merkityksellistä aikaan. Ihan oikeasti. Toki voihan sillä muuallakin ja muutenkin saada. Eipä sillä. Mutta jotain aika erilaista tuolla olevat mahdollisuudet ja tarpeet silti ovat. Mutta tarpeita ja mahdollisuuksia on tietysti kaikkialla.

Tähän Moseksen auttamisen asiaan mulla liittyi suurena pohdintana se, kerronko siitä oman projektini henkilökunnalle. Päätin olla kertomatta, mutta varmaankin he sen vielä joskus jotenkin saavat tietää. Inhottavaa salailun ja kertomatta jättämisen fiilistä ja syyllisyyden tunnettahan siitä tuli, mutta syynä kertomattomuuteeni oli, että he eivät kovin mielellään näe vapaaehtoisten olevan omin nokkineen katulasten kanssa yhteydessä. Yksi kuumottava tilanne tuli, kun yksi apua kysynyt nuori mies tuli kysymään mua viimeisenä työpäivänäni projektin toimistosta, kun en ollut hänelle soittanut ja kertonut mitä olin päättänyt hänen bisneksen aloittamisen auttamisen kanssa. Hän oli päättänyt kävellä sinne asti kysymään, koska puhelimensa ei enää toiminut. Siinä sitten selittelin ja varsin valheitta (mutta jotain kertomatta jättäen) sain tilanteen hyvin selkiintymään ja projektini väen hämmennyksen laantumaan. Varmastikin heidän skeptisyyteen suurena syynä on se, että he ajattelevat, että valkolaisia huijataan emmekä me voi tietää kehen luottaa ja minkä verran. Ja että jotkut valkolaiset ja tulevat vapaaehtoiset voivat sellaisista suorista yhteyksistä vallan häiriintyä. Päätin kuitenkin luottaa tässä koko hommassa varsin omaan intuitioon, järkeen, sydämeen, ajattelukykyyn ja paikallisten, luottamieni ystävien apuun ja arvostelukykyyn. Ja onhan tässä kaikessa auttamisessa tosiaan hyvä olla paikallisten näkemystä ja kykyjä mukana ja niinhän nyt on. Kriittisenä äänenpainona olen joiltain kuullut, että järjestöjen sedät ja tädit ("uncles" ja "aunts" on oikein siis kunnianimike vanhemmille henkilöille ja esim. järjestöjen työntekijöille - mäkin olen Aunt Piia :D ) eivät kohtaa lapsia ja nuoria aina kuin ihminen ihmiselle ja siinä on vahvasti arvottavaa ja ennakkokäsitteistä asemaa. Ja tietenkin onkin. Hehän tekevät työtä ja ovat toimivat siinä tietystä positiosta käsin. Plus, että he tietenkin tuntevat koko kulttuuria ja katulasten maailmaa paljon paremmin kuin minä. Toisaalta olenpa myös kuullut arvailuja siitä, että monet projektit eivät tykkää, jos apua ei laiteta perille heidän kauttaan ja avullaan vaan suoraan. Vaan enpä tiedä. Mutta tämän tien nyt valitsin ja sen kanssa nyt ihan hyvin elän. Katsotaan mitä käy ja kelle sanon mitäkin, jos (ja kun) seuraavan kerran noille hoodeille ja näitä ystäviä, lapsia, projektin työntekijöitä ja vaikka ja ketä tapaamaan menen. :) Salailusta en kyllä liiemmin tykkää, joten enköhän seuraavalla kerralla kaiken suolla ulos ja kaikille. Jos eivät tosiaan ole niistä jo kuulleet. Varmaan kyllä kuulevat. Luulenpa. (Edit. Laitoinkin jo rehellisyyden tarpeissani viestiä ja mainitsin asiasta. Mielenkiinnolla odotan responssia. :) )

 

Tästä jutusta on nyt tullut ihan hirmuisen rahallisia avustuksia painottava. Ja omaa erinomaisuuttani ja laupeuttani sillä saralla selvästikin taas mainostava. Voihan pyhä Maaria. Ja itseään peilistä katselevat tyrannosaurukset sentään. Mutta syynähän (selityksenä..) tälle kaikelle on se, että alunperinkin ajatuksenani oli, että mahdollisesti voin ja haluan joitain kohteita täällä rahallisestikin auttaa. Tämän  kolmen kuukauden kuluessa ja paremmin ihmisiin, ongelmiin ja tarpeisiin tutustuessa on toki nuo rahallisten auttamisten kohteet itselleni selkiytyneet ja auttamisten koordinointi ja toteutus eniten on jäänyt tähän loppuun. Joten siksi tämä sakkaus. Lopetan siltä saralta hetimmiten. Paitsi että. Haluan vielä kerran sanoa myös nöyrimmän kiitoksen kaikille näissä avustuksissa auttaneille ystävilleni!! <3 Koulumaksut todellakin menevät kohteeseen ja tarpeeseen. Kuten myös kotien voimaannuttamisiin tarkoitetut rahat. Niihin pystyimme antamaan rahaa niin paljon, että viisi perhettä tulee näillä näkymin niistä rahoista hyötymään ja omaa uutta bisnestä niillä aloittamaan. Tarkoituksena siis on saada uusien elinkeinojen ja tuottojen kautta perheelle mahdollisuus elättää lapset kotona, jottei heidän tarvitsisi enää asua projektimme tiloissa tai tulevaisuudessa(kaan) pois kotoaan kadulle tai muuallekaan muuttaa.

Viimeisen viikon aikana matkustin myös suunnitellusti Cissy-ystävän perheen luokse hänen kotikyläänsä Pohjois-Ugandan Pakwachin. Bussimatka oli huomattavasti miellyttävämpi kuin edelliset pitkät matkat. Bussi ei edes odotellut käynnissä tällä erää kahta tuntia laiturilla. Sen sijaan puolisen tuntia kylläkin. Jälkikäteen koomista ja hetken ollessa käsillä hyvin stressaavaa lähdössä oli se, että yritin viime tipassa mennä ostamaan lounasta bussiyhtiön ravintolasta. Olin ymmärtänyt Cissyltä, että tämä bussi lähtee yleensä suht' ajallaan. Cissy oli vanhimman tyttärensä kanssa lastaamassa bussiin vaikka ja mitä mukanaan Kampala-citystä (halvemmalla) viemää tarvikettaan ja muutenkin kaikki muut matkustajat vaikuttivat olevan jo bussin ympärillä. Itse pohdin yläkerran ravintolassa millaista kasvis/kalaruokaa heidän ravintelista mulle mukaan nopeasti liikenisi. Tilausta vielä pohtiessani aloin kuulla kuulutuksia, joissa aivan selvästi sanottiin, että "Bussi on lähdössä aivan juuri, tule alas sieltä." En välittänyt ensimmäisistä juurikaan, mutta muutaman kerran kohdalla sain jo lähes paniikin päälle. En osannut päättää mitä otan ja sönkkäsin, että ihan mitä vain, mitä nopeasti saatte. Että mun pitää mennä justiinsa alas. Lähes hypin siinä varpaillani että ja voi ja voi ja voi ei. He toimivat varsin verkkaisesti ja pyysivät ruoasta (pakkaushinnoitteluun vedoten) varsin ylihintaa. Ärsyynnyin vähän, mutta mietin, että ihan sama ja kunhan nälkääni ja kiireeseen nyt jotain vaan saan. Lopulta riensin alas pilaun (riisi, mausteet, liha (!)) ja papujen yhdistelmän ja rinkkani kanssa ja tunsin nolouden ja häpeän ikeet selässäni. Kun olen niin kovin myöhässä ja ainoana. Ja Afrikassa! Kunnes huomasin, että bussiahan todellakin lastataan vielä. Eikä se nyt todellakaan ole ollut viime minuutteina ihan juuri lähtökuopissa, kun ei kerran ollut ihan vieläkään. Siinä sitten Cissyltä opin, että kuulutus on yleinen kuulutus ja sen tarkoitus on saattaa kaikki ihmiset kuvittelemaan, että juuri heitä odotetaan ja että bussi on ihan juuri lähdössä. No voihan sentään!! Ehkei kukaan muu kuin suomalaisella nöyryydellä varustettu meikäläinen ollut niin paniikissa, varpaillaan ja häpeissään tuon kuulutuksen kuullessaan.. :D No mutta! Matkassa oltiin ja iloisinakin lopulta taas! :)

Illalla saapuessamme kylään, olin väsynyt kuin vanha vaari ja aluksi ajattelin, että noinkohan jaksan sosialisoitua ja tutustua paljon uusiin ihmisiin. Lapset ja aikuiset siinä kylän pienellä alueelle, jossa Cissyn perheen (hänen lapset asuvat siellä hänen oman äidin kanssa) ja naapureiden savimajat ovat varsin lähekkäin ja muodostaen yhden "compoundin", olivat kuitenkin todella mukavia ja välittömiä ja tutustuminen oli oikein mukavaa. Vaikkeivat kaikki Kampalasta totuttua hyvää englantia niin puhuneetkaan. Siinä leikimme lasten kanssa pimeässä piirileikkejä, istuimme ja makoilimme yhdessä pihalla bambumatolla ja söimme illan päätteeksi. Ruoka oli herkullista, mutta sen nauttiminen tällöin ja tuolla myös myöhemmin tuntui vähän hölmöltä, koska mulle tarjottiin luksusruokaa yksittäisellä lautasella / lautasilla (oli niin paljon) riisineen, kaloineen (ihanaa tuoretta kalaa Niilistä kalastettuna! :) ) ja kasviksineen ja kaikki loput söivät piirissä yhdestä ruokakasasta käsin kukin ottaen ja sitä jakaen. Tunsin itseni siirtomaaherraksi. Myöhemmin reissun aikana sain sentään joitakuita ottamaan ja jakamaan minunkin ruoasta. Tuntui edes aavistuksen vähemmän hölmöltä. Hyvä niin.

Kylän ja talojen fasiliteetit olivat todella simppeleitä ja varsin vähäisiä. Mutta toisaalta vierasmaja, jossa nukuin, oli todella mukava kaikessa yksinkertaisuudessaan ja siitä tuli myös mieleen mukava ja pieni kesämökkihuone. Kylän meininki oli myös töitä jakavaa ja ilokseni sain minäkin sentään osallistua tiskien pesemiseen ja kerran cassavan (paikallinen juurena kasvava ruoka) kuorintaan. Monta kertaa tuntui typerältä, kun kaikki muut (myös Cissy) puhuivat paikallista kieltään enkä ymmärtänyt mitään. Kuitenkin tiesin, että välillä toki minustakin puhutaan. Näihin työn tekemisiin liittyen olin kuulemma saanut positiivista palautetta. Kuulemma tiskitkin tiskasin niin järkevästi ja vähällä vedellä, että selviäisin Afrikassa. JeeEE! :D Montaa muutakaan juttua en tajunnut ja varmasti siellä on voitu keskustella ihan vaikka ja mistä ja vaikka ja mihin sävyyn. Niin ärsyttävää ja väsyttävää (fiiliksestä tulee joskus jopa mieleen eläintarhan eläimenä oleminen) kuin se sivullisena ja ymmärtämättömänä oleminen välillä / jopa usein onkin, niin onhan siinä aina myös positiivisesti mahdollisuus vetäytyä omaan rauhaan ja lepoon. Ja sitä toden totta välillä teinkin. Pohjoisessa oli hirmuisen paljon kuumempaa kuin nyt (sadekauden aikana) Kampalassa ja siksipä kuumuus ja aurinko ehkä mua vähän normaalia enemmän  myös väsyttivät. Varmaan myös näytin jotenkin erityisen väsyneeltä, kun paikalliset lapset moneen kertaan kysyivät, että olenko väsynyt. Muun muassa kun pelasimme keskipäivän kuumuudessa heidän kanssaan jalkapalloa. En suostunut ensin myöntämään. Kun meillä oli pelissä ja kunniana tyttöjen joukkueen pärjääminen poikia vastaan! Hetken siinä hikoiltuani ja heikotuksenkin tultua tajusin kuitenkin ottaa lepoakin. Fiksuja lapsia, kun arvasivat. Eivätpä taida skandinaavit tuollaisessa helteessä niin jaksaa.. Niin ja jokaisen tulisi joskus olla sellaisen huomion alla ja ymmärtämättä mitä muut puhuvat - tietäen myös, että puhuvat itsestä. Tekisi hyvää kaikille. Muun kalaisia pelkääville eritoten.

Ensimmäisenä yönä kylämatkalla kuulimme valitettavan surullisen uutisen. Cissyn velipuolen lapsi oli kuollut sairaalassa. Hänellä oli jokin verisairaus ja mitä ilmeisemmin yhtenä ongelmana oli ollut, ettei hänelle ollut siirtää verta. Täällähän on terveydenhuolto yleisesti varsin huonolla tolalla. Korruptoitunutta ja rahaa vaativaa monissa tapauksissa. Yksi majatalomme vapaaehtoisista on töissä yhden toisen kylän sairaalassa ja hän on nähnyt hurjia tapauksia siellä. Kuulemma lapsia on kuollut, kun ei ole ollut verisiirrettä ja varsin hoidettavia ongelmia on jäänyt hoitamatta, kun omaisilla ei ole ollut antaa tarpeeksi rahaa. On se vaan hurjaa ajatella. Ja onhan Suomen parjattu terveydenhuolto kuitenkin aivan huipputasolla verrattuna monen muun maan vastaavaan.

Kaikkia kylässä viettämiäni päiviä varjosti siis lapsen kuolema ja ystäväni perheen aivan pihapiirissä pidetyt hautajaiset. Ensimmäisenä päivänä Cissy perheineen vieraili sairaalassa kuollutta lasta ja lapsen muualla asuvaa äitiä ja isoäitiä katsomassa sekä kävi paljon keskusteluja siitä, minne lapsi haudataan. Lopulta äidin puolen suku suostui siihen, että poika haudataan perinteitä kunnioittaen isänsä perheen pihapiiriin, vaikka hän olikin asunut isoäitinsä luona. Äiti asui Kampalassa. Varsin hajallaan olevia perheitähän täällä aika paljon on näkynyt. Lapset useinkin asuvat isoäidin kanssa ja vanhemmat ovat töissä jossain kaukana. Erilaista on.. Noh, sitten ensimmäisen kuolinpäivän päätteeksi pojan ruumis tuotiin arkussa isän kotiin ja sinne tuli ruumista katsomaan sukulaisia ja ystäviä sankoin joukoin - paljon lapsia myös. Itsekin kysyin, saanko taloon (jalkapallon jälkeisissä, likaisissa vaatteissani) mennä ja kovasti minua kannustettiin. Taisi olla elämäni ensimmäinen kerta, kun kuolleen ihmisen näin. Aika vaikuttavaa ja surullistahan se oli. Monet ihmiset surivat selvästi kovempaan ääneen kuin Suomessa yleisesti. Onko se nyt sinänsä ihme, kun Suomessa ei olla niin tunteiden ilmaisun vapauteen totuttu. Tosin kyllä täälläkin oli myös paljon ihan hiljaistakin suremista, eipä sillä. Seuraavana päivänä oli vuorossa hautajaiset. Juhliin tuli paljon sukulaisia, ystäviä ja kylänmiehiä ja -naisia. Juhlien alkamisajankohta ei ollut mitenkään tiedossa vielä juhlien aamuna. Silloin aloitettiin, kun hauta oli kaivettu, juhlapaikka kasattu, ruokaa valmisteltu porukalla ja yhteiskustanteisesti ja papit paikalla. Aluksi yksi monista papeista piti pitkän ja varsin komiikkaakin sisältäneen ja yleisöä jopa naurattaneen saarnan (mitä ilmeisemmin siinä puhuttiin lähinnä uskonnosta ja uskovaisuudesta, ei kuolleesta pikkupojasta). Sitten saarnasivat muut kirkon miehet ja seuraavaksi arkku avattiin ja lukuisat hautajaisvieraat kävivät kukin katsomassa pojan kasvoja ja siten ikään kuin sanomassa viimeiset jäähyväiset. Oli aikamoisen raskasta katsottavaa ja kuultavaa toisaalta, mutta toisaalta siitä tuli myös olo, että ihmiset todellakin pystyvät mielessään siten ehkä paremmin suruprosessia edistämään. Myös jotkut lapset itkivät raskaasti ystävänsä kuolleena nähtyään. Lopulta arkku saatettiin suomalaisten hautajaisten tapaan kantosaattuessa hautaan. Tuon jälkeen tarjolla oli kaikille jaettuna ruokaa (cassavasta tehtyä tahnaa syödään tuolla lähes kai joka aterialla ja sen nimi heillä olikin kaiken kattavasti "food" eli ruoka - sen lisänä tarjoillaan yleensä sitten vähän muutakin) ja ilmapiiri keveni selvästi. Näissä juhlissa ei palan painikkeeksi ollut tarjolla kahvia (ugandalainen kahvi on muuten todella maukasta) saati kakkua. 

Kuulemma perinteiden mukaan kauempaa tulleet hautajaisvieraat jäävät kylään mahdollisesti moneksikin päiväksi ja yöksi. Koska yösijoja ei majoissa ole tarpeeksi kaikille (ystävän kolme lasta ja heidän isoäiti nukkuvat muun muassa aina kaikki yhdessä, yhdellä isolla patjalla ja yhden moskiittoverkon alla majansa lattialla), niin sekä vieraat että osa kodin väestä nukkuu yönsä taivasalla. Cissy nukkuikin vieraiden (ja vapaana kulkevien kanojen, vuohien, koirien ja ankkojen) kanssa pihalla, mutta itse pitäydyin vierasmajan suojassa. Vaikka suunnitelmamme matkan ohjelman suhteen menivät hautajaisten vuoksi täysin uusiksi ja Cissy oli kiireinen keskustellessaan vieraiden kanssa, sain kuitenkin yhden paikallisen kanssani kävelylle Pakwachin kylään ja Niilin toisella puolella olevan kansallispuiston kulmille. Niilin siltaa vartioinut aseistettu armeija/poliisimies (aseistettuja miehiä näin koko Ugandassa oloni aika satamäärin enemmän kuin aiemmassa elämässäni yhteensä) vakuutti, ettei halua alueella otettavan valokuvia. Sikäläinen kaveri Denis sanoi, että kyllä sillan jälkeen voi kuvia ottaa, kunhan vartija ei vain näe. Muutamia kuviahan toki otin nähdessäni norsuja, virtahepoja, kaunista auringonlaskua ja muuten mukavaa maisemaa. Myöhemmin kuulin, että vartija olisi voinut tarkistaa kamerani ja ties mitä tehdä kuvia nähdessään. Noh, onneksi ei tarkistanut. Kuulemma kuvakielto juontaa juurensa menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin kapinallisjärjestö LRA teki tuhojaan ja piti majojaan juuri noilla alueille. Vuosikymmenien ajan ihmiset kärsivät päättömästä väkivallasta ja sen uhasta tuolla ja paikalliset kylät ovat sen vuoksi jääneet esim. koulunkäynnissä paljon jälkeen. Koska kouluja ei tuolloin voinut pitää auki. Vasta vuonna 2006 LRA karkoitettiin ja nyttemmin se on vaikuttanut valitettavasti edelleen naapurivaltioiden syrjäseuduilla. Kokonaisuutena kylässä vierailu oli kaikesta surusta ja ikävästä huolimatta hieno ja erilainen kokemus. Lapsien ilo ja kiinnostus ja ihmisten yhteisöllisyys todellakin piirtyivät sieluni maisemaan. Iäksi luultavasti

Kampalan cityyn saapuessani maisemat ja hektisyys olivat kovin eri luokkaa kuin pohjoisessa. Majataloomme päästyäni kuvailin hammaspesupaikallani usein vierailleita suurehkoja etanaystäviä ja muuten majatalon jo kovin tutuksi ja turvalliseksi tullutta, värikästä eikä niin kliinistä interiöötä.  

Reissuni jälkeen edessä oli enää kaksi viimeistä työpäivää. Kaksi haikeaa, viimeistä työpäivää. Viimeisenä päivänä minulle järjestettiin varsin yllätyksenä (normaalista hyvin poikkeava ja monimuotoisempi) illallinen ja kakun leikkaus. Toki olisin voinut päätellä illallisesta nähdessäni päivällä ruoan valmistusta (muun muassa kaksi nyljettyä - vapaana kasvanutta - kanaa (joiden sisällä oli Monia kananmunia!?!?), mutta salamyhkäisyys oli sitä luokkaa, että sikäläiseen suunnittelemattomuuteen ja muuttuviin tilanteisiin nähden oli ihan yhtä todennäköistä, että ruokaa tehdään ihan muuten vain tai johonkin muuhun tarkoitukseen. Olihan hienoa - ja niin kovin itketyttävää - aikaa siinä syödessä, limsaa juodessa (täällä on juhlavaa juoda limsaa - ja sitä tein enemmän kuin konsanaan sitten lapsuusvuosien oksennustautien) ja jutellessa lähes koko henkilökunnan ja kaikkien projektissa asuvien lasten kanssa. :) Teetin viimeiseksi päiväksi paperisia valokuvia projektin väestä ja niiden saaminen kansioon lasten innostuksen vuoksi revityksi tulemisen sijasta olikin pieni urheilusuoritus.

Kovasti siinä itkujen lomassa vakuuttelin, että takaisin vielä tulen. Ja ihan varmasti menen! Aivan pääsi yllättämään, miten läheisiltä lapset ja monet aikuisetkin töissä oloni aikana olivat alkaneet tuntua. Yhdeltä pojalta sain vielä hellyyttävän ja rakkautta henkivän kirjeen nyrkkiini jäähyväisten aikana ja lopuksi kävin sanomassa heiheit vielä yhdelle projektin ulkopuolella asuvalle, läheiseksi tulleelle perheelle ja heidän lapsille. Tuntui jo siltä, että osa heidän lapsista vähän säikkyi, kun mua niin itketti. Pirulaiset jäähyväiset. Vaikeita ovat välillä. Kuten myös lentokentällä saattamaan tulleiden paikalliskavereiden ja parin työpajan pojan kanssa. Kun koskettaa, niin kyllä koskettaa. Mutta ei se ole vain surullista. Se on myös osoitus onnellisuudesta ja tärkeästä ja merkityksellisestä yhteisestä ajasta ja ystävyydestä. Niin se on. Onnen ja ilon kyyneleitä ne ovat myös. Ja takaisin menen!

Kiitos Uganda, kiitos!!!! <3

Rakkaudella,

Piia                     5.5.2016