Vaalien tohinaa ja turvatoimia (20.2.2016)

Mielenkiintoisia aikoja eletään. Täällä on nyt presidentinvaalien tulos kai jokseenkin selvä, vaikkei lopullisia kalkyyleja olekaan vielä julkistettu. Istuva presidentti Museveni on voittamassa vaalit heti ensimmäisellä kierroksella. Se ei tunnu juurikaan monia yllättävän, vaikka se monia ärsyttääkin. Jotenkin ihmiset tuntuvat olevan myös osin luovuttaneetkin ajatukselle, ettei mitään muutosta voikaan tulla. Vaalien vilpillisyydestä on myös saatu jokseenkin kovia kommentteja. Kuulemma Afrikassa harvassa ovat ne valtiot, joissa vaalien tulos on rehellinen ja todellinen. Tiedä sitten mikä on totuus, mutta täällä meininki näyttää aika paljon presidentin ja hänen joukkojen käsissä olevan. Nyt opposition pääehdokas (joka tulee vaaleissa toiseksi) on jo taas pidätettynä. Hänet pidätettiin (/”pistettiin kotiarestiin” poliisin toimesta) jo maanantaina hänen kampanjoidessa Kampalan keskustassa. Siitäkös hänen kannattajat suuttuivat ja osoittivat mieltään, mistä valtion (tai siis lähinnä kai presidentin) hallussa olevat poliisivoimat eivät pitäneet ja joukkoja hajotettiin varsin kovakouraisin ottein. Mukana oli tankkeja, kyynelkaasuammuksia ja ammuntaa muutenkin. Valitettavasti yksi ihminen myös kuoli (kai) poliisin luotiin. Yksi majatalomme uusista asukkaista oli tuolloin orientaatiopäivänään Kampalan keskustaan tutustumassa ja joutui paikallisen vapaaehtoisen kanssa pakenemaan poliisia ja väkijoukkoja. Kuulemma tilanne oli ollut hyvin pelottava. Lisäksi kaksi muuta asukastamme olivat menneet katsomaan oppositioehdokas Besigyen kampanjointia ja joutuivat myös todistamaan itse pakoon juosten tilannetta. Sinänsä varsin varomatonta heiltä mennä sinne, koska ennakoitavissa oli, että jotain kahakointia voi vaalien aikaan olla tulossa.

Viime maanantaina meillä kerrottiin majatalon palaverissa, että loppuviikosta on syytä pysytellä täällä Nansanassa ja mieluiten hyvin lähellä majataloamme. Alun perin ajatuksena oli, että käymme töissä keskiviikkoon asti, mutta maanantaina projektimme henkilökunta sanoi Kaorille ja minulle, että ehkä kuitenkin on turvallisinta olla poissa koko loppuviikko. Nyt siis odottelemme miten tilanne etenee ja rauhoittuu. Täällä Nansanassa ja majatalomme lähellä tilanne on ollut tyystin rauhallinen ja elo on jatkunut varsin normaalina. Jotkut meistä ovat käyneet enemmänkin tuolla ”ulkomaailmassa”, mutta itse olen ottanut torstaina (jolloin oli äänestyspäivä) ja nyt perjantaina tuon majataloarestin aika tosissani. Enkä ole niin paljon täällä rauhassa ollessa olooni tylsistynyt kuin jotkut muut. Minullehan ei ole ongelma ihan vain olla. Nukkua pitkään, nauttia aamupalaa pitkään, lukea, nauttia ruokaa pitkään, nyrkkipyykätä pitkään kera suomalaisten laulelmien, pelailla palloa, tehdä jumppaa, kuunnella linnun laulua, katsella tähtiä ja kuuta. Olla. Ja itse asiassa blogiakin olen suunnitellut kirjoittavani jo monen päivän ajan, mutta eipä muka ole ”ollut aikaa”. Kappas. Niinkin se voi mennä. Täälläkin. Vaikka aikaa olisikin vaikka ja kuinka paljon. Mutta enpä ole asiasta liiemmin stressannut. Ja nythän kirjoitan. :)

Täällä majatalolla on nyt monena iltana ollut kylässä paikallisia miehiä, jotka ovat tämän paikallisjärjestön vapaaehtoisia ja jäseniä. Yksi heistä sanoi, että nyt vaalien jälkeen on varmastikin mellakointia ja mielenosoituksia pari päivää, mutta ei sitä enempää, koska poliisi ja armeija pysäyttävät ne väkisin. Toki kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä siihen, että tällä tuloksella rauha tulee säilymään luultavasti ja parhaiten. Toisin olisi voinut olla, jos tulos olisi ollut tyystin toinen. Ainakin ihmiset tuntuvat olevan tyytyväisiä siihen, että jos ei mitään muuta, niin tällä kokoonpanolla jatkettaessa luultavasti ainakin rauha säilyy. Aikamoista, että valta jakautuu tuollaisin perustein ja ihmiset tyytyvät tilanteeseen. Tai siis että heidän on kai vähän niin kuin pakko tyytyä. Vaikka muuta toivoisivatkin. Onhan se tällaisille jokseenkin demokratiaan ja vapaisiin vaaleihin tottuneille etäinen ja pelottavakin ajatus. Kuin myös suuri korruption määrä. Tai siis ei sillä, etteikö meidänkin maassa ja politiikassa ole vaikka ja mitä puljailua, hyväveli-verkostoa, kähmintää, kuohuntaa, valehtelua, lapsellista syyttelyä ja vastuun pakoilua ja vaikka ja mitä, mutta taitaa tuossa(kin) mielessä meininki täällä olla vielä tosi paljon erilainen. 

Kävimme Kaorin ja uusimman (kolmannen) majatalomme japanilaistytön Mikin kanssa keskiviikkona yhdessä orpokodissa, jossa Kaori on kyläillyt aina välillä ja jonka johtajan hän on oppinut tuntemaan. Hän oli kehunut, että paikka ja pomo ovat todella mukavia. Kuuleman mukaan myös heidän kirkkosessionsa (sielläkin on kirkko orpokodin ja koulun yhteydessä) ovat miellyttäviä ja paljon rauhallisempia ja vähemmän pelottavia kuin viimeksi kokemamme jumalanpalvelus. Päätimmepä jäädä siis veisuillekin. Paikka toden totta oli todella mukavan ja tyynen tuntuinen, sijaitsi yhden majataloamme lähellä olevan vuoren / mäen luonnonkauniilla rinteillä, tilaa lapsille oli paljon enemmän kuin meidän projektissamme ja kirkonmeno toden totta oli oikein miellyttävää. Ei kaatamista eikä huutamista. Kaunista ja iloista musiikkia – laulua, tanssia ja yhteistaputusta – ja rauhallisia rukouksia ja saarnoja. Yksi paikan opettaja ja vapaaehtoisena siellä muuten työskentelevä mies esitteli paikkaa meille ja ennen kirkkoa kävimme myös johtajan (joka myös on kirkon pastori) kotona. Keskustelut heidän kanssa olivat äärimmäisen kiinnostavia ja antoisia.

Muun muassa kyselin millaisella mielellä ugandalaiset nykyään suhtautuvat Iso-Britanniaan heidän siirtomaakytköksen vuoksi. Kuulemma suhtautuminen on hyvää, koska Ugandaa ei valloitettu niin kuin monia muita Afrikan maita, vaan britit tulivat suojelemaan heitä. Olinkin juuri lukenut yhdestä kirjasta, että näinhän he sinänsä asian esittivät, mutta kirjoittajan mukaan Ugandaa ei juurikaan tarvinnut suojella keneltäkään muulta kuin siirtomaaherroilta itseltään. En voinut olla tätä pointtia olla ottamatta esiin ja kysymättä, miltä heiltä oli oikeastaan suojeltu. Vastaukseksi pienen empimisen jälkeen löytyi se, että Ugandan eri heimojen välisiltä riidoilta ja sodilta. Tuohan voi olla sinänsä aivan totta, sillä mitä ilmeisemmin täälläkin ennen siirtomaa-aikaa on ollut varsin paljon heimosotia. Eri heimoja täällä toki on paljon vielä nykyäänkin, mutta nyt kaikki ovat rauhassa keskenään. Kuitenkin keskustelu jatkui siihen, kuinka monet Euroopan maat (ja USA yms.) ovat vieneet todella paljon luonnonvaroja ja rikkauksia Afrikasta itselleen. Tähän paikan pomo Samuel sanoi, että tietenkään apuun ja turvaksi tulevat maat eivät tee sitä ilmaiseksi, vaan he haluavat tehdä sopimuksia, joilla saavat itselle vastineeksi öljyä yms. resursseja. Kuulemma monesti ongelmia on tullut siitä, etteivät afrikkalaiset pidä sopimuksia niin vakavina ja sitovina kuin vastapuoli.

Lisäksi mielestäni tosi kiintoisana pointtina Samuel ja oppaamme Aloys sanoivat, että Afrikan suurin ongelma on siinä, että ihmiset (johtotasoilla) eivät osaa tehdä yhteistyötä ja kompromisseja hyödyntäen kunkin hyviä ominaisuuksia, vaan esim. vaaleissa hävinnyt osapuoli passitetaan helposti vankilaan tai jopa tapetaan. Ja kuulemma vallassa olevien ihmisten on pakko kaikin keinoin pitää vallasta kiinni, sillä jos he menettävät sen, tulee vastapuoli tutkimaan kaikki heidän vääryydet (jotka on vallassa ollessa mahdollista pitää piilossa) ja silloin käy huonosti. Tästäpä puhuimmekin, että toki jos noin on asia, niin silloinhan ulkopuolelta on helppo hyökätä ja väärinkäyttää jotakin yhteisöä, jos yhteisö ei sisältäpäin ole tasapainossa ja yhteistyössä keskenään. Tämähän olisi upeasti linkitettävissä ihmisen psyykeeseen ja henkiseen tilaan ja ulkopuolisiin vaikutteisiin, mutta enpä mene nyt siihen. ;) Sanoin, että silloinhan Afrikalla on aivan valtavasti potentiaalia, koska heillä on hienoja ihmisiä ja varmastikin kykyä vielä alkaa tehdä yhteistyötä ja siten alkaa kukoistaa sisältäpäin. Ja aivan kuin olisin nähnyt pieniä liikutuksen kyyneleen alkuja silmissään, kun Samuel sanoi siihen, että niinhän se on, että Afrikassa on valtavasti potentiaalia ja että ihmiset ruohonjuuritasolla ovat hyviä ja kykenevät yhteistyöhön. Sanoivat myös, että nuorissa on tulevaisuus ja että hyvä on, että esim. Ugandassa on äärimmäisen paljon koko kansasta lapsia ja nuoria. Muutos on vääjäämätön ja epäilemättä maailman mittakaavassa Afrikalla nimenomaan on potentiaalia monella saralla vaikka ja mihin. 

Orpokotialueella asuu 35 lasta ja lisäksi siellä on siis pieni kirkko (vanhan, suuremman kirkkorakennuksen katto oli lentänyt viime vuonna suuressa myrskytuulessa tukirakenteineen kokonaan pois ja käyttökelvottomaksi), päiväkoti, ala-aste ja yläaste. Kuulemma he ovat rahoittaneet toimintaa paljolti ulkomaisten lahjoitusten varassa. Yläasterakennus on rahoitettu sen sijaan siten, että lasten tekemiä koruja on myyty jonkun ulkomaalaisen (ehkä australialainen) kautta hänen kotimaassaan. Uusin rakennus oli vielä osin rakenteilla ja sen luokissa opiskelevat esikoululaiset ja pienimmät ala-astelaiset. Vanhimmat ala-asteikäiset sen sijaan opiskelevat yhä ja edelleen äärimmäisen vaatimattomissa peltihökkeröisissä luokissa, joissa kuulemma aurinkoisella säällä on todella kuuma ja sadesäällä kaikki kirjoista, opettajista ja oppilaista lähtien on litimärkää. Heillä on suunnitteilla rakentaa kunnon koulurakennus vielä lopuillekin luokille. Kaikessa tässä paikan esittelyssä oli epäilemättä mukana paikallinen-muzungu -asetelmalle sinänsä jokseenkin tyypillinen rahan tai tuen kalastelu. Mutta täytyypä myöntää, että noita ihmisiä vähän oppiessani tuntemaan ja paikkaa nähtyäni ja koettuani, voisin vahvasti harkita juuri tuon paikan vähän laajempaakin tukemista. Minusta tuntui, että lapset todella olivat onnellisen oloisia ja paikka ei myöskään pursunnut niin uskonnollista paatosta kuin ehkä jotkut muut. Yksi lapsista tuli ensitutustumisella ja halauksella jotenkin todella minulle läheiseksi. Selvisi, että hänen nimensä lausutaan aivan samoin kuin toinen nimeni ja hän ilahtui asiasta aivan huikeasti. Hän on ollut orpokodissa vasta muutaman viikon ja selvisipä myöskin, että sattumoisin hänen äitinsä (hän ei ole siis täysin orpo, mutta luultavasti äidillä ei vain ole varaa ja/tai kykyä häntä kotona pitää) asuu aivan samoilla kulmilla kuin missä meidän projektimme on. Siinäpä näiden kahden yhteensattuman ja pitkän ja lämpimän halauksen ja syviin silmien syvyyksiin upotettujen katseiden kautta välillemme tosiaan jäi jotenkin hämmentävän kiinteältä ja lämpimältä tuntuva side. Luulen, että hän jäi odottamaan minun uudelleen tapaamista varsin innolla. Niin minäkin hänen. :)

Mainitsemani ei-uskonnollisen-paatoksellinen fiilis paikasta vahvistui entisestään, kun kirkon jälkeen pilkkopimeän jo tultua (se tulee tasan puoli kasilta täällä ja sillä sipuli) Aloys ja yksi paikan aiemmista kasvattilapsista saattoivat meidät turvallisesti takaisin majataloomme ja puhuin hyvin avoimesti hänen kanssaan uskon asioista ja kirkon vaikutuksesta ihmisten ja lasten elämään. Hän sanoi, ettei heidän kirkossaan / seurakunnassaan (joka myös on Born again -kristittyjä) päämääränä ole jonkun yhden henkilön liian korkealla oleminen ja taikojen tekeminen, vaan ihmisille ilon ja toivon antaminen. Kuulemma heidän seurakunta on varsin erilainen kuin monet muut seurakunnat täällä. Puhuimme myös siitä, miten Suomessa ehkä moni ihminen (minun mielestä) karttaa kirkkoa sen jokseenkin negatiivishenkisen / syntiä korostavan sanoman vuoksi. Hän siihen virkkoi, ettei se voi toimia, koska kyllä ihmiset tietävät mitä he tekevät väärin ja että käskemällä jotakuta muuttumaan ei hän kestävästi koskaan muutu. Lisäksi puhuimme saarnasta itseäni hieman kalvamaan jääneestä itserakkauden tarinasta ja sanoin, että sehän on esim. Suomessa kaikessa nöyryyden ilmapiirissä perinteisesti ollut lähes kirosana ja että mielestäni toisia rakastavasti ja aidosti auttaminen edellyttää itsensäkin rakastamista. Tuohon Aloys kovin komppasi, että miten ketään voisi aidosti rakastaa, jos ei rakasta edes itseään. Lisäsi myös, että saarnassa oli ollut puhe nimenomaan itsekkyydestä ja itselle tavaran yms. haalimisesta, ei itsensä rakastamisesta. Puhuimme myös siitä, kuinka paljon uskontojen varjolla on tehty ja yhä tehdään pahoja asioita ja hallitaan ihmisiä ja miten niissä silloin on kyse ihan jostain muusta kuin aidosta toisten rakastamisesta ja auttamisesta. Ylipäätään oli oikein virkistävää käydä tuota keskustelua ja kuulla hyvin argumentoitua puhetta uskonnosta sydämellisen ja rehellisen oloisen ihmisen kertomana. Ehdottomasti menen heillä käymään uudestaankin. :) Itse asiassa Kaori on suunnitellut sinne orpokodille meidän projektin ja heidän lasten välistä urheilutapahtumaa ensi viikon lauantaille, johon olen menossa mitä luultavimmin mieluusti auttamaan ja osallistumaan.

Edellinen romaanihan jäi odottamaan jatko-osaa viime viikonlopun tapahtumien ja aatosten osalta. Yritän olla lyhytsanainen (heh heh), kun on jo ”niin kaukaa menneestä” nämä ja uusia aatoksia tuntuu tulevan aivojen output-lohkoon koko ajan edellisten saadessa fyysistä ilmenemismuotoa kirjaimina. No niin. Viime perjantai oli kaikkinensa aikamoisen kiintoisa päivä, mutta erityisesti mielen sopukoihin jäi kohtaaminen yhden maassa maanneen miehen kanssa. Olimme siis etsimässä Kaorin kanssa projektimme poikien futisturnausta. Olimme saaneet projektin henkilökunnalta hirmuisen selkeän oloiset suunnistusohjeet yhdestä paikasta, jonne osasimme mennä bodabodilla. Koitettuamme näitä ja lukuisia uusia saatuja ohjeita (Jukolan poikain ja tyttöin suunnistuslogiikka ei ehkä vaan täsmää täkäläiseen..?) kävelimme tiuhaan liikennöidyn autotien varressa olevalla kävelytiellä ja näimme puun alla totaalisen tajuttoman oloisena makaavan miehen, jolla oli likaiset (muttei muuten rähjäiset) vaatteet, puolittain auki olevat ja jotenkin todella sumuisen oloiset silmät ja kädessä kuivunut ja loppuun kaluttu mangon kivi. Pysähdyimme hänen kohdalle ensin otettujen muutaman ohiaskeleen jälkeen ja heti minusta tuntui, ettemme vain voi jättää häntä siihen makaamaan. Että hän ehkä on tosi sairas tai ties vaikka kuolemaisillaan. Toki mielessä kävi, että ehkä hän on vain juovuksissa tai muuten sammunut, mutta jokin sisällä sanoi, että juuri tällä hetkellä hän on ikään kuin maailman tärkein ihminen enkä halua vaan kulkea ohi ja yrittää unohtaa asiaa. Ensin yritimme sanoa hänelle jotain herättääksemme, sen epäonnistuttua jätin hänen viereen vesipullon ja Kaori pienen pussillisen donitseja.

Siinä sitten pohdimme hetken mitä tehdä ja kun huomasimme parinkymmenen metrin päässä pienen poliisiaseman (sellaisia pieniä putiikkeja tuntuu olevan täällä varsin paljonkin), riensimme ilmoittamaan heille, että lähellä on mies ehkä varsin sairaana. Poliisit eivät tuntuneet olevan asiasta aluksi kovinkaan kiinnostuneita ja hetken päästä naispoliisi kyseli meiltä, että haluammeko me siis viedä hänet sairaalaan. Olin siinä hieman hämmentyneenä, että mitä se siis tarkoittaa, jos me haluamme vielä hänet sairaalaan. Hän siihen vähän ehkä jopa halveksuen, että haluatteko te siis kantaa hänet sairaalaan. Ööö. No en mä tiedä. Ei me varmaan voida kantaa.. Ja missähän on sairaala?? Heti mielessä oli myös, että eihän täällä tietenkään yhteiskunta toimi samoin kuin Suomessa ja voiko siis olla niin, että häntä ei kukaan auta ja hän vaan jää mätänemään sinne tien varteen. Lopulta poliisit tulivat mukaamme ja nainen kovasti toisteli, että luultavasti hän on vain juovuksissa. Siinä miehen nähtyään hän kuitenkin perui tuon epäilyksensä. Miespoliisi siinä sitten kiväärin kärjellä ja järeillä käskyillä tuuppi miestä hereille ja saikin lopulta. Mies puhui sekalaisesti englantia ja lugandaa ja poliisit sanoivat, että hänellä on tosi nälkä ja jano. Kysyin, että voinko antaa hänelle vettä ja kun poliisitäti antoi luvan, kaadoin vettä hänen suuhun ja hän valehtelematta joi sitä kuin kolme päivää juomatta ollut ihminen tai (muu) eläin.

Siinä sitten jatkoksi annoin kassista löytyneitä banaaneja (aina on hyvä olla eväitä mukana..), vettä, mies kieltäytyi avusta, joi ja söi kuitenkin kernaasti, poliisit pohtivat ja yrittivät puhua miehen kanssa, koitimme nostaa häntä istumaan siinä onnistumatta, ympärille tuli pari miestä lisää (joista yksi sanoi, että hänen tulisi saada ruokaa enemmän), annoin hänelle pari pikkuruista seteliä hänen vastusteluista huolimatta (ja mietin kuinka paljon enemmän voisin antaa ja kuinka paljon on tyhmää antaa ja josko hänet vaan ryöstetään annettujen ja hänen rintataskuunsa laitettujen rahojen vuoksi), lisää vettä, lisää keskustelun yritystä, lisää vastustelua ja vakuuttelua mieheltä, että hänellä on kaikki hyvin eikä hän tarvitse apua, lisää miehiä ympärille. Poliisit sanoivat, että miehellä on pää sekaisin ja hänellä on ehkä aivoissa jotain vikaa, koska hän puhuu niin sekavia. Lopulta tilanne oli jostain näkövinkkelistä jopa koominen, sillä Kaori ja minä olimme miehen vierellä maan tasolla ja joko minä tai poliiisimies annoimme hänelle välillä lisää vettä ja ympärillämme seisoi ainakin parikymmentä paikallismiestä, joista moni oli bodabokuskeja. Kuskeilta selvisi, että mies oli myöskin bodakuski ja vielä viikko sitten hän oli ajanut omaa mopoaan ja ollut aivan kunnossa. Paikalle saapui myös häntä vähän paremmin tietäviä kaverikuskejaan ja selvisi, että vielä muutama päivä sitten hän oli ollut ok. Nyt ei miehellä ollut bodaa, puhelinta (onneksi oli sim-kortti, jota omassa puhelimessaan käyttämällä jotkut lopulta saivat yhteyden miehen omaisiin), kykyä istua omilla voimilla (välillä mä pidin polvillani häntä istumassa ja vakuuttelin ihmetteleville, että me emme ole tehneet hänelle mitään pahaa vaan me vain löysimme hänet maasta makaamasta) eikä kykyä puhua selvästi mitään eikä saada yhteyttä kavereihinsa.

Monet siinä ympärillä olevista nauroivat usein hänelle, kun hän joi vettä ahnaasti tai kun hän puhui sekavia. Minusta se oli äärimmäisen ikävää ja inhottavaa, mutta varmaankin mielenterveyteen ja ”hulluuteen” liittyvät ongelmat ovat täällä aikamoisen tabu ja vaikea aihe ihmisille käsitellä "asiallisesti" (jälkieditointi: mikä nyt on asiallista ja kenenkin näkövinkkelistä?). Tai ehkäpä täällä ylipäätään naureskellaan toisen ahdingolle. Tai ehkäpä muzungujen mukana olo teki tilanteesta erityisen naurettavan. Enpä tiedä. Eikä se sinänsä minua henkilökohtaisesti haitannut, mutta tuntuipa pahalta miehen puolesta. Ja ylipäätäänkin jotenkin surulliselta naureskelulta. Ja mitä ihmettä siinä naureskelivat eivätkä auttaneet miestä enempää? Tai onneksi siinä toki moni auttoikin. Yrittivät selvittää asioita hänen kanssaan ja ottaa kontaktia. Kävipä pari siinä hänen päätään pidellen rukoilemassakin. Hulluksi häntä tosiaan sanottiin moneen kertaan. Sanoinpa siinä sitten jo jossain vaiheessa, että ei nauraminen ole mukavaa ja ihan meille kelle vain voi käydä päähän mitä vain ja käydä vaikka noin. Liekö tuosta mitään apua tai oppia oli kellekään, mutta halusinpa sanoa. Lopulta hätiin hälytetty poliisiauto tuli viemään miehen (ymmärtääkseni ja luultavasti psykiatriseen) sairaalaan. Kuulemma yhteys oli saatu omaisiin ja he voivat mennä tapaamaan miestä sairaalaan.  Siinä mä sitten vakuuttelin miehelle (tämän varmaan lähemmäs pari tuntia kestäneen lähituntuman jälkeen), että hän paranee ja kaikki menee hyvin ja sen sellaista ja hän katsoi lasisilla silmillään ja selvitti jotain, josta sen enempää minä kuin lugandaa osaavatkaan eivät saaneet tolkkua. Että niin. Hienoa, että pääsi poliisiautoon. Ja sairaalaan. Toivottavasti. Oletettavasti. Aika mielenkiintoista olisi tietää millaisia sairaalat ja psykiatrinen hoito täällä on. Toivottavasti mies saa toki hyvää hoitoa ylipäätään. Saattoihan sekavuus johtua tyystin jostain somaattisestakin vaivasta ja energiapulasta tai mistä lie.

Aikamoinen kohtaaminen siis taas. Jotenkin tosi erilainen, mitä vastaavassa tilanteessa olisi ehkä ollut Suomessa. Eipä toisaalta ole ihan vastaavia ollutkaan. Mutta eipä varmaan olisi yhtä lähelle tullut yhtä monta ihmistä. Suurin osa olisi jäänyt suomalaisella etäisyydellä katselemaan kauempaa. Ei yhtä paljoa naureskelua (ehkä). Poliisi ei olisi tökkinyt kiväärillä hereille. Rukoukset ja manaukset olisivat puuttuneet. Tuskinpa poliisi olisi löytynyt ihan vierestä. Ja niin. Ties vaikken olisi edes jäänyt auttamaan samalla lailla. Ties vaikka joku suomalainen, juopoksi ja sammuneeksi luulemani ihminen tien vierellä onkin ollut yhtä lailla ehkä jopa lähellä jano- tai muuta kuolemaa. Ties vaikka. Vaikka toisaalta täällä on niin paljon enemmän näkyvää kurjuutta kuin koti-Suomessa, niin ehkäpä olenkin jotenkin enemmän läsnä ja auttamismoodissa täällä? Ehkäpä olisin Suomessa ollut liian kiireinen pysähtymään? Ehkä kaikki täkäläiset olivat olleet liian kiireisiä pysähtymään? Ihmeellistä musta oli, että lopulta niin moni oli kiinnostunut tilanteesta, mutta kukaan ei ollut vaivautunut miestä sen enempää aiemmin auttamaan, vaikka ihan siinä muutamien metrien päässä oli bodabodien suosima pysähdyspaikka ja poliisi partioi liikennettä ohjaten tosiaan ala-asteaikaisen pallonheiton päässä. Hämmentävää. Ja varmaan sit ihan luonnollistakin. Surullista tosin. Kun sanoin tilanteesta yhdelle projektimme pojista, sanoi hän, että niin se on täällä, ettei ketään kiinnosta. Niinkö? Ehkä sitten niin. Mutta että täällä? Entä muualla? Kai vitsi vie sentään ihmisillä on kykyä olla kiinnostuneita siitä, ettei toinen ihminen ole mahdollisesti kuolemassa vieressä?

Se siitä. Tulipa lyhyt. Sit vielä toinen lyhyt ( :D ) aatos viime viikonlopulta. Kävin kylässä suomalaisen kaverin luona, kävelymatkan päässä projektimme slummimaisesta alueesta. Olihan erilainen alue ja asuntoyhteisö. Kaveri asuu ja työskentelee täällä parin vuoden ajan ja siksi ja firman ehdoilla ja avulla asunto on varsin hieno täkäläisiin standardeihin. Tai sinänsä sikäläisiinkin. Iloisesti saavuin perille reppu ja kangaskassi täynnä pyykkiä käyttääkseni visiitin aikana hyväkseni myös ihkaoikean ja moottoroidun pyykinpesukoneen upeita palveluksia. Toki osasin jo tästä mainitusta ylellisyydestä johtuen päätellä (ja kaverin ennakkovaroituksistakin), että edessä voi olla jokunen eriarvoisuuden pohdintaan päättyvä ajatusketju. Mutta voihan sentään! Tulihan niitä ajatuksia ja tuntemuksia taas toden totta. Pahalta tuntui heti ennen visiittiä tuon hienon ja länsimaisten suosiossa olevan alueen hienostuneessa ja kaverin opastamassa viini- ja juustokaupassa käytyäni. Käsittämätöntä miten suurelta summalta tuntuu laittaa reilut 10 euroa viinipulloon ja lisää juustopalaseen, kun tietää, että niillä rahoilla jotkut täällä elelisivät varmasti kuukaudenkin. Ja juuri siinä olin jostain senteistä bodakuskin kanssa tingannut (tosin nostin itse hintaa kesken matkaa, kun tajusin suunnistaneeni ihan väärin). Perspektiiviä toden totta rahoihin aina tuollaiset yhtäkkiset erot.

Perspektiiviä sekin, että lähdettyäni majatalolta matkaan, sanoi majatalomme Cissy, ettei hän ole ikinä nähnyt tai koskettanut pesukonetta. Että on vain nähnyt sen elokuvissa. Ja kuinka moni täällä ei ole nähnyt sellaista edes elokuvissa. Osaa edes ajatella sellaisen olemassaoloa. Tai uinut uima-altaassa (kuten Cissykään). Josta nautin kovasti visiitilläni myös. Samalla kun en nauttinut. Samalla, kun katsoin altaasta - ylhäisessä yksinäisyydessäni siellä kauhoessani ja kelluessani - asuntojen parvekkeita siistivää siivoojaa ja mietin, että hän ei ehkä koskaan ole myöskään uinut uima-altaassa. Tai käyttänyt pesukonetta. Ainakaan kotonaan ja omille pyykeilleen. Siellä asukkaiden asuntoja siivotessa ehkä. Jotenkin karua. Jotenkin tekee jopa likaisen olon. Vaikka toki pesukone, suihku, vesivessa yms. luksukset tekivät fyysisesti kovin puhtaan olon. Ja niiden käyttämiseenhän tottui oikein nopeasti taas. Siis että ihminen toden totta nopeasti tottuu moniin asioihin ja moneen suuntaan. Mutta niin, henkisesti likaisen. Sellaisen, että miksi ihmeessä meillä on nuo mahdollisuudet? Miksei heillä? Hiton epäreilua. Ja sit toisaalta, tulipa sellainenkin ajatus ja fiilis, että toisaalta vaikkei täällä ole ihmisillä niin suuria taloja, tiloja ja oloja, niin onpahan heillä ehkä jotain enemmän ja jotain lämpimämpää kuin meillä. Ovathan he paljon enemmän ulkona toistensa kanssa (ei siis ravintolassa tai baarissa ”ulkona” – vaikka toki jotkut sitäkin tekevät), perheidensä kanssa, naapureidensa kanssa, ylipäätään ihmiset enemmän ja lähemmin tekemisissä toistensa kanssa. Kuten suomalainen ystäväni ja afrikkalainen miehensä Suomessa ennen lähtöäni sanoivat, ikävöivät he molemmat kovasti Afrikasta mm. sitä, että ihmiset ovat paljon ja spontaanisti tekemisissä toistensa kanssa. Toisin kuin Suomessa, jossa kaikki ovat enemmän omissa kodeissaan ja tapaamisia varten täytyy suunnitella ja sopia aika monta päivää etukäteen.

Onhan tämä meininki toden totta välittömämpää ja läheisempää täällä. Että sinänsä. Ja onhan se ihmisten läheisyys ja varmaan välittömyyskin tärkeitä ihmisten henkiselle hyvinvoinnille. Että sinänsä. Riskinsä niissä suurissa taloissa ja hienoissa huonekaluissa. Siis ylipäätään - en tarkoita täkäläisiä hienostoalueita tai kaveria täällä. Riski, että niistä tai niiden hankkimisen rahoittamisesta tulee liian tärkeitä ja ettei niiden joukossa oikein ehditä näkemään, kohtaamaan, kuulemaan ja koskettamaan ihmisiä? Ehkäpä. Ja sit taas. Tyhmää, että toisilla on mahdollisuus kertoa tällainen ”oivallus” ja toisilla ei. Toiset kovasti halajaisivat sitäkin koittamaan. Toisaalta, enhän mä tiedä mitä kaikkia suuria ja viisaita oivalluksia vaille olen itse jäänyt hämäläisessä elämässäni. Varmasti sellaisia on suunnaton määrä. Aivan varmasti. Mutta kuitenkin, tulipa tästä kaikesta vielä sellainenkin mieleen - ikään kuin kokoavana ajatuksena - että mitäs jos onkin jotenkin tarkoitettu (tai sitten ihan vain sattuman sanelemaa), että nimenomaan me, joilla on lähtökohdissamme niin paljon enemmän mahdollisuuksia valita, saada materiaalisesti ja oivaltaa näiden kautta ehkä jotain, ehkäpä meillä onkin suurempi vastuu jostain? Jostain, jonkun hoitamisesta, jonkun asian tai yhteisen hyvän levittämisestä? Koska meillä on ollut mahdollisuuksia kokea jotain enemmän kuin toisilla. Siis jossain mielessä. Mä jään miettimään tätä vastuuasiaa. Mutta kiitos vielä isännälle. Maisemat olivat mahtavat ja pyykistä tuli puhdasta ihmeellisen vähällä vaivalla! Ja oikein kiva oli myös jutustella suomeksi ja jakaa kokemuksia. :)

Luulin jo lopettavani jutun. En tietenkään noin helpolla. Viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä mulla oli aivan tolkuttoman kuuma huoneessani enkä saanut kunnolla nukuttua. Ehdin jo valella vettä moneen otteeseen naamalleni, päähäni, vaatteiseeni, lakanaan. Seuraavana päivänä kysyessäni mahdollisuudesta siirtyä erillisessä pihan rakennuksessa olevaan vapaaseen huoneeseen, onnistui se ilahduttavan joustavasti ja nythän olen nauttinut aivan ihanasta yölämpötilasta ja muutenkin omasta rauhasta. Niin mukava kuin hetken kämppiksenä olleen Megumin kanssa onkin jutella. :) Eli se siitä sosiaalisuudesta ja läheisyyden tärkeydestä sitten taas. Tekopyhää teeskentelyä ehkä kaikki vain? ;)

Näihin aatoksiin ja tunnelmiin. Tänään lauantaina on vaalien virallisten tulosten julistamisen aika. Saas nähdä ja kuulla mitä tapahtuu. Kuulemma tänäänkin Kampalassa on kai ammuskeltukin ja joku tai jotkut kuollutkin. Aika hurjaa kyllä olla näin lähellä sellaista. Ja hurjaa sekin, että täällä siitä ei kuitenkaan mitään tiedä tai näe. Ehkä tässäkin on joku yhteys tuohon edelliseen. Siis eriarvoisuuteen ja erilaisten asioiden näkemiseen ja kokemiseen. Kokemushan on aina yksilöllinen ja toisen kokemuksesta emme koskaan voi tietää lopulta mitään muuta kuin mitä siitä kuulemme ja miten kuulemamme omassa kehossa ja päässä ymmärrämme tai mitä itse näkemällä päättelemme. Aikamoisen kiintoisaa ja kiehtovaa sekin. Elämä on. Hyvää ja rauhaisaa viikonloppua koto-Suomeen ja tänne!

-Piia