No niin! Nyt on tämän naisen Ugandan matka jatkunut ja monet
palaset selvinneet – josko monet selviltä palasilta aluksi vaikuttaneet myös
sekoittuneet. Ensimmäinen työviikko on nyt takanapäin ja fiilikset ovat
jotakuinkin väsyneet, onnelliset, pohtivaiset ja rauhaa ja lepoa kaipaavat.
Tässä tekstin alkua kirjoittelen majatalon harvinaisen rauhallisesta illasta. Koska
kaikki villit, viriilit ja muuten aktiiviset nuoret ovat lähteneet illan
viettoon, ei meitä täällä talolla ole kuin yhteensä viisi ihmistä. Joista
muutama lepäilee jo huoneessaan, Kaori jäi meidän tähtienkatselumatkalta pihan
peränurkkaan ja mä tulin nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta (hyttysmyrkyin ja
päivän mudan, pölyn ja hien hajun aromoimana) keskelle pihaa. Tietokoneen
käyttäminen – ja minkä vain tekeminen illalla on hirvittävän paljon
miellyttävämpää pihalla kuin sisällä. Syystä, että sisällä on kuuma ja musta
tuntuu, että haluan välttää jokaista ylimääräistä liikettä ja koneen käyttöä
siellä myös jo niiden taloa (ja eritoten huonettamme) lämmittävän vaikutuksen
vuoksi. Sen verran vielä sentään tekniikastakin ja energian siirtymisestä
muistan. Kai. :D Huomaamme sanan huonettamme. Pieneen huoneeseeni saapui
huonekaveri pari päivää sitten. Hän on varsin herttainen, rauhallinen ja
ystävällinen Megumi Japanista. Hänkin on vasta 18-vuotias, joten häneenkin
suhteessa on kieltämättä vähän äitifiilistä. Tai jotain olen yrittänyt hänelle
neuvoa ja kuulumisiaan kysellä. Huonetoverissahan on sinänsä paljon
positiivisia puolia, mutta kieltämättä myös sekä tuon lämpöpatteriefektin että
tavaroiden törmäilyvaikutuksen vuoksi myös oma rauha houkuttaisi. Mutta näillä
mennään nyt ja ihan ok niin.
Maasta ja meiningistä on nyt tullut esiin myös rasittavampia
ja ei niin kivoja puolia. Yksi on pöly. Sitä on paljon. Nenästään sen huomaa.
Noin esimerkiksi. Myös ihosta, hiuksista, kurkusta. No joo, vaatteistakin.
Tuolla liikenteen seassa kulkiessa siihen toki sekoittuu myös pakokaasut, joita
niitäkin piisaa. Joskus tuprahtelee oikein synkän mustaa savua ja joskus muuten
vaan tekee mieli olla hetki hengittämättä sisään. Toki se ei lainkaan koko
aikaa ole niin. Pahimmissa ruuhkissa lähinnä. Ja ruuhkiahan täällä nyt kyllä
piisaa. Juuri nyt taitaa olla jotenkin harvinaiset paljonkin, sillä tätä meille
johtavaa tietä kovasti juuri uudistetaan. Paikalliset ovatkin moneen kertaan
sanoneet, että tiet ovat surkeassa kunnossa ja mitään ei ole niille tehty,
vaikka lupailtu on. Heti ensimmäisessä lentokenttäkyydissä kuski toi esiin
tyytymättömyyttä nykyiseen presidentti Museveniin mm. tämän epäkohdan kautta.
Kaveri on ollut nyt 30 vuotta vallassa ja varsin suuri osa kansasta kaipaisi
muutosta. Kuulemma kansan syvät rivit eivät ole kauheasti hyötyjä saaneet,
mutta jotkut tahot ovat kovin tyytyväisiä. Tähän saumaan sopinee mainita, että
maa on todella korruptoitunut, joten tietyt tahot varmasti omien voittojen
turvaamiseksi haluavat pitää hänet vallassa. Lisäksi erityisesti vanhempi väki
pelkää uusia sotia ja konflikteja, jos Museveni vallasta joutuisi luopumaan.
Uganda kun on saanut kärsiä varsin verisistä vuosistakin ja nyt nykyisen
presidentin aikana rauha on säilynyt. Reiluna miehenä hän on myös mainostellut,
että jos joutuu vallasta luopumaan, niin tekee sen taistelujen kautta. Tähän
kun lisää vielä sen, että aiempina vaalivuosina on ollut kovin vahvaa epäilyä
vaalivilpistä ja sen, että pahimpina istuvan presidentin vastavoimina vaaleissa
on hänen puolellaan aiemmin toimineita kavereita, niin asetelmat ensi viikon
torstain vaaleihin toden totta ovat aika lataantuneet. Jotkut ihmiset pelkäävät
ihan selvästi, että jotain kaaosta voi olla luvassa. Toisaalta lähinnä
varsinaisen Kampalan keskustassa epäillään jotain mielenosoituksia tulevan, jos
on tullakseen. Itselläni ei ole suuria suunnitelmia sinne menosta, joten ei
hätää, että menen sinne kenenkään lippuja heiluttelemaan. Toki niin, mistäs
sitä tietää. Sopishan se kuvaan, että päädyn jonkin marssin eturintamaan,
vaikken varsinaisesti sellaista olisi suunnitellutkaan.. No mutta ei. Ei oikeasti
siitä pelkoa. Olen kyllä kuullut jo kaikennäköisistä varautmis- ja
evakuoimissuunnitelmista loppuviikon varalle. Jos jotain suurempaa hässäkkää
tulisi. Kukaan kun ei kuitenkaan oikeasti tiedä mitä tulevan pitää.
Mielenkiintoista mitä meille täällä majatalolla kerrotaan asiasta maanantaiaamun
palaverissamme.
Niin, niitä ikävämpiä puolia lisää. Aloitetaan selvästikin
siis harvinaisen negatiiviseen sävyyn. Ehkä tämä on orientaatiossa kaikille
tuleva kriisivaihe ennen lopullista sopeutumista. Tai en minä tiedä. Aika pieni
kriisi kyllä olisi. Sitä paitsi kriisithän ovat parhaita kasvun paikkoja, joten
toivotaan, että jotain suurempaakin edessä on. ;D Niin, siis kuumuus. On kyllä
kuuma. Se haittaa tosin lähinnä vain juurikin iltaisin ja eritoten nukkumaan
mennessä. Mutta usein yön aikana tulee ihan mukavan viileäkin. Jopa peiton
nurkkaakin olen joskus kaivellut silloin esiin. Toki kuumuus ja auringonpaiste
joskus pistävät väsyttämään myös päivän aikana - yhdistettynä aktiiviseen ja
intensiiviseen lasten kanssa leikkimiseen. Mutta ei niin mahdottoman huono
juttu tuokaan. Mietitääs, mitä näitä nyt oli lisää. Joo, majatalon yhteiselämä
yhteiskeittiöineen. Onhan se. Sinänsä edelleen ihan toimiva pikkukeittiö, mutta
se periaate ja sääntö, että omat tiskit tiskataan käytön jälkeen. Sehän ei
toimi! Kaikki kun sitä ei tee. Ja pesujälkikin toki välillä mitä sattuu. Perhana. Minä tylsä, vanha, hygieniaan sen
verran tottunut nainenhan en siitä niin perusta. Olen kyllä sanonutkin jo.
Useammankin kerran. Sinänsä hyvä, että uskallan nykyään jo sanoakin
tuollaisista ärsyttävistä jutuista, mutta johan se sanominenkin alkaa itseä
joskus ärsyttää. Tosin yksi nuoremmista miehistä oikein vartavasten pyysi sanomaan suotaan, jos mekkala tai joku muu ärsyttää. Kuulemma kun moni ei uskalla sanoa eikä hän missään nimessä halua ärsyttää ihmisiä. Selvä se. Nyt olen avautunut ja puhunut. Internetsissä asti. Joten let it
be, let it be.. :)
Välillä Kampalan cityssä käydessäni on ehtinyt tulla
fiilis, että meneehän tämä hektisyys jo vähän yli miellyttävyyden rajan. Joskus
esim. taksien, mopojen, ihmisten ja kojujen välissä kulkiessa. Tai varsinkin,
jos meinaa joskus oma jalka siellä välissä vähän horjahtaa. Tai jos kaikki
myyjät ovat esittäneet ehdotonta kiinnostusta juuri minun ostopalveluksia
kohtaan. Tai jos taksi seisoo pirun pitkään
paikoillaan liikenneruuhkassa. Tai perjantai-illan ruuhkassa, kun näytti
jokseenkin epäilyttävältä, että taksi voi koskaan löytää tietään ulos edes
Nansanaan johtavien taksien lähtöpaikasta. Josta ulos tyystin ruuhkaiselle
kadulle johti pieni kapea kuja, jonka varrella oli myös myyjiä ja kävelijöitä
ja jota pitkin siksi taksi juuri ja juuri mahtui kulkemaan. Ja kun takseja
(siis niitä pakettiauton kokoisia) oli siellä taksiparkissa aivan valtoimenaan
ja kun ne kaikki työntyivät kohti pullonkaulaansa pohjois-eurooppalaiseen
logiikkaan nähden varsin sekasortoisella tyylillä. Siihen kuulee kaasutukset,
tööttäys, hienonhienot ohitukset (joskus kävelijänä liikenteen välissä pitää
olla varsin myötämielinen autojen kylkien vääjäämättä lähestyessä) ja pari
muuta kikkaa. Kaikki kikat eivät varmasti ihan ehkä vielä itselleni auennut.
Niin vain sieltäkin tultiin ulos ja ruuhkassa kotiin päästiin. Toki välillä
pysähdellen. Joskus auton moottoria sammuttaenkin.
No niin, siinä nyt kriisin ainekset tähän hätään. Palataan
tarvittaessa näihin ja muihin. :D Majataloelämästä on vielä muuten sanottava,
että tässähän on kovin paljon hyvääkin. Esim. työpäivien jälkeen löytyy heti
seuraa, jonka kanssa jakaa ajatuksia ja tuntemuksia päivästä. Kuin myös aamulla
on huomenen sanomista, illalla hyvien öiden, iltaisi ja viikonloppuisin välillä
pinnallisempaa ja välillä syvällisempää ajatusten vaihtoa. Ja Cissyn kanssa
eritoten on kiva vaihtaa ajatuksia ja fiiliksiä ugandalaisesta elämänmenosta. :) Tämän elon jälkeenhän
on mahdollista, että mun erakkofiilis ja vain omien tiskien pesemättä jättämisen
oikeutus vahvistuvat entisestään enkä kykene muuhun kuin erakkoelämään. Tai
sitten vaikutus onkin just päinvastainen ja päädyn kommuunieläjäksi. Tai sitten
jotain siltä väliltä. Josko vaikka sitä kuitenkin. :)
Nyt vihdoin alkuperäiseen aiheeseen eli ekaan työviikkoon,
sen sisältöön ja heränneisiin ajatuksiin ja tunteisiin. Jee! Onhan se nyt ollut
kerrassaan antoisaa. Vaikkakin myös väsyttävää. Jotkut jutut ovat epäilyttäneet ja jotkut
ihastuttaneet, valloittaneet, koskettaneet. Työni ja projektini organisaatio
työskentelee katulasten hyväksi siten, että heidän perhetilanteensa
kartoitetaan (kuulemma hyvin monella kadulla asuvalla lapsella on vielä
vanhemmatkin, jotka eivät vain syystä tai toisesta pysty lapsista huolehtimaan),
lapsille tarjotaan asumista ja ruokaa projektin talossa, heille hankitaan
sponsoreita koulumaksujen kattamiseksi ja lopulta vanhempien kanssa yritetään
järjestää tilannetta ja ongelmia siten, että lapset pystyisivät palaamaan
kotiinsa asumaan. Talossa asuu joitakin kymmeniä lapsia, iältään reilusta
taaperosta alle parikymppiseen asti. Juuri tällä hetkellä talon nuorimmat
lapset ovat vanhempiensa tai sukulaistensa luona tai muuten jossakin muussa
sijoituspaikassa ja paikalla ovat vain vanhimmat. Onneksemme (ja
väsytykseksemmekin ;) ) projektin aitojen ulkopuolella olevan, osin
slummimaisen alueen lapset saavat tulla usein varsin vapaasti projektin
alueelle leikkimään. Näistä kylän lapsista onkin jo tullut varsin läheisiä
minullekin. Monet jo tunnen nimeltäkin. Josko en ihan kaikkia sentään. :D Ja
jotenkin heitä tuntuu puskevan aina lisääkin. Alue on lapsille myös siinä
mielessä tuttu, että siellä on sekä esikoulu että ala-aste viidenteen luokkaan
asti. Kaikki koululaiset ovat nyt pitkän pitkällä lomalla, kun heidän
kesälomansa on pidennetty tulevien vaalien vuoksi kestämään 22.2. asti. Tuon
päivän jälkeen hommiini voi hyvinkin kuulua myös opetusta nyt siis jo osin
varsin tutuille lapsille. Kiva niin! Innolla odotan mahdollisuutta antaa
Suomi-opetusta ja jotain muuta vähintään yhtä hyödyllistä. ;) Ei vaan, ainakin
tähän mennessä kamerasta näyttämäni Suomi-kuvat (ja hiihtovideot ;) ) ja muuten
kertomani on saanut ihan kiinnostunutta vastaanottoa. Onhan se nyt ihmeellinen
maa. Lunta ja kylmää, sosiaaliturva kaikilla, järjestyneempää liikennettä,
kaunista ja puhdasta vettä ja luontoa, ihmeellisen paljon tyytymättömyyttä
elinoloihin ja elämään, ei katulapsia, mitä näitä nyt oli..
Ja sitten asiaan. Olemme siis Kaorin (viime tekstissä hän oli
vielä Kaoli, koska hänen nimi lausutaan niin :D ) kanssa leikkineet pienten
lasten kanssa, jutelleet vanhempien kanssa – sekä tyttöjen että poikien,
pelanneet lentopalloa, koripalloa, jalkapalloa (kaikkia näitä hyvin sillai
maanläheiseen ja ei kovin ammattimaiseen tyyliin), käyneet katsomassa
paikallisen futisjoukkueen treenejä ja jutelleet siellä kovin kiinnostuneille
pelaajille jotain kotimaistamme ja osallistuneet maanantaiaamuna viikottaiseen
henkilökunnan palaveriin sekä syöneet joka päivä meille tarjottavan, hyvin
perinteisen ugandalaisen ja varsin muuttumattomana päivästä toiseen pysyvän
lounaan (papuja sekä maissijauhoista tehtyä ”porshaa” (ei aavistustakaan miten
kirjoitetaan. Ja opetin muuten yks kerta lapsille, että suomeksi pig on possu
ja siis kovin lähellä tuota heidän ruokaansa)). Tuosta ensimmäisen työpäiväni
palaveristahan me tietenkin heti myöhästyimme sellaiset 45 minuuttia. Kaori
arvioi lähtöajan vähän lunkisti suhteessa aikaisen aamun ruuhkiin ja
odotettuamme varsin pitkään taksia majatalomme kulmilla ja huomattuamme, että
kaikki ovat tupaten täynnä, jouduimme kävelemään (varsin epätasaisia ja
eloisia) tienvarsia puolisen kilometriä suurempaan pitäjään. No eipä siinä,
ilmoitin taksista projektin yhteyshenkilöllemme, että tulossa ollaan, mutta
myöhässä. Saavuttuamme perille ja palaverihuoneeseen, luulin siinä vähän
myöhästymisestä häpeissäni, että palaveri on jo pidetty ja nyt on juuri
käynnistymässä loppurukous. Rukousta piti projektia johtava mies, joka on siis
myös seurakunnan (Born again –kristittyjä, joita mä pitkään kutsuin vahingossa
Newborn-kristityiksi (onneksi en heille. Eh) pappi. Rukouksessa toivottiin
paljon kaikkea hyvää kaikille ja myös maalle rauhaa ja rauhallisia vaaleja.
Rukouksen aikana kaikki olivat syvään päätään kumartavia ja silmät kiinni. Tuli
sen edellisen kirkkopäivän jälkeen vähän friikki olo siitä, että mihin
kirkollisprojektiin mä nyt sitten ole tullutkaan. Ja tähän väliinhän on
kerrassaan sanottava, että mähän nimenomaan uskon kyllä johonkin paljon
enempäänkin ja henkevämpäänkin kuin vain tämä näkyvä ja materialistisesti
kyllästetty maailma, mutta jotenkin moni juttu juuri tämanlaisissa hyvin
uskonnollisissa mestoissa ja menoissa minua hämmentää ja hämää.
No mutta. Rukous päättyi ja me Kaorin kanssa arvostavaan sävyyn oli oltu sillai puolittain pää alaspäin myös ja kuviteltiin, että tämä oli tässä. Selvisikin, että kyseessä oli alkurukous ja palaveri olikin vasta alkamassa. No hyvänen aika! Eihän me sitten niin kovin myöhässä oltukaan! :D Palaveri oli varsin kiintoisa ja pomolla oli selvästikin ihan hyvää ja organisoitua johtamisen otetta. Hän on ollut myös ulkomailla ja tuli mieleen, että hän on varmaan sieltä ominut tietynlaista ei-afrikkalaista organisoinnin otetta. Hän painotti sitä, kuinka henkilökunnan tulisi olla paremmin kartalla siitä, kuka tulee ja menee milloinkin ja minne, koskien myös vapaaehtoisia. Joita siellä projektissa on meidän lisäksi vielä pari epäsäännöllisemmin käyvää saksalaista. Lisäksi agendalla oli mm. arkistointia ja viestien lähettämistä koskevia juttuja ja projektin tulevaisuuteen ja kasvuun uskoa valamista. Kieltämättä joskus tuli fiilis, että jotenkin sellainen organisointi ja asioihin suhtautuminen toden totta on erityyppistä kuin meillä. Lunkiudellakin toki omat hyvät ja huonot puolensa. :D No joo, se palaverista. Odotin saavani (ja kysyinkin) sen jälkeen jotain kattavampaa kuvausta organisaatiosta ja toiminnoista, mutta sellaista ei nyt sen suuremmin ole vielä tullut. Olen kyllä kysellyt henkilökunnalta tarkemmin ja varsin kiintoisalta kuulostaa mm. mahdollisuus päästä osallistumaan kotiarviointikäynteihin ja lasten ryhmäsessioihin, joiden pohjalta tarkastellaan ketkä lapsista tarvitsevat mahdollisesti yksilöllistä keskusteluapua. Tällaista keskusteluapua heille tulee aina tiettyinä päivinä antamaan jenkkiläinen lastenpsykiatri. Jonka ehdin nähdä jo hänen pikavisiitillään ja jonka työskentelyä pääsen kuulemma myös seuraamaan. Kuinka mielenkiintoista siis, että hommissa saattaa olla jotain tuollaista ihan tulevaan ammattiinikin suoraan liittyvää! :)
No mutta. Rukous päättyi ja me Kaorin kanssa arvostavaan sävyyn oli oltu sillai puolittain pää alaspäin myös ja kuviteltiin, että tämä oli tässä. Selvisikin, että kyseessä oli alkurukous ja palaveri olikin vasta alkamassa. No hyvänen aika! Eihän me sitten niin kovin myöhässä oltukaan! :D Palaveri oli varsin kiintoisa ja pomolla oli selvästikin ihan hyvää ja organisoitua johtamisen otetta. Hän on ollut myös ulkomailla ja tuli mieleen, että hän on varmaan sieltä ominut tietynlaista ei-afrikkalaista organisoinnin otetta. Hän painotti sitä, kuinka henkilökunnan tulisi olla paremmin kartalla siitä, kuka tulee ja menee milloinkin ja minne, koskien myös vapaaehtoisia. Joita siellä projektissa on meidän lisäksi vielä pari epäsäännöllisemmin käyvää saksalaista. Lisäksi agendalla oli mm. arkistointia ja viestien lähettämistä koskevia juttuja ja projektin tulevaisuuteen ja kasvuun uskoa valamista. Kieltämättä joskus tuli fiilis, että jotenkin sellainen organisointi ja asioihin suhtautuminen toden totta on erityyppistä kuin meillä. Lunkiudellakin toki omat hyvät ja huonot puolensa. :D No joo, se palaverista. Odotin saavani (ja kysyinkin) sen jälkeen jotain kattavampaa kuvausta organisaatiosta ja toiminnoista, mutta sellaista ei nyt sen suuremmin ole vielä tullut. Olen kyllä kysellyt henkilökunnalta tarkemmin ja varsin kiintoisalta kuulostaa mm. mahdollisuus päästä osallistumaan kotiarviointikäynteihin ja lasten ryhmäsessioihin, joiden pohjalta tarkastellaan ketkä lapsista tarvitsevat mahdollisesti yksilöllistä keskusteluapua. Tällaista keskusteluapua heille tulee aina tiettyinä päivinä antamaan jenkkiläinen lastenpsykiatri. Jonka ehdin nähdä jo hänen pikavisiitillään ja jonka työskentelyä pääsen kuulemma myös seuraamaan. Kuinka mielenkiintoista siis, että hommissa saattaa olla jotain tuollaista ihan tulevaan ammattiinikin suoraan liittyvää! :)
Itse asiassa tuohon liittyen olen jo yrittänytkin käydä
joidenkin lasten kanssa läpi sellaisia omia sovellettuja ”tunnetaito-opetuksiani”.
Sisältäen puhetta ja vähän halaustakin. Aiheesta kuinka toisten lyöminen,
töniminen, tuuppiminen yms. ei ole hyvä ratkaisu silloin, jos itseä suututtaa,
harmittaa, tuntuu mustasukkaiselta tms. En tiedä sitten miten toimivat. Ties vaikka
jo vähän. Tai sitten se on pelkkää kuvitelmaa. :D Ylipäätään lyöminenhän on
täällä lasten kasvatuksessa edelleen varsin käytetty keino. Niin hurjalta kuin
se kuulostaakin. Joten sinänsä on tyystin luonnollista, että he oppivat myös
toisiaan tuuppimaan tai lyömäänkin. Eivät toki kaikki sitä tee. Selvästi myös
jotkut suhtautuvat siihen pahalla. Toiset hyvin neutraalisti. On se kyllä
aikamoista ajatella. Sentään en ole kenenkään aikuisen nähnyt lapsia fyysisesti
juurikaan kurittavan. Lasten olen nähnyt siis keskenään enemmän sitä tekevän.
Mutta juttelin yhden koulun opettajan kanssa pitkään ja hän kertoi, että
edelleenkin erityisesti valtiollisissa kouluissa (jotka ovat halvimpia ja
joissa on huonoin opetus – surullisen jakautunutta on meininki monin tavoin
täällä) lyöminen on varsin yleistä kurin pitämiseksi. Sen sijaan
kansainvälisissä kouluissa sitä ei juurikaan ole ja yksityisissä muissa
kouluissa (jollainen tämä projektin koulukin on) jotain siltä väliltä. Kuulemma
hän itsekin sitä käyttää. Ja perheessäänkin. Miehensä ei sitä hyväksy, mutta
hän kyllä. Ja niin mukavan ja herttaisen oloinen nainen siinä sitä kertoili.
Siis hyvin neutraaliin ja osin humoristiseenkin sävyyn. Erilaista on joo.
Tokihan Suomessakin on sellaista ollut vielä varsin vähänkin aikaa sitten.
Mutta on se vaan jännä ajatella. Jälleen kerran, kuinka nopeasti sitä ihminen
ja ihmiset tottuvatkaan johonkin. Jolloin se vanha alkaa joskus tuntua jotenkin
tyystin mahdottomaltakin vaihtoehdolta. Ja toisaalta, toisille se toisten vanha
on ihan tätä päivää eikä millään tavalla kieroutunut, vanhan ja vääristyneen
oloinen linssiviritelmä. Erilaisia linssejä, joiden kautta nähdä ympäröivää
maailmaa ja omaa sisintä, maailmankuvia, tottumuksia ja näkökulmiahan toden
totta on maailma pullollaan. Eikä yleensä kai ole yhtä ja oikeaa. Vaikka
jotenkin jaksan uskoa siihen, että on myös tiettyjä ihmisoikeudellisia
periaatteita, joiden pitäisi mennä suurena linjana yli eri linssien ja
kulttuurillisten erojen. Mutta toisaalta, sekin käsitys on vain omien
näkymättömien piilareideni läpi suollettu ”totuus”.
Yhtenä päivänä poikien huoneessa jutellessamme korjasi pari
poikaa totaalisen hajalla olevia jalkapallokenkiä. Niin vain taitavasti he
saivat ne vahvalla langalla ja jollain piikillä kursittua kasaan. Seuraavana
päivänä menimmekin juuri näiden poikien kanssa seuraamaan heidän harjoituksia.
Pelaajia oli vaikka ja kuinka paljon ja ikäluokissa 9-17. Varmaan pari
minikokoista (ja taitavaa!) poikaa oli paljon tuon allekin. Vaikka
vastustajajoukkue ei ollutkaan saapunut sovittuun harjoituspeliin paikalle,
niin sujuvastihan he vaihtoivat ohjelmansa normaaleihin harjoituksiin. Koska
palloja oli yhteensä vain kolme, niin eipä siellä mitään yksilöllisiä
taitoratoja ja syöttöharjoituksia paljon pidelty. Molarit tekivät omiaan
yhdellä pallolla, nuoremmat pelasivat suoraan keskenään ja vanhemmille
pidettiin hirmuisen rankan oloiset fysiikkatreenit ennen heidän peliosuuttaan.
Käytiinpä Kaorinkin kanssa siinä sitten fysiikkatreenien aikana pallottelemassa
ylimääräiseksi jääneellä pallolla. Tulihan näytettyä vähän muzungu-naisten kikkoja.
:D Ja housut oli totaalisen likaiset punaista pölyä keränneen pallon
reisipomputtelun jälkeen! No mutta ei se mitään. Hauskaa oli.
Seuraavana aamuna projektissa huomasin, että vanhempi pojista oli pessyt pelivaatteensa. Hänen pelisukat olivat totaalisen riekaleina! Yhtä riekaleina kuin nuoremman kengät olivat olleet. Siinä iltapäivällä sitten kyselin nuoremmalta, että miksei hän ollut sen päivän harjoituksissa. Kuulemma, koska kengät olivat taas hajonneet eikä hän saa mistään rahaa uusiin. Tsadaa. Pisto pohattamaisen rikkaan länsimaalaisen ja urheilun upeita puolia arvostavan naisen sydämeen. Viilto kerrassaan. Matka, jolta ei ole helppoa paluuta. Paljonkohan ne kengät maksaisi. Saisinko mä ostaa ne ja mitä siitä seuraisi. Hyvää, mutta kuinka paljon ”pahaa”? Ongelmia pojalle tai ongelmia mulle? Suuresti mustasukkaisuutta ja kateutta? Koko ajan joku kysymässä rahaa tai vaihtoehtoisesti mä koko ajan miettimässä mitä mun olisi ”syytä” ostaa kellekin? Kysyin hintaa yhdeltä paikalliselta vapaaehtoiselta ja hän arvioi sen suunnilleen 13 euroksi. No hyvänen aika. Poika, joka rakastaa jalkapalloa ja käy
Seuraavana aamuna projektissa huomasin, että vanhempi pojista oli pessyt pelivaatteensa. Hänen pelisukat olivat totaalisen riekaleina! Yhtä riekaleina kuin nuoremman kengät olivat olleet. Siinä iltapäivällä sitten kyselin nuoremmalta, että miksei hän ollut sen päivän harjoituksissa. Kuulemma, koska kengät olivat taas hajonneet eikä hän saa mistään rahaa uusiin. Tsadaa. Pisto pohattamaisen rikkaan länsimaalaisen ja urheilun upeita puolia arvostavan naisen sydämeen. Viilto kerrassaan. Matka, jolta ei ole helppoa paluuta. Paljonkohan ne kengät maksaisi. Saisinko mä ostaa ne ja mitä siitä seuraisi. Hyvää, mutta kuinka paljon ”pahaa”? Ongelmia pojalle tai ongelmia mulle? Suuresti mustasukkaisuutta ja kateutta? Koko ajan joku kysymässä rahaa tai vaihtoehtoisesti mä koko ajan miettimässä mitä mun olisi ”syytä” ostaa kellekin? Kysyin hintaa yhdeltä paikalliselta vapaaehtoiselta ja hän arvioi sen suunnilleen 13 euroksi. No hyvänen aika. Poika, joka rakastaa jalkapalloa ja käy
siellä joka päivä (paitsi
sunnuntaina, joka on pyhitetty levolle ja kirkon menoille) ja joka on itse omin
kätösin harjoitellut parsimaan kasaan omat kenkänsä ei voi mennä nyt pelaamaan.
Ja mä voisin häntä auttaa 13 eurolla. Totta ihmeessä haluan nyt auttaa. Ja
todellakin mulla on siihen varaa. Hurjasti ylikin. Ei kai siitä nyt mitään niin
pahaa voi seurata. Kyselin vielä henkilökunnalta olisiko se ok ja kuulemma joo.
Sovittiin pojan ja vapaaehtoisen kanssa, että seuraavana aamupäivänä mennään.
Voi pojan ilahdusta. Vaikkei hän suurieleisesti riemuinnutkaan, niin kyllä
silmistä näki, että paljon liikahti sisällä. Tulipa fiilis itsellekin. Että
täällä voi ihan oikeasti rahallisestikin auttaa minulle niin pienellä summalla
niin kauhean paljon. Yksilöitä omassa elämässään eteenpäin. Toki montaa voisi
auttaa vielä paljon pienemmälläkin summalla. Ja mieluusti yleisesti jaan
rahojani eri myyjille eri ostokerroilla. Ja totta ihmeessä tiedän ja hyväksyn
sen, että en voi kaikkia millään auttaa. Enkä yritäkään. Mutta tokihan se
välillä aina kirpaisee ja kovaa. Epätasa-arvo. Materiaalisten mahdollisuuksen
ja lähtökohtien totaalisen (luultavasti) sattumanvarainen ja epätasainen
jakautuminen. Syyllisyys siitä, että minä olen sillä puolella, jolla on niin
paljon mahdollisuuksia toteuttaa itseä ja vaikka ja mitä. Syyllisyys siitä, kun
tulee tilanne, jossa joku kysyy jotain ja mä en anna, vaikka mulla olisi siihen
oikein hyvin varaa. Syyllisyys siitä, että kertoilee täällä ihmisille, että ei
se materia tuo onnea. Joopa joo. Helppo meidän heitellä tuollaisia. Miksi
kaikki eivät saa mahdollisuutta tehdä samaa oivallusta omankokemuksen kautta? Tervetuloa
fiilikset. Täällä ne jo on. Ja tähän lisänä. Viikonlopun aikana on jo ehtinyt
tapahtua vaikka ja mitä myös tämän aiheen tiimoilta lisää. Palaamme siihen ensi
tekstissä. Paljon muutakin jää jo varastoon.. Täytynee alkaa kirjoittaa pian jo seuraava tekstiä. Vaikka romaani on tulossa tästäkin.
Seuraavana aamuna olin sitten varautunut
ostomatkalle. Olin itse asiassa miettinyt jo valmiiksi, että tuskinpa ne
vanhemmankaan pojan kengät niin kovin hyvässä kuosissa enää olivat. Jos olivat
lähelläkään hänen sukkien kuntoa. Siinä poikia oli sitten enemmänkin pesemässä autoa,
kun perinteiseen saapumisaikaamme (puoli 11) projektille saavuimme. Pientä
sellaista kiusaantunutta epätietoisuutta oli ilmassa, että ollaanko menossa
vaiko eikö ja olenko ostamassa vaiko enkö. Puhuin vanhemman pojan kanssa ja
kysyessäni hänen sukista, toi hän hyvin varovaiseen sävyyn esiin, että sekä
hänen kengät että nuoremman sukat ovat myös varsin hajalla. Kyselin vielä hinnoista
(ihan kuin muutamalla eurolla sinne tai tänne olisi merkitystä mulle) ja
päätin, että kyllä mä nyt voin ja haluan ne molemmille sponsoroida. Kunhan
pääsen itse paikan päälle ostosreissulle jotenkin varmistamaan, että rahat
todella menevät juuri suoraan lapsille ja tähän tarkoitukseen. Sitten pojat
miettivät, että eivät halua minun kuluttavan yhtään ylimääräistä rahaa ja
halvimmilla kengät saa Kampalan tietynlaisesta markkinapaikasta. Kuulemma
kuitenkin siellä hinnat ovat halvimmillaan aamuvarhaisella ja siksi olisi ehkä
parasta mennä kuitenkin vasta seuraavan päivän aamuna kahdeksan aikaan. Voi
veikkoset mitä mietintää. Sillä hintaero päivähintaan oli siis yhteensä jotain
reilun viiden euron luokkaa. Joka heille kuulosti siltä, että ilman muuta kannattaa
rahojen kannalta mennä aamulla ja mulle siltä, että ei se rahahyöty riitä
läheskään korvaamaan sitä hyötyä, että mennessämme heti mun ei tarvisi herätä
seuraavana aamuna kuudelta. Oikeastiin suurin pohdinta tässä oli sen ympärillä,
että millaisen viestin se antaa pojille, että mulle käy ihan hyvin mennä
sinäkin päivänä ja niillä kalliimmilla hinnoilla. Kun heille kyseessä on suuret
suuret rahat. Ja he hyvää hyvyyttään ja suopeuttaan miettivät milloin ja mistä
saisivat ne halvimmilla. No, päätimme lopulta lähteä heti silloin. Hyvä niin,
sillä mä sain suuren suureen väsymykseeni nukuttua pidempään perjantaina ja
pojat pääsivät uusine kenkineen pelaamaan perjantain turnaukseen. Jota meidän
piti Kaorin kanssa mennä katsomaa, mutta se olkoonkin jo ihan uuden blogitekstin
paikka..
Korjauksena aiempaan on muuten se, että vaikka kengät olivat
pojille uudet, hienot, tärkeät ja kiiltävät, eivät ne toki uudet olleet.
Selvisi meinaan varsin hätkähdyttävästi ja mielenkiintoisesti siellä
markkinapaikalla käydessämme (kun en voinut muzungu-hinnoittelun vuoksi mennä
siihen poikien kanssa tekemään ostoksia, vaan kiertelin ja juttelin siellä
lähikojujen myyjien kanssa), että kaikki kengät (ja kai monen monet muutkin
tuotteet siellä) ovat käytettyjä! Siis myyjät käyvät ostamassa tuotteet
suurelta marketilta, pesevät ne ja laittavat kojuunsa myyntiin. Kuulemma
tuotteet tulevat Ugandaan Keniasta (koska siellä on satama) ja Ugandasta
tuotteita myydään suuremmissa erissä eteenpäin Kongoon. En olisi tätä tajunnut
siinä kenkiä katsoessani lainkaan, vaan se selvisi, kun tiedustelin myyjämiehiltä
(joiden kanssa olin jo rupatellut pitkään), että kengät tulevat sinne suurelle
marketille varmaan Kiinasta. Tähän he vakuuttelivat, että eivät tule Kiinasta,
vaan Amerikasta ja Iso-Britanniasta eniten. Hieman tuota ihmettelin, että ei
kai sentään. Selvensivät hölmölle, että käytettyinä siis. Siis todellakin
käytettyä ja kierrätettyä kamaa myydään tuolla tavoin Afrikassa kerrassaan kelpoisena
tavarana täkäläisille!?! Siis hirmuisen hienoahan kierrätys on, mutta onhan
tuossakin nyt jotain tosi erikoisia tuntemuksia nostattavaa.
Lisäksi siinä paikallismiesten kanssa puhuessa selvisi heistä, että moni haluaisi Eurooppaan tai ylipäätään ulkomaille, he kannattavat presidentiksi vahvinta opposition ehdokasta (joka joidenkin puheiden mukaan olisi jo oikeasti voittanut edelliset vaalit), he vaativat muutosta Ugandan kansalle ja ovat valmiita mielenosoituksiin, jos istuva presidentti (ihan tulee fiilis, että pitäisköhän mun oikein jotenkin deletoida hänen nimi näistä teksteistä – onko täällä maassa nettivalvontaa..!? ;) ) saa jatkaa ja että ihmiset ovat täällä yleisesti liian köyhiä. Kuulemma moni työskentelee aamuvarhaisesta iltamyöhään saadakseen kasaan rahat vain yhteen ateriaan. Toisaalta kuulinpa Lukasin projektin pääopettajan olevan erittäin rento työotteessaan (ainakin nyt päiväkodin lukukauden valmistelutöissä) ja sanoneen, että ehkä Uganda on niin köyhä maa, kun ihmiset eivät jaksa tehdä niin kauhean paljoa töitä. Kun mietin juurikin kaikkia niitä myyjiä, jotka todellakin ovat tuolla kadunvarsissa aamusta iltaan – niin arkena kuin viikonloppunakin - niin enemmän olisin taipuvainen tuohon ensimmäiseen näkökantaan. Tokikaan monia asioita ei täällä varmasti tehdä niin kauhean organisoidusti ja viimeisen päälle, joten kaipa jotain pohjaa tuossa toisessakin. Mutta silti. Tuskinpa ne erot siihen, millaisia mahdollisuuksia Ugandaan syntyvä lapsi saa suhteessa Suomeen syntyvään ovat kuitenkaan ihan puhtaasti täkäläisten työmoraalista kiinni.
Lisäksi siinä paikallismiesten kanssa puhuessa selvisi heistä, että moni haluaisi Eurooppaan tai ylipäätään ulkomaille, he kannattavat presidentiksi vahvinta opposition ehdokasta (joka joidenkin puheiden mukaan olisi jo oikeasti voittanut edelliset vaalit), he vaativat muutosta Ugandan kansalle ja ovat valmiita mielenosoituksiin, jos istuva presidentti (ihan tulee fiilis, että pitäisköhän mun oikein jotenkin deletoida hänen nimi näistä teksteistä – onko täällä maassa nettivalvontaa..!? ;) ) saa jatkaa ja että ihmiset ovat täällä yleisesti liian köyhiä. Kuulemma moni työskentelee aamuvarhaisesta iltamyöhään saadakseen kasaan rahat vain yhteen ateriaan. Toisaalta kuulinpa Lukasin projektin pääopettajan olevan erittäin rento työotteessaan (ainakin nyt päiväkodin lukukauden valmistelutöissä) ja sanoneen, että ehkä Uganda on niin köyhä maa, kun ihmiset eivät jaksa tehdä niin kauhean paljoa töitä. Kun mietin juurikin kaikkia niitä myyjiä, jotka todellakin ovat tuolla kadunvarsissa aamusta iltaan – niin arkena kuin viikonloppunakin - niin enemmän olisin taipuvainen tuohon ensimmäiseen näkökantaan. Tokikaan monia asioita ei täällä varmasti tehdä niin kauhean organisoidusti ja viimeisen päälle, joten kaipa jotain pohjaa tuossa toisessakin. Mutta silti. Tuskinpa ne erot siihen, millaisia mahdollisuuksia Ugandaan syntyvä lapsi saa suhteessa Suomeen syntyvään ovat kuitenkaan ihan puhtaasti täkäläisten työmoraalista kiinni.
Tulevaan tekstiin jäi vielä vaikka ja mitä aatoksia tältä
ajalta! Ylläri. Onnittelut (ja eritoten kiitos) kaikille, jotka näitä jaksavat
loppuun asti lukea. Mutta ”lyhyenä” loppuna tällä erää vielä se, että hienoja
juttuja, joita olen projektissa tehnyt, ovat myös lyhyt paikallisten
perinnetanssien opettelu tyttöasukkaiden opissa, parin vanhemman pojan kanssa
pelaamani futisreeni (yhdessä pienistä koulun luokkahuoneista!) ja yhden
vanhemman pojan kanssa käymäni keskustelut. Näihin jutteluihin kuului sekä
uskonnon merkitys hänelle ja minulle että hänen haaveensa tulla insinööriksi.
Siihenhän lupasin alun opiskelukehotusten ja matikka, fysiikka, kemia,
tietotekniikka –valintojen painotuksen lisäksi miettiä jotain käytännön
vinkkejä, joilla voisin häntä auttaa. Vanhan kokemuksella. Hauskaa olikin, että
heti seuraavana aamuna majatalomme pihalla hampaitani pestessä tajusin, että
pihalla oli lojunut jo päiviä meille kaikille tarpeettoman näköinen matikan
(geometrian eritoten) paksu oppikirja. Kysyinkin UPA:n henkilökunnalta olisiko
se tarpeeton ja voisinko viedä pojalle matkassani. Sain luvan ja kovin iloisena
otti hän sen vastaan. :)
Oli puhetta, että voitaisiin vielä joku päivä ensi viikolla (ennen kuin
valtaosa vanhemmista lapsista lähtee 3 kuukaudeksi sisäoppilaitostyylisiin
opinahjoihinsa) katsoa kirjan antia ja jotain, mitä hänelle sieltä lukiessaan
vaikeana tai kiinnostavana nousee esiin. Tuntuipa vaan siltäkin, että
ihmeellisen pienellä pystyi häntäkin auttamaan sekä tuon kirjan että eritoten
kannustavan puheen muodossa.
Toki tämäkin poika kaipaisi koulumaksuihinsakin sponsorointia kuten itse asiassa kai valtaosa lapsista. Tosiaan tuon projektin kautta voi suoraan heidän koulunkäyntiään rahoittaa. Liikaa rahoja kun siihenkään kun ei kai ole. Kiinnostuneet saavat ehdottomasti ottaa yhteyttä. :) Niin ja vielä tähän liittyen, kiinnostaisiko jotakuta ostaa itselle tai vaikka koko kaverilaumalle alla olevia vallan viileitä ja hienoja rannekoruja?? Niitä tekee osaa lapsista ja rahat niistä menevät suoraan heille. Myyvät niitä reilusti alle euron hintaan. Kuosina ja tekstinä on varsin vapaat toivomuksen kädet. Lisäksi projektin futisjoukkue kaipaisi lämpimästi lisää palloja (vaikka käytettyjä) ja pelipaitoja ja muuten urheiluvaatteita. Projektin johtajamme sanoi, että jos vain voisin saada jostakin käytettyjä pelipaitoja vaikka, niin he olisivat enemmän kuin tyytyväisiä. Nykyiset on kuulemma saatu käytettyinä joskus 10 vuotta sitten Hollannista. Kuuleman mukaan, jos sellaiset ovat meille vanhoja, niin heille ne eivät sitä ole. Joten, anyone? Luulisi Suomestakin jotain vanhoja ja nurkkaan jääneitä peliasuja löytyvän. ? :)
Toki tämäkin poika kaipaisi koulumaksuihinsakin sponsorointia kuten itse asiassa kai valtaosa lapsista. Tosiaan tuon projektin kautta voi suoraan heidän koulunkäyntiään rahoittaa. Liikaa rahoja kun siihenkään kun ei kai ole. Kiinnostuneet saavat ehdottomasti ottaa yhteyttä. :) Niin ja vielä tähän liittyen, kiinnostaisiko jotakuta ostaa itselle tai vaikka koko kaverilaumalle alla olevia vallan viileitä ja hienoja rannekoruja?? Niitä tekee osaa lapsista ja rahat niistä menevät suoraan heille. Myyvät niitä reilusti alle euron hintaan. Kuosina ja tekstinä on varsin vapaat toivomuksen kädet. Lisäksi projektin futisjoukkue kaipaisi lämpimästi lisää palloja (vaikka käytettyjä) ja pelipaitoja ja muuten urheiluvaatteita. Projektin johtajamme sanoi, että jos vain voisin saada jostakin käytettyjä pelipaitoja vaikka, niin he olisivat enemmän kuin tyytyväisiä. Nykyiset on kuulemma saatu käytettyinä joskus 10 vuotta sitten Hollannista. Kuuleman mukaan, jos sellaiset ovat meille vanhoja, niin heille ne eivät sitä ole. Joten, anyone? Luulisi Suomestakin jotain vanhoja ja nurkkaan jääneitä peliasuja löytyvän. ? :)
Hei ja hoi ja ihanaa ystävänpäivää kaikille! :) <3
-Piia
Ihanaa ystävänviikkoa sinulle! Varmasti tosi hienoa niille lapsille siellä että oot tullut käymään :) kiinnostais ostaa pari ranneketta. Pelipaitakin vois löytyä jos löydän.. tai jotkut pelisukat.
ReplyDeleteKiitos ja ihanaa viikkoa sinullekin ihana ystävä! :) Joo, kerrohan millaisia väritoiveita ja millä nimillä tai sanoilla pistetään, niin laitan rannekkeet tilaukseen.
DeleteJa joo, toivotaan, että kivaa on tämä lapsillekin - ei vain mulle. Eiköhän jotain iloa ja hyötyä heillekin. Näin uskon. :)
Rauhaa ja rakkautta sulle ja kaikille teille! <3