Ensimmäinen työviikko takana. Huh ja hui ja jee (14.2.2016)

No niin! Nyt on tämän naisen Ugandan matka jatkunut ja monet palaset selvinneet – josko monet selviltä palasilta aluksi vaikuttaneet myös sekoittuneet. Ensimmäinen työviikko on nyt takanapäin ja fiilikset ovat jotakuinkin väsyneet, onnelliset, pohtivaiset ja rauhaa ja lepoa kaipaavat. Tässä tekstin alkua kirjoittelen majatalon harvinaisen rauhallisesta illasta. Koska kaikki villit, viriilit ja muuten aktiiviset nuoret ovat lähteneet illan viettoon, ei meitä täällä talolla ole kuin yhteensä viisi ihmistä. Joista muutama lepäilee jo huoneessaan, Kaori jäi meidän tähtienkatselumatkalta pihan peränurkkaan ja mä tulin nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta (hyttysmyrkyin ja päivän mudan, pölyn ja hien hajun aromoimana) keskelle pihaa. Tietokoneen käyttäminen – ja minkä vain tekeminen illalla on hirvittävän paljon miellyttävämpää pihalla kuin sisällä. Syystä, että sisällä on kuuma ja musta tuntuu, että haluan välttää jokaista ylimääräistä liikettä ja koneen käyttöä siellä myös jo niiden taloa (ja eritoten huonettamme) lämmittävän vaikutuksen vuoksi. Sen verran vielä sentään tekniikastakin ja energian siirtymisestä muistan. Kai. :D Huomaamme sanan huonettamme. Pieneen huoneeseeni saapui huonekaveri pari päivää sitten. Hän on varsin herttainen, rauhallinen ja ystävällinen Megumi Japanista. Hänkin on vasta 18-vuotias, joten häneenkin suhteessa on kieltämättä vähän äitifiilistä. Tai jotain olen yrittänyt hänelle neuvoa ja kuulumisiaan kysellä. Huonetoverissahan on sinänsä paljon positiivisia puolia, mutta kieltämättä myös sekä tuon lämpöpatteriefektin että tavaroiden törmäilyvaikutuksen vuoksi myös oma rauha houkuttaisi. Mutta näillä mennään nyt ja ihan ok niin.

Maasta ja meiningistä on nyt tullut esiin myös rasittavampia ja ei niin kivoja puolia. Yksi on pöly. Sitä on paljon. Nenästään sen huomaa. Noin esimerkiksi. Myös ihosta, hiuksista, kurkusta. No joo, vaatteistakin. Tuolla liikenteen seassa kulkiessa siihen toki sekoittuu myös pakokaasut, joita niitäkin piisaa. Joskus tuprahtelee oikein synkän mustaa savua ja joskus muuten vaan tekee mieli olla hetki hengittämättä sisään. Toki se ei lainkaan koko aikaa ole niin. Pahimmissa ruuhkissa lähinnä. Ja ruuhkiahan täällä nyt kyllä piisaa. Juuri nyt taitaa olla jotenkin harvinaiset paljonkin, sillä tätä meille johtavaa tietä kovasti juuri uudistetaan. Paikalliset ovatkin moneen kertaan sanoneet, että tiet ovat surkeassa kunnossa ja mitään ei ole niille tehty, vaikka lupailtu on. Heti ensimmäisessä lentokenttäkyydissä kuski toi esiin tyytymättömyyttä nykyiseen presidentti Museveniin mm. tämän epäkohdan kautta. Kaveri on ollut nyt 30 vuotta vallassa ja varsin suuri osa kansasta kaipaisi muutosta. Kuulemma kansan syvät rivit eivät ole kauheasti hyötyjä saaneet, mutta jotkut tahot ovat kovin tyytyväisiä. Tähän saumaan sopinee mainita, että maa on todella korruptoitunut, joten tietyt tahot varmasti omien voittojen turvaamiseksi haluavat pitää hänet vallassa. Lisäksi erityisesti vanhempi väki pelkää uusia sotia ja konflikteja, jos Museveni vallasta joutuisi luopumaan. Uganda kun on saanut kärsiä varsin verisistä vuosistakin ja nyt nykyisen presidentin aikana rauha on säilynyt. Reiluna miehenä hän on myös mainostellut, että jos joutuu vallasta luopumaan, niin tekee sen taistelujen kautta. Tähän kun lisää vielä sen, että aiempina vaalivuosina on ollut kovin vahvaa epäilyä vaalivilpistä ja sen, että pahimpina istuvan presidentin vastavoimina vaaleissa on hänen puolellaan aiemmin toimineita kavereita, niin asetelmat ensi viikon torstain vaaleihin toden totta ovat aika lataantuneet. Jotkut ihmiset pelkäävät ihan selvästi, että jotain kaaosta voi olla luvassa. Toisaalta lähinnä varsinaisen Kampalan keskustassa epäillään jotain mielenosoituksia tulevan, jos on tullakseen. Itselläni ei ole suuria suunnitelmia sinne menosta, joten ei hätää, että menen sinne kenenkään lippuja heiluttelemaan. Toki niin, mistäs sitä tietää. Sopishan se kuvaan, että päädyn jonkin marssin eturintamaan, vaikken varsinaisesti sellaista olisi suunnitellutkaan.. No mutta ei. Ei oikeasti siitä pelkoa. Olen kyllä kuullut jo kaikennäköisistä varautmis- ja evakuoimissuunnitelmista loppuviikon varalle. Jos jotain suurempaa hässäkkää tulisi. Kukaan kun ei kuitenkaan oikeasti tiedä mitä tulevan pitää. Mielenkiintoista mitä meille täällä majatalolla kerrotaan asiasta maanantaiaamun palaverissamme.  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Niin, niitä ikävämpiä puolia lisää. Aloitetaan selvästikin siis harvinaisen negatiiviseen sävyyn. Ehkä tämä on orientaatiossa kaikille tuleva kriisivaihe ennen lopullista sopeutumista. Tai en minä tiedä. Aika pieni kriisi kyllä olisi. Sitä paitsi kriisithän ovat parhaita kasvun paikkoja, joten toivotaan, että jotain suurempaakin edessä on. ;D Niin, siis kuumuus. On kyllä kuuma. Se haittaa tosin lähinnä vain juurikin iltaisin ja eritoten nukkumaan mennessä. Mutta usein yön aikana tulee ihan mukavan viileäkin. Jopa peiton nurkkaakin olen joskus kaivellut silloin esiin. Toki kuumuus ja auringonpaiste joskus pistävät väsyttämään myös päivän aikana - yhdistettynä aktiiviseen ja intensiiviseen lasten kanssa leikkimiseen. Mutta ei niin mahdottoman huono juttu tuokaan. Mietitääs, mitä näitä nyt oli lisää. Joo, majatalon yhteiselämä yhteiskeittiöineen. Onhan se. Sinänsä edelleen ihan toimiva pikkukeittiö, mutta se periaate ja sääntö, että omat tiskit tiskataan käytön jälkeen. Sehän ei toimi! Kaikki kun sitä ei tee. Ja pesujälkikin toki välillä mitä sattuu. Perhana. Minä tylsä, vanha, hygieniaan sen verran tottunut nainenhan en siitä niin perusta. Olen kyllä sanonutkin jo. Useammankin kerran. Sinänsä hyvä, että uskallan nykyään jo sanoakin tuollaisista ärsyttävistä jutuista, mutta johan se sanominenkin alkaa itseä joskus ärsyttää. Tosin yksi nuoremmista miehistä oikein vartavasten pyysi sanomaan suotaan, jos mekkala tai joku muu ärsyttää. Kuulemma kun moni ei uskalla sanoa eikä hän missään nimessä halua ärsyttää ihmisiä. Selvä se. Nyt olen avautunut ja puhunut. Internetsissä asti. Joten let it be, let it be.. :)

Välillä Kampalan cityssä käydessäni on ehtinyt tulla fiilis, että meneehän tämä hektisyys jo vähän yli miellyttävyyden rajan. Joskus esim. taksien, mopojen, ihmisten ja kojujen välissä kulkiessa. Tai varsinkin, jos meinaa joskus oma jalka siellä välissä vähän horjahtaa. Tai jos kaikki myyjät ovat esittäneet ehdotonta kiinnostusta juuri minun ostopalveluksia kohtaan.  Tai jos taksi seisoo pirun pitkään paikoillaan liikenneruuhkassa. Tai perjantai-illan ruuhkassa, kun näytti jokseenkin epäilyttävältä, että taksi voi koskaan löytää tietään ulos edes Nansanaan johtavien taksien lähtöpaikasta. Josta ulos tyystin ruuhkaiselle kadulle johti pieni kapea kuja, jonka varrella oli myös myyjiä ja kävelijöitä ja jota pitkin siksi taksi juuri ja juuri mahtui kulkemaan. Ja kun takseja (siis niitä pakettiauton kokoisia) oli siellä taksiparkissa aivan valtoimenaan ja kun ne kaikki työntyivät kohti pullonkaulaansa pohjois-eurooppalaiseen logiikkaan nähden varsin sekasortoisella tyylillä. Siihen kuulee kaasutukset, tööttäys, hienonhienot ohitukset (joskus kävelijänä liikenteen välissä pitää olla varsin myötämielinen autojen kylkien vääjäämättä lähestyessä) ja pari muuta kikkaa. Kaikki kikat eivät varmasti ihan ehkä vielä itselleni auennut. Niin vain sieltäkin tultiin ulos ja ruuhkassa kotiin päästiin. Toki välillä pysähdellen. Joskus auton moottoria sammuttaenkin.

No niin, siinä nyt kriisin ainekset tähän hätään. Palataan tarvittaessa näihin ja muihin. :D Majataloelämästä on vielä muuten sanottava, että tässähän on kovin paljon hyvääkin. Esim. työpäivien jälkeen löytyy heti seuraa, jonka kanssa jakaa ajatuksia ja tuntemuksia päivästä. Kuin myös aamulla on huomenen sanomista, illalla hyvien öiden, iltaisi ja viikonloppuisin välillä pinnallisempaa ja välillä syvällisempää ajatusten vaihtoa. Ja Cissyn kanssa eritoten on kiva vaihtaa ajatuksia ja fiiliksiä ugandalaisesta elämänmenosta. :) Tämän elon jälkeenhän on mahdollista, että mun erakkofiilis ja vain omien tiskien pesemättä jättämisen oikeutus vahvistuvat entisestään enkä kykene muuhun kuin erakkoelämään. Tai sitten vaikutus onkin just päinvastainen ja päädyn kommuunieläjäksi. Tai sitten jotain siltä väliltä. Josko vaikka sitä kuitenkin. :)

Nyt vihdoin alkuperäiseen aiheeseen eli ekaan työviikkoon, sen sisältöön ja heränneisiin ajatuksiin ja tunteisiin. Jee! Onhan se nyt ollut kerrassaan antoisaa. Vaikkakin myös väsyttävää. Jotkut jutut ovat epäilyttäneet ja jotkut ihastuttaneet, valloittaneet, koskettaneet. Työni ja projektini organisaatio työskentelee katulasten hyväksi siten, että heidän perhetilanteensa kartoitetaan (kuulemma hyvin monella kadulla asuvalla lapsella on vielä vanhemmatkin, jotka eivät vain syystä tai toisesta pysty lapsista huolehtimaan), lapsille tarjotaan asumista ja ruokaa projektin talossa, heille hankitaan sponsoreita koulumaksujen kattamiseksi ja lopulta vanhempien kanssa yritetään järjestää tilannetta ja ongelmia siten, että lapset pystyisivät palaamaan kotiinsa asumaan. Talossa asuu joitakin kymmeniä lapsia, iältään reilusta taaperosta alle parikymppiseen asti. Juuri tällä hetkellä talon nuorimmat lapset ovat vanhempiensa tai sukulaistensa luona tai muuten jossakin muussa sijoituspaikassa ja paikalla ovat vain vanhimmat. Onneksemme (ja väsytykseksemmekin ;) ) projektin aitojen ulkopuolella olevan, osin slummimaisen alueen lapset saavat tulla usein varsin vapaasti projektin alueelle leikkimään. Näistä kylän lapsista onkin jo tullut varsin läheisiä minullekin. Monet jo tunnen nimeltäkin. Josko en ihan kaikkia sentään. :D Ja jotenkin heitä tuntuu puskevan aina lisääkin. Alue on lapsille myös siinä mielessä tuttu, että siellä on sekä esikoulu että ala-aste viidenteen luokkaan asti. Kaikki koululaiset ovat nyt pitkän pitkällä lomalla, kun heidän kesälomansa on pidennetty tulevien vaalien vuoksi kestämään 22.2. asti. Tuon päivän jälkeen hommiini voi hyvinkin kuulua myös opetusta nyt siis jo osin varsin tutuille lapsille. Kiva niin! Innolla odotan mahdollisuutta antaa Suomi-opetusta ja jotain muuta vähintään yhtä hyödyllistä. ;) Ei vaan, ainakin tähän mennessä kamerasta näyttämäni Suomi-kuvat (ja hiihtovideot ;) ) ja muuten kertomani on saanut ihan kiinnostunutta vastaanottoa. Onhan se nyt ihmeellinen maa. Lunta ja kylmää, sosiaaliturva kaikilla, järjestyneempää liikennettä, kaunista ja puhdasta vettä ja luontoa, ihmeellisen paljon tyytymättömyyttä elinoloihin ja elämään, ei katulapsia, mitä näitä nyt oli..

 

 

 

 

 

 

Ja sitten asiaan. Olemme siis Kaorin (viime tekstissä hän oli vielä Kaoli, koska hänen nimi lausutaan niin :D ) kanssa leikkineet pienten lasten kanssa, jutelleet vanhempien kanssa – sekä tyttöjen että poikien, pelanneet lentopalloa, koripalloa, jalkapalloa (kaikkia näitä hyvin sillai maanläheiseen ja ei kovin ammattimaiseen tyyliin), käyneet katsomassa paikallisen futisjoukkueen treenejä ja jutelleet siellä kovin kiinnostuneille pelaajille jotain kotimaistamme ja osallistuneet maanantaiaamuna viikottaiseen henkilökunnan palaveriin sekä syöneet joka päivä meille tarjottavan, hyvin perinteisen ugandalaisen ja varsin muuttumattomana päivästä toiseen pysyvän lounaan (papuja sekä maissijauhoista tehtyä ”porshaa” (ei aavistustakaan miten kirjoitetaan. Ja opetin muuten yks kerta lapsille, että suomeksi pig on possu ja siis kovin lähellä tuota heidän ruokaansa)). Tuosta ensimmäisen työpäiväni palaveristahan me tietenkin heti myöhästyimme sellaiset 45 minuuttia. Kaori arvioi lähtöajan vähän lunkisti suhteessa aikaisen aamun ruuhkiin ja odotettuamme varsin pitkään taksia majatalomme kulmilla ja huomattuamme, että kaikki ovat tupaten täynnä, jouduimme kävelemään (varsin epätasaisia ja eloisia) tienvarsia puolisen kilometriä suurempaan pitäjään. No eipä siinä, ilmoitin taksista projektin yhteyshenkilöllemme, että tulossa ollaan, mutta myöhässä. Saavuttuamme perille ja palaverihuoneeseen, luulin siinä vähän myöhästymisestä häpeissäni, että palaveri on jo pidetty ja nyt on juuri käynnistymässä loppurukous. Rukousta piti projektia johtava mies, joka on siis myös seurakunnan (Born again –kristittyjä, joita mä pitkään kutsuin vahingossa Newborn-kristityiksi (onneksi en heille. Eh) pappi. Rukouksessa toivottiin paljon kaikkea hyvää kaikille ja myös maalle rauhaa ja rauhallisia vaaleja. Rukouksen aikana kaikki olivat syvään päätään kumartavia ja silmät kiinni. Tuli sen edellisen kirkkopäivän jälkeen vähän friikki olo siitä, että mihin kirkollisprojektiin mä nyt sitten ole tullutkaan. Ja tähän väliinhän on kerrassaan sanottava, että mähän nimenomaan uskon kyllä johonkin paljon enempäänkin ja henkevämpäänkin kuin vain tämä näkyvä ja materialistisesti kyllästetty maailma, mutta jotenkin moni juttu juuri tämanlaisissa hyvin uskonnollisissa mestoissa ja menoissa minua hämmentää ja hämää.

No mutta. Rukous päättyi ja me Kaorin kanssa arvostavaan sävyyn oli oltu sillai puolittain pää alaspäin myös ja kuviteltiin, että tämä oli tässä. Selvisikin, että kyseessä oli alkurukous ja palaveri olikin vasta alkamassa. No hyvänen aika! Eihän me sitten niin kovin myöhässä oltukaan! :D Palaveri oli varsin kiintoisa ja pomolla oli selvästikin ihan hyvää ja organisoitua johtamisen otetta. Hän on ollut myös ulkomailla ja tuli mieleen, että hän on varmaan sieltä ominut tietynlaista ei-afrikkalaista organisoinnin otetta. Hän painotti sitä, kuinka henkilökunnan tulisi olla paremmin kartalla siitä, kuka tulee ja menee milloinkin ja minne, koskien myös vapaaehtoisia. Joita siellä projektissa on meidän lisäksi vielä pari epäsäännöllisemmin käyvää saksalaista. Lisäksi agendalla oli mm. arkistointia ja viestien lähettämistä koskevia juttuja ja projektin tulevaisuuteen ja kasvuun uskoa valamista. Kieltämättä joskus tuli fiilis, että jotenkin sellainen organisointi ja asioihin suhtautuminen toden totta on erityyppistä kuin meillä. Lunkiudellakin toki omat hyvät ja huonot puolensa. :D No joo, se palaverista. Odotin saavani (ja kysyinkin) sen jälkeen jotain kattavampaa kuvausta organisaatiosta ja toiminnoista, mutta sellaista ei nyt sen suuremmin ole vielä tullut. Olen kyllä kysellyt henkilökunnalta tarkemmin ja varsin kiintoisalta kuulostaa mm. mahdollisuus päästä osallistumaan kotiarviointikäynteihin ja lasten ryhmäsessioihin, joiden pohjalta tarkastellaan ketkä lapsista tarvitsevat mahdollisesti yksilöllistä keskusteluapua. Tällaista keskusteluapua heille tulee aina tiettyinä päivinä antamaan jenkkiläinen lastenpsykiatri. Jonka ehdin nähdä jo hänen pikavisiitillään ja jonka työskentelyä pääsen kuulemma myös seuraamaan. Kuinka mielenkiintoista siis, että hommissa saattaa olla jotain tuollaista ihan tulevaan ammattiinikin suoraan liittyvää! :)

Itse asiassa tuohon liittyen olen jo yrittänytkin käydä joidenkin lasten kanssa läpi sellaisia omia sovellettuja ”tunnetaito-opetuksiani”. Sisältäen puhetta ja vähän halaustakin. Aiheesta kuinka toisten lyöminen, töniminen, tuuppiminen yms. ei ole hyvä ratkaisu silloin, jos itseä suututtaa, harmittaa, tuntuu mustasukkaiselta tms. En tiedä sitten miten toimivat. Ties vaikka jo vähän. Tai sitten se on pelkkää kuvitelmaa. :D Ylipäätään lyöminenhän on täällä lasten kasvatuksessa edelleen varsin käytetty keino. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin. Joten sinänsä on tyystin luonnollista, että he oppivat myös toisiaan tuuppimaan tai lyömäänkin. Eivät toki kaikki sitä tee. Selvästi myös jotkut suhtautuvat siihen pahalla. Toiset hyvin neutraalisti. On se kyllä aikamoista ajatella. Sentään en ole kenenkään aikuisen nähnyt lapsia fyysisesti juurikaan kurittavan. Lasten olen nähnyt siis keskenään enemmän sitä tekevän. Mutta juttelin yhden koulun opettajan kanssa pitkään ja hän kertoi, että edelleenkin erityisesti valtiollisissa kouluissa (jotka ovat halvimpia ja joissa on huonoin opetus – surullisen jakautunutta on meininki monin tavoin täällä) lyöminen on varsin yleistä kurin pitämiseksi. Sen sijaan kansainvälisissä kouluissa sitä ei juurikaan ole ja yksityisissä muissa kouluissa (jollainen tämä projektin koulukin on) jotain siltä väliltä. Kuulemma hän itsekin sitä käyttää. Ja perheessäänkin. Miehensä ei sitä hyväksy, mutta hän kyllä. Ja niin mukavan ja herttaisen oloinen nainen siinä sitä kertoili. Siis hyvin neutraaliin ja osin humoristiseenkin sävyyn. Erilaista on joo. Tokihan Suomessakin on sellaista ollut vielä varsin vähänkin aikaa sitten. Mutta on se vaan jännä ajatella. Jälleen kerran, kuinka nopeasti sitä ihminen ja ihmiset tottuvatkaan johonkin. Jolloin se vanha alkaa joskus tuntua jotenkin tyystin mahdottomaltakin vaihtoehdolta. Ja toisaalta, toisille se toisten vanha on ihan tätä päivää eikä millään tavalla kieroutunut, vanhan ja vääristyneen oloinen linssiviritelmä. Erilaisia linssejä, joiden kautta nähdä ympäröivää maailmaa ja omaa sisintä, maailmankuvia, tottumuksia ja näkökulmiahan toden totta on maailma pullollaan. Eikä yleensä kai ole yhtä ja oikeaa. Vaikka jotenkin jaksan uskoa siihen, että on myös tiettyjä ihmisoikeudellisia periaatteita, joiden pitäisi mennä suurena linjana yli eri linssien ja kulttuurillisten erojen. Mutta toisaalta, sekin käsitys on vain omien näkymättömien piilareideni läpi suollettu ”totuus”.

 

 

 

 

 

 

Yhtenä päivänä poikien huoneessa jutellessamme korjasi pari poikaa totaalisen hajalla olevia jalkapallokenkiä. Niin vain taitavasti he saivat ne vahvalla langalla ja jollain piikillä kursittua kasaan. Seuraavana päivänä menimmekin juuri näiden poikien kanssa seuraamaan heidän harjoituksia. Pelaajia oli vaikka ja kuinka paljon ja ikäluokissa 9-17. Varmaan pari minikokoista (ja taitavaa!) poikaa oli paljon tuon allekin. Vaikka vastustajajoukkue ei ollutkaan saapunut sovittuun harjoituspeliin paikalle, niin sujuvastihan he vaihtoivat ohjelmansa normaaleihin harjoituksiin. Koska palloja oli yhteensä vain kolme, niin eipä siellä mitään yksilöllisiä taitoratoja ja syöttöharjoituksia paljon pidelty. Molarit tekivät omiaan yhdellä pallolla, nuoremmat pelasivat suoraan keskenään ja vanhemmille pidettiin hirmuisen rankan oloiset fysiikkatreenit ennen heidän peliosuuttaan. Käytiinpä Kaorinkin kanssa siinä sitten fysiikkatreenien aikana pallottelemassa ylimääräiseksi jääneellä pallolla. Tulihan näytettyä vähän muzungu-naisten kikkoja. :D Ja housut oli totaalisen likaiset punaista pölyä keränneen pallon reisipomputtelun jälkeen! No mutta ei se mitään. Hauskaa oli.

Seuraavana aamuna projektissa huomasin, että vanhempi pojista oli pessyt pelivaatteensa. Hänen pelisukat olivat totaalisen riekaleina! Yhtä riekaleina kuin nuoremman kengät olivat olleet. Siinä iltapäivällä sitten kyselin nuoremmalta, että miksei hän ollut sen päivän harjoituksissa. Kuulemma, koska kengät olivat taas hajonneet eikä hän saa mistään rahaa uusiin. Tsadaa. Pisto pohattamaisen rikkaan länsimaalaisen ja urheilun upeita puolia arvostavan naisen sydämeen. Viilto kerrassaan. Matka, jolta ei ole helppoa paluuta. Paljonkohan ne kengät maksaisi. Saisinko mä ostaa ne ja mitä siitä seuraisi. Hyvää, mutta kuinka paljon ”pahaa”? Ongelmia pojalle tai ongelmia mulle? Suuresti mustasukkaisuutta ja kateutta? Koko ajan joku kysymässä rahaa tai vaihtoehtoisesti mä koko ajan miettimässä mitä mun olisi ”syytä” ostaa kellekin? Kysyin hintaa yhdeltä paikalliselta vapaaehtoiselta ja hän arvioi sen suunnilleen 13 euroksi. No hyvänen aika. Poika, joka rakastaa jalkapalloa ja käy 

siellä joka päivä (paitsi sunnuntaina, joka on pyhitetty levolle ja kirkon menoille) ja joka on itse omin kätösin harjoitellut parsimaan kasaan omat kenkänsä ei voi mennä nyt pelaamaan. Ja mä voisin häntä auttaa 13 eurolla. Totta ihmeessä haluan nyt auttaa. Ja todellakin mulla on siihen varaa. Hurjasti ylikin. Ei kai siitä nyt mitään niin pahaa voi seurata. Kyselin vielä henkilökunnalta olisiko se ok ja kuulemma joo. Sovittiin pojan ja vapaaehtoisen kanssa, että seuraavana aamupäivänä mennään. Voi pojan ilahdusta. Vaikkei hän suurieleisesti riemuinnutkaan, niin kyllä silmistä näki, että paljon liikahti sisällä. Tulipa fiilis itsellekin. Että täällä voi ihan oikeasti rahallisestikin auttaa minulle niin pienellä summalla niin kauhean paljon. Yksilöitä omassa elämässään eteenpäin. Toki montaa voisi auttaa vielä paljon pienemmälläkin summalla. Ja mieluusti yleisesti jaan rahojani eri myyjille eri ostokerroilla. Ja totta ihmeessä tiedän ja hyväksyn sen, että en voi kaikkia millään auttaa. Enkä yritäkään. Mutta tokihan se välillä aina kirpaisee ja kovaa. Epätasa-arvo. Materiaalisten mahdollisuuksen ja lähtökohtien totaalisen (luultavasti) sattumanvarainen ja epätasainen jakautuminen. Syyllisyys siitä, että minä olen sillä puolella, jolla on niin paljon mahdollisuuksia toteuttaa itseä ja vaikka ja mitä. Syyllisyys siitä, kun tulee tilanne, jossa joku kysyy jotain ja mä en anna, vaikka mulla olisi siihen oikein hyvin varaa. Syyllisyys siitä, että kertoilee täällä ihmisille, että ei se materia tuo onnea. Joopa joo. Helppo meidän heitellä tuollaisia. Miksi kaikki eivät saa mahdollisuutta tehdä samaa oivallusta omankokemuksen kautta? Tervetuloa fiilikset. Täällä ne jo on. Ja tähän lisänä. Viikonlopun aikana on jo ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä myös tämän aiheen tiimoilta lisää. Palaamme siihen ensi tekstissä. Paljon muutakin jää jo varastoon.. Täytynee alkaa kirjoittaa pian jo seuraava tekstiä. Vaikka romaani on tulossa tästäkin.

 

Seuraavana aamuna olin sitten varautunut ostomatkalle. Olin itse asiassa miettinyt jo valmiiksi, että tuskinpa ne vanhemmankaan pojan kengät niin kovin hyvässä kuosissa enää olivat. Jos olivat lähelläkään hänen sukkien kuntoa. Siinä poikia oli sitten enemmänkin pesemässä autoa, kun perinteiseen saapumisaikaamme (puoli 11) projektille saavuimme. Pientä sellaista kiusaantunutta epätietoisuutta oli ilmassa, että ollaanko menossa vaiko eikö ja olenko ostamassa vaiko enkö. Puhuin vanhemman pojan kanssa ja kysyessäni hänen sukista, toi hän hyvin varovaiseen sävyyn esiin, että sekä hänen kengät että nuoremman sukat ovat myös varsin hajalla. Kyselin vielä hinnoista (ihan kuin muutamalla eurolla sinne tai tänne olisi merkitystä mulle) ja päätin, että kyllä mä nyt voin ja haluan ne molemmille sponsoroida. Kunhan pääsen itse paikan päälle ostosreissulle jotenkin varmistamaan, että rahat todella menevät juuri suoraan lapsille ja tähän tarkoitukseen. Sitten pojat miettivät, että eivät halua minun kuluttavan yhtään ylimääräistä rahaa ja halvimmilla kengät saa Kampalan tietynlaisesta markkinapaikasta. Kuulemma kuitenkin siellä hinnat ovat halvimmillaan aamuvarhaisella ja siksi olisi ehkä parasta mennä kuitenkin vasta seuraavan päivän aamuna kahdeksan aikaan. Voi veikkoset mitä mietintää. Sillä hintaero päivähintaan oli siis yhteensä jotain reilun viiden euron luokkaa. Joka heille kuulosti siltä, että ilman muuta kannattaa rahojen kannalta mennä aamulla ja mulle siltä, että ei se rahahyöty riitä läheskään korvaamaan sitä hyötyä, että mennessämme heti mun ei tarvisi herätä seuraavana aamuna kuudelta. Oikeastiin suurin pohdinta tässä oli sen ympärillä, että millaisen viestin se antaa pojille, että mulle käy ihan hyvin mennä sinäkin päivänä ja niillä kalliimmilla hinnoilla. Kun heille kyseessä on suuret suuret rahat. Ja he hyvää hyvyyttään ja suopeuttaan miettivät milloin ja mistä saisivat ne halvimmilla. No, päätimme lopulta lähteä heti silloin. Hyvä niin, sillä mä sain suuren suureen väsymykseeni nukuttua pidempään perjantaina ja pojat pääsivät uusine kenkineen pelaamaan perjantain turnaukseen. Jota meidän piti Kaorin kanssa mennä katsomaa, mutta se olkoonkin jo ihan uuden blogitekstin paikka..

Korjauksena aiempaan on muuten se, että vaikka kengät olivat pojille uudet, hienot, tärkeät ja kiiltävät, eivät ne toki uudet olleet. Selvisi meinaan varsin hätkähdyttävästi ja mielenkiintoisesti siellä markkinapaikalla käydessämme (kun en voinut muzungu-hinnoittelun vuoksi mennä siihen poikien kanssa tekemään ostoksia, vaan kiertelin ja juttelin siellä lähikojujen myyjien kanssa), että kaikki kengät (ja kai monen monet muutkin tuotteet siellä) ovat käytettyjä! Siis myyjät käyvät ostamassa tuotteet suurelta marketilta, pesevät ne ja laittavat kojuunsa myyntiin. Kuulemma tuotteet tulevat Ugandaan Keniasta (koska siellä on satama) ja Ugandasta tuotteita myydään suuremmissa erissä eteenpäin Kongoon. En olisi tätä tajunnut siinä kenkiä katsoessani lainkaan, vaan se selvisi, kun tiedustelin myyjämiehiltä (joiden kanssa olin jo rupatellut pitkään), että kengät tulevat sinne suurelle marketille varmaan Kiinasta. Tähän he vakuuttelivat, että eivät tule Kiinasta, vaan Amerikasta ja Iso-Britanniasta eniten. Hieman tuota ihmettelin, että ei kai sentään. Selvensivät hölmölle, että käytettyinä siis. Siis todellakin käytettyä ja kierrätettyä kamaa myydään tuolla tavoin Afrikassa kerrassaan kelpoisena tavarana täkäläisille!?! Siis hirmuisen hienoahan kierrätys on, mutta onhan tuossakin nyt jotain tosi erikoisia tuntemuksia nostattavaa.

Lisäksi siinä paikallismiesten kanssa puhuessa selvisi heistä, että moni haluaisi Eurooppaan tai ylipäätään ulkomaille, he kannattavat presidentiksi vahvinta opposition ehdokasta (joka joidenkin puheiden mukaan olisi jo oikeasti voittanut edelliset vaalit), he vaativat muutosta Ugandan kansalle ja ovat valmiita mielenosoituksiin, jos istuva presidentti (ihan tulee fiilis, että pitäisköhän mun oikein jotenkin deletoida hänen nimi näistä teksteistä – onko täällä maassa nettivalvontaa..!? ;) ) saa jatkaa ja että ihmiset ovat täällä yleisesti liian köyhiä. Kuulemma moni työskentelee aamuvarhaisesta iltamyöhään saadakseen kasaan rahat vain yhteen ateriaan. Toisaalta kuulinpa Lukasin projektin pääopettajan olevan erittäin rento työotteessaan (ainakin nyt päiväkodin lukukauden valmistelutöissä) ja sanoneen, että ehkä Uganda on niin köyhä maa, kun ihmiset eivät jaksa tehdä niin kauhean paljoa töitä. Kun mietin juurikin kaikkia niitä myyjiä, jotka todellakin ovat tuolla kadunvarsissa aamusta iltaan – niin arkena kuin viikonloppunakin - niin enemmän olisin taipuvainen tuohon ensimmäiseen näkökantaan. Tokikaan monia asioita ei täällä varmasti tehdä niin kauhean organisoidusti ja viimeisen päälle, joten kaipa jotain pohjaa tuossa toisessakin. Mutta silti. Tuskinpa ne erot siihen, millaisia mahdollisuuksia Ugandaan syntyvä lapsi saa suhteessa Suomeen syntyvään ovat kuitenkaan ihan puhtaasti täkäläisten työmoraalista kiinni.

 

Tulevaan tekstiin jäi vielä vaikka ja mitä aatoksia tältä ajalta! Ylläri. Onnittelut (ja eritoten kiitos) kaikille, jotka näitä jaksavat loppuun asti lukea. Mutta ”lyhyenä” loppuna tällä erää vielä se, että hienoja juttuja, joita olen projektissa tehnyt, ovat myös lyhyt paikallisten perinnetanssien opettelu tyttöasukkaiden opissa, parin vanhemman pojan kanssa pelaamani futisreeni (yhdessä pienistä koulun luokkahuoneista!) ja yhden vanhemman pojan kanssa käymäni keskustelut. Näihin jutteluihin kuului sekä uskonnon merkitys hänelle ja minulle että hänen haaveensa tulla insinööriksi. Siihenhän lupasin alun opiskelukehotusten ja matikka, fysiikka, kemia, tietotekniikka –valintojen painotuksen lisäksi miettiä jotain käytännön vinkkejä, joilla voisin häntä auttaa. Vanhan kokemuksella. Hauskaa olikin, että heti seuraavana aamuna majatalomme pihalla hampaitani pestessä tajusin, että pihalla oli lojunut jo päiviä meille kaikille tarpeettoman näköinen matikan (geometrian eritoten) paksu oppikirja. Kysyinkin UPA:n henkilökunnalta olisiko se tarpeeton ja voisinko viedä pojalle matkassani. Sain luvan ja kovin iloisena otti hän sen vastaan. :) Oli puhetta, että voitaisiin vielä joku päivä ensi viikolla (ennen kuin valtaosa vanhemmista lapsista lähtee 3 kuukaudeksi sisäoppilaitostyylisiin opinahjoihinsa) katsoa kirjan antia ja jotain, mitä hänelle sieltä lukiessaan vaikeana tai kiinnostavana nousee esiin. Tuntuipa vaan siltäkin, että ihmeellisen pienellä pystyi häntäkin auttamaan sekä tuon kirjan että eritoten kannustavan puheen muodossa.

Toki tämäkin poika kaipaisi koulumaksuihinsakin sponsorointia kuten itse asiassa kai valtaosa lapsista. Tosiaan tuon projektin kautta voi suoraan heidän koulunkäyntiään rahoittaa. Liikaa rahoja kun siihenkään kun ei kai ole. Kiinnostuneet saavat ehdottomasti ottaa yhteyttä. :) Niin ja vielä tähän liittyen, kiinnostaisiko jotakuta ostaa itselle tai vaikka koko kaverilaumalle alla olevia vallan viileitä ja hienoja rannekoruja?? Niitä tekee osaa lapsista ja rahat niistä menevät suoraan heille. Myyvät niitä reilusti alle euron hintaan. Kuosina ja tekstinä on varsin vapaat toivomuksen kädet. Lisäksi projektin futisjoukkue kaipaisi lämpimästi lisää palloja (vaikka käytettyjä) ja pelipaitoja ja muuten urheiluvaatteita. Projektin johtajamme sanoi, että jos vain voisin saada jostakin käytettyjä pelipaitoja vaikka, niin he olisivat enemmän kuin tyytyväisiä. Nykyiset on kuulemma saatu käytettyinä joskus 10 vuotta sitten Hollannista. Kuuleman mukaan, jos sellaiset ovat meille vanhoja, niin heille ne eivät sitä ole. Joten, anyone? Luulisi Suomestakin jotain vanhoja ja nurkkaan jääneitä peliasuja löytyvän. ? :)

 

 

 

Hei ja hoi ja ihanaa ystävänpäivää kaikille! :) <3

-Piia