Täällä mä nyt sitten olen. Olen ollut jo varhaisesta tiistaiaamusta lähtien. Lento kulki Istanbulin kautta saapuen lopulliseen päämääräänsä (Ugandan Entebbe) neljän aikaan aamuyöstä. Matkalla oli välilasku Ruandan pääkaupungissa Kigalissa. Jotenkin multa oli mennyt aavistuksen ohi tuo välilaskuhomma lippujani tarkastellessa (siis en ehkä tutkinut niitä ihan niin tarkkaan kuin joku vähääkään suunnitelmallisempi olisi tehnyt) eikä sitä niin selvästi mun mielestä lentokentällä tai -koneessakaan mainosteltu. Tai siis näin kyllä kentän kyltistä ja kuulin kuulutuksista, että kahteen kohteeseen ollaan menossa, mutten ollut yhtään varma kumpi niistä on ensin. Rupesin siinä sitten koneessa keskellä yötä funtsailemaan, että onkohan mun määrä poistua koneesta heti, kohta vai myöhemmin. Puhelin kun ei ollut päällä ja kun muuta kelloa en käytä, niin eipä tullut apuja neiti ajastakaan. Tokihan asia selvisi naapurilta laskeutumisen aikana kysyessä. Tosin ensin vastaus oli, että saavuimme Entebbeen. Vastaaja pian kuitenkin korjasi, että eikun sittenkin Kigaliin. No niin. Sehän selvä. Enpä jää Ruandaan kyydistä. Olishan ollut sekin sitten. Pieni mutka matkaan. Mutta siis ei. Hyvin pääsin siis oikealle lentokentälle klo 3:55 ja vastassa oli heti kohta pari paikallista, joista toinen oli mukava kuskimme. Matkaa majataloomme oli ehkä noin tunnin verran. Olin ihmeen pirteällä päällä ja juttelin kuskin ja kaverinsa kanssa vaikka ja mitä. Opin Ugandasta ylipäätään, tulevien presidentin vaalien kuumottavista asetelmista (vaalit ovat 18.2. ja ovatkin varsin kiintoisa tapahtuma täällä ja paljon erilaisia ennakkoajatuksia niihin tuntuu liittyvän) ja opinpa monta tervehdystä ja fraasia paikallisella lugandan kielelläkin. Samassa koneessa kanssani oli tullut myös samaan majataloon ja siten samalla autokyydillä matkannut saksalainen 18-vuotias nuori mies Lukas.
Oli ehkä ihan kiva, että olin "vanhana, kokeneena ja viisaana" siinä Lukasin seurana. Toden totta rohkea kaveri kyllä. Hän oli siis ottanut ja lähtenyt lukion jälkeen viideksi kuukaudeksi tänne työskentelemään päiväkodissa, koska oli sellaisesta jo pari vuotta haaveillut. Kuulemma moni muukin ikäisensä sellaisesta on puhunut ja sanonut tekevänsä, muttei kukaan muu ollut sille tielle lähtenyt. Oon ehkä vähän muutenkin ollut Lukasille apuna ja jopa "äitihahmona", vaikken sinänsä mitenkään oo lähtenyt neuvomisessa keulimaan. :D Hän on toisaalta vähän ujonkin oloinen kaveri ja selvästi potenut kulttuurishokkia ja koti-ikävääkin tämän ekan viikon aikana. Mutta rohkeasti on sen myös myöntänyt ja avoimesti kuitenkin kaikkeen uuteen ja erilaiseen elämään ja vaatimuksiin täällä suhtautuu. Enpä olis todellakaan hänen ikäisenä tällaiselle matkalle lähtenyt. Toisaalta eihän sellainen silloin ollut haaveenanikaan. Eri iässä ja vaiheessa voimme toki erilaisia juttuja tehdä. Onneksi. Meillä kun mahdollisuuksia on aikamoisen paljon valittavinamme. Puhuimme hänen kanssa myös siitä, miten monet hänen tutut ja läheisetkin ovat ihmetelleet hänen matkalle lähtöä sillä, että hän menettää sillä yhden vuoden opiskeluissa ja elämän kiitotiellä kohti valmistumista, työtä, perhettä, eläköitymistä yms. Ihanko totta? Menettääköhän kuitenkaan? Mitä hän mahtaa saada ja mitä menettää? Ei taida olla ihan suoraviivaista nämä elämän ansainta- ja menetysyhtälöt.
No niin, se Lukasista. Hieno nuori mies. Majatalossamme, joka kuuluu UPA:lle (Uganda Pioneers' association), asustaa toki monta muutakin ihmistä. Ensimmäinen asia, joka on hyvin vastoin ennakko-oletuksiani (niin vähän kuin niitä olikin) on, että tällä hetkellä valtaosa asukkaista - siis ulkomaisista vapaaehtoisista - on miehiä. Nuoria miehiä. Lukuun ottamatta japanilaista Kaolia (nainen) ja pari päivää sitten saapunutta vanhempaa saksalaisherraa Markoa. Mieluusti jonkun vanhemman seuraakin sinänsä jo vähän kaipailinkin. Tai siis ilolla otin vastaan hänen saapumisen. Kun on tuota ikää ja kokemusta (ja näkemystä?? Hehe heh) itsellekin jo kertynyt asukkaiden keskiarvoa huomattavasti enemmän, niin on se vaan kiva saada jaettua ajatuksia myös vanhemman polven kesken. :D Naisia on lupaa lisää huomenna toisen japanilaistytön muodossa. Kaoli on kyllä älyttömän mukava ja vaikka aika vähän englantia puhuukin, niin mielestäni me ymmärretään toisiamme ihan hyvin. Mulle jotenkin sopii hyvin semmoinen riisuttu englanti. :D Ja johan viime reissun japanilaisystävyys osoitti, että mä sovellun hyvin ymmärtämään ei niin natiivia englantia puhuvia japanilaisia. :) Toisin on todellakin natiivia puhuvien walesilaisten ja muuten oikeasti hyvää englantia puhuvien kanssa. Tai kyllä mä heitä suhteellisen hyvin ymmärrän - monia sanoja tosin en - mutta itselle tulee hyvinkin tankeroenglantiolo. Mutta mitäpä tuosta... Jees. Oor nou, kan juuu pliis sei agen te läst vöörd? Mutta niin, asiaan taas. Toinen ennakkokuvitelmien vastainen fakta on, että monet vapaaehtoisista tuntuvat olevan kovin kiinnostuneita juhlimisesta, tupakan (ja jotkut muunkin) polttamisesta, irtosuhteista ja sen sellaisista. No mutta eipä siinä. Kaipa se on "normaalia nuorten elämää". Tai mikä kenellekin on normaalia. Mutta onpa tullut siinäkin mielessä (hyvä) sellainen vanhan ja väsyneen (tai sitten vaan viisastuneen) ihmisen olo. :D Onneksi paikalla on myös vähemmän tuollaisesta kiinnostuneita. Ja antaapahan taas jotain perspektiiviä ja erilaista elämisen ja ajattelun näkökulmaa tuokin. Että eipä siinä. Miksipä ketään tuomitsisin. Ja ihan kiintoisia keskusteluja olen noiden nuorukaistenkin kanssa käynyt ja vallan mukavia ihmisiä ovat.
Ylipäätään mua kiinnostaa majataloelämän sijaan enemmän paikallisten näkeminen, heidän kanssaan luotavat erilaiset kohtaamiset, tutustuminen, toivottavasti ystävystyminenkin ja tietenkin varsinaisen työprojektini. Toki on myönnettävä, että korkealla muurilla (sinänsä surullisesti) eristetyn majatalomme rauha hivelee myös minunkin erakkosieluani. Että eipä sillä... Läheisimmäksi kaveriksi on tullut majatalomme ihastuttava huolenpitäjä Cissi. Hän asuu täällä koko ajan ja samalla vastaa talon siisteydestä ja muutenkin huolehtii meidän hyvinvoinnistamme. Hän se todellinen äitihahmo siis on. Onneksi. :) Vaikka varmaankin mua nuorempi onkin. Mikä on aikamoisen kolahduttavaa on se, että hän asuu täällä Ugandan eteläosassa ja kanssamme ihan vain siis työn vuoksi lomia lukuun ottamatta ympäri vuoden ja hänen perheensä ja neljä lastaan asuu kaukana Pohjois-Ugandassa. Kuinka rankkaa. Ja kuinka tyypillistä monissa maissa. Toisin kuin paljolti onneksi Suomessa. Ylipäätään täällä on työn saanti hirmuisen hankalaa. Keskiviikon Uganda-orientaatiosta mieleeni jäi, että Ugandan työttömyysprosentti olisi niinkin hurja kuin 70%. En tosin tiedä ymmärsinkö asiaa oikein (paikallistenkin englannin aksentin kanssa on vielä ajoittain vähän haasteita) vai onko laskentaperuste luvulle kovasti erilainen kuin Suomessa. Voi olla, että lukuisat ihmiset, jotka eivät ole muissa töissä kuin myymässä ruokaa tai muuta tuotteita taivasalla pienissä myyntipisteissään lasketaan työttömiksi. Tuskin täällä kauheasti työttömyyskorvauksia maksetaan ja siten toki kaikkien on jostain elantonsa saatava. Monelle se varmastikin on juuri ihan pienen pieni oma ja helposti liikuteltava maakaistaleputiikkinsa, josta voi vaikka myydä banaaneja tai hammasharjoja. Mun täytynee tähän työllisyysasiaan tutustua vielä tarkemmin. Mutta mitä tulee katukauppiaisiin, on muuten aivan mahdottoman ihania tuoreita vihanneksia ja hedelmiä kaupan kadulla aivan älyttömän halpaan hintaan! Ja ihan tuossa meidän majatalonkin vieressä melkein. On kyllä helppoa loihtia siis kasvisruokaa simppelissä pikkukeittiössämme. :)
Niin, keittiö ja muut fasiliteetit. Ne ovat toden totta riisuttuja versioita verrattuna nykyiseen Suomen hifistelymeininkiin monessa mielessä. Mutta sellainen vanhan ajan Suomi tulee jossain määrin mieleen. Niin vähän kuin siitä oikeasti tiedänkään. Esim. suihkun virkaa täällä toimittaa nyt pesusaavillinen vettä, johon voi ihan omalla filiksellä laittaa mukaan vähän vedenkeittimellä kuumennettuja vettä tai nauttia paikalliseen (ja majatalonkin) kuumuuteen sinänsä erittäin virkistävää kylmää kylpyä. Saavista vettä annostellaan päälle varsin toimivan kokoisella suurella muovimukilla. Ensimmäistä suihkua ottaessani (ja pihasaunapesujen parin vesiämpärin minimivaatimuksia muistellessani) olin erittäin epäileväinen yhden saavin riittävyyden suhteen ja otin toiseen vähän vettä varalle. Mutta kappas! Yksihän riitti oikein mainiosti. Nyt siinä on jo aikamoisestikin ekstraakin. Pystyy pesemään sandaalit ja kylpyhuoneen lattian oikein hienosti samalla, vaikka olisi reilusti vajaana. :D Ylipäätään täällä on vedestä vähän pulaa. Tai siis sitä täällä meillä kyllä riittää, kun sadeveden lisäksi sitä tuodaan jostain ulkopuolelta aina tänne. Mutta siis syytä olisi säästää, koska käynnissä on kuiva kausi ja sitä ei vaan ylipäätään niin kauheasti ylimäärin tarjolla ole. Ylipäätään Uganda kuitenkin on onnekas afrikkalaismaa siinä mielessä, että täällä on paljon sateitakin ja siksi tosi vehreää. Kauniita puita ja kasveja siis piisaa. Maanviljelystä voisi varmasti kovinkin paljon tehostaa. Apuja siihen tarjolla?
On se kumma miten asioihin tottuu nopeasti. Myös tällaiseen simppeliin elämään ja yksinkertaiseen varustukseen. Ja toisaalta, tää tuo mun mielestä hyvin juurille ja osoittaa taas kuinka vähällä sitä oikeasti tulee toimeen ja mitä sitä oikeastaan tarvitsee ja kaipaa. Haastavin homma on ylivoimaisesti vessan aukkoon tähtäily. En mene yksityiskohtiin. Mutta jotenkin en ymmärrä, miksei aukkoa olis tehty suoraan vaan suuremmaksi. Joku kyky tähän liittyen multa on jäänyt kyllä oppimatta tarpeettomana. ;D No, reilut kaksi kuukautta aikaa vielä opetella. Let's see! Niin, ja pyykinpesu! Nyrkkipyykillä ja saaveilla vaan! Kerran jo tein ja olihan sekin aikamoinen "paluu juurille" -fiilis. Tosin ilman, että koskaan oon sellaisilla juurilla ollutkaan. Liekö oon koskaan juuri pyykkiä käsin pessytkään. No nyt oon! Omalla pedanttisuudella kun sitä tein, niin kestihän siinä aikaa. Mutta eipä ollut kiire minnekään. Miksi sitä niin lauantaina olisikaan. Tai täällä niin muutenkaan. Ja kiva oli kuunnella samalla suomalaista musakkia mp3-luureista ja fiilistellä auringossa ja yhtäkkiä alkaneessa pienessä sateessakin.
Se olikin eka kerta omaa musakkia täällä. Jatkoin heti illalla tosin, kun jumppasin majatalon pihan kulmassa olevassa erittäin suojatussa "aitauksessa". Kuinka huikeaa tehdä jopa ei-aina-niin-kiinnostavia polvikuntoutus- yms. liikkeitä tähtitaivaan alla! Aivan upean kaunista. Ja hienoa sellaista mystiikkaa ja hetken ihastelua siinä taas. Voi olla, että viihdyn siellä vielä kovinkin monena iltana. Tai sit en. Jos oonkin kauhian väsynyt työpäivien jälkeen. Työhommat alkavat varsinaisesti nimittäin vasta huomenna. Tosin perjantaina orientaation lopuksi kävin tutustumassa jo siihen projektiini, jossa tulen työskentelemään. Ilahduttavasti siellä on töissä myös majatalomme Kaoli. Oon saanut kyyti- ja suunnistusapuja siis häneltä. Muuten liikenteessä aluksi olisikin vähän opettelua. Tai siis on. Mutta johan siihen on jonkinlaista otetta saanut siihenkin. Kertonen liikennetarinat kuitenkin joskus myöhemmin. Mutta niin siis projekti ja tutustuminen. Olihan kerrassaan mukavaa ja hauskaa olla siellä lasten kanssa! Hyvin tultiin monien kanssa heti toimeen ja juteltiin ja leikittiin vaikka ja mitä. Eritoten oli hauskaa pelata lentopalloa heidän kanssa. Siinä oli sekä vanhempia (asukkaissa on 20-vuotiaaksi asti väkeä) että ihan pieniäkin mukana. Joukkueet toki vaihtelivat sujuvasti ja todella lennossa. Joskus oli "maskotti" sylissä ja yksi lapsi reppuselässä, jolloin syötön vastaanotto saattoi jäädä vähän vajaaksi. Mutta kerrassaan välittömiä ja ihania lapsia ja nuoria olivat. He siis asuvat siellä projektin talossa ja mahdollisesti joskus myöhemmin joitain heitä yhdistetään vielä perheisiinsä. Ovat siis alunperin kai katulapsia kaikki. Osa varmastikin orpoja. En ole saanut sen tarkempaa perehdystystä vielä itse projektiin. Ja hommanikin ovat edelleen hyvin auki. Omaa kiinnostusta ja luovuutta (?) saa kai joka tapauksessa käyttää. Sanoin kyllä heti, että mulle käy vallan hyvin ihan vain lasten kanssa pelaaminen, leikkiminen ja juttelukin. Etten millään suurilla agendoilla ja odotuksilla ole tehtävien suhteen ja paikan (tai maailman) parantamisen ja sen toiminnan edistämisen suhteen. Mutta katsotaan joo mitä vielä mieleen tuleekaan. Mutta tosiaan, lapset ja heidän kanssa oleminen on kyllä hirmuisen antoisaa ihan sellaisenaan. Ja uskonpa, että hekin siitä saavat itselleen jotain. Jos ei muuta, niin ainakin iloa ja ihmetystä valkolaisen (eli "muzungun") nähdessään. Ja vielä kun heillä on mahdollisuus oikein huolella kysellä ja tutkia mistä sellaisessa oikein on kyse. Viimeksi ihmetystä herätti ihan esim. ruohon painaumat pohkeessani. Sellaisia kun ei yhtä lailla taida täkäläiseen vähemmän kalpeaan ihotyyppiin tulla. :)
Paikalliset ovat hirmuisen ystävällistä väkeä. Ja myös kiinnostuneita osoittamaan huomiota "muukalaisia" kohtaan. He huutelevat aika useinkin (erityisesti lapset) tuota muzungua, mutta tekevät sen kyllä aina hyvin ystävälliseen ja iloiseen sävyyn. Tyyliin "Hi muzungu" tai "How are you muzungu?". Ihan eri meininkin siis kuin lahtelaisessa nakkijonossa päinvastaisessa tilanteessa. Oon kyllä alusta asti ollut sitä mieltä, että huomio täällä on kuitenkin jotenkin erilaista kuin esim. Intiassa. Täällä se ei ole niin tunkeilevaa eikä kaupittelevaa. Tai poikaystävistä kyselevää. Ei edes niin tuijottavaa. Jotenkin tosi luontaisen ystävällistä. Ja toki mä edelleen varsin mieluusti ihmisille hymyilen ja ystävällisesti vastailen (ja myös itse aloitan morjestelun) ja tosi iloisena oon ainakin itse aina kohtaamisista poistunut. Herttaista kansaa siis vaikuttaa olevan. Yksi mahtava paikalliskohtaaminen oli eilen, kun tulin vihannesostosreissultani. Tuossa hektisen (autoja, mopoja, vilinää, musiikkia, ihmisiä - kaikkea riittää) ison kadun varrella kävellessäni parin tytön heittelemä pallo sattui hukkumaan lähelle mua ja mä iloisena syötin sen heille takaisin. Eipä aikaakaan, kun olin siinä ensin heittelemässä yhden tytön kanssa palloa ja pian peliin kutsuttiin mukaan toinenkin. Siinä kaikki ohikulkijat sujuvasti menivät heittojemme alta ja sivusta ja välillä saattoi vähän jotakuta hipaistakin. Hauskaa oli koko ajan ja tyttöjä (ja heidän myyntitiskin takana istuvia sukulaisnaisia myös) selvästi ilahdutti muzungun yhtäkkinen peliin tulo. Ja vielä pallon heittelyn jokseenkin osaaminenkin ehkä. ;D Pian paikalle tuli pienempiäkin lapsia vaikka ja kuinka ja kaikki otettiin peliin mukaan. Siinä varmaan sitten puoli tuntia pelasin, kunnes iloisin jälleennäkemisen toivotuksin (sekä englanniksi että jopa lugandaksikin) poistuin paikalta. Tänään yksi pienemmistä peliä katselleista pojista tuli kadulla parikin kertaa vastaan ja heti hän juoksi syliin. Kohtaamisia siis. :)
Projektiini liittyy sellainen mielenkiintoinen seikka, että se on kristillisen järjestön ylläpitämä ja omistama. Suhtauduin tähän varsin neutraalisti ja mielenkiinnolla vielä tämän päivän puoleen väliin asti. Nyt ajatukset ovat jokseenkin sekavia ja hämmentyneitä asian suhteen. Syynä on se, että menin tänään Kaolin seurana projektin kylän sunnuntaikirkkoon, johon kaikki projektin lapsetkin olivat menossa. Mielenkiinnosta halusin osallistua ja seurata kuinka paljon eläväisempää on jumalanpalvelus tällaisessa eloisammassa, rennommassa, elämänmakuisemmassa, epähygieenisemmassa ja epäpuritaanisemmassa pitäjässä Suomen luterilaiseen saarnaan verrattuna. No juu, olihan se hirmuisen kiintoisaa, hauskaa ja taiteellisestikin koskettavaa ja vaikuttavaa ehkä noin ensimmäiset 2 tuntia yhteensä 4,5 tunnin messusta. Alussa mukana oli esim. paljon kaunista laulua ja tanssia. Loppuajaksi paikalle saapui puhujapappi (?), joka huusi aivan hirmuisen kovaa ja korkealta puhettaan ja lopulta paljastui sellaiseksi ihmisiä kaatavaksi saarnaajamieheksi. Tilanne oli siis jotenkin jopa pelottava, koska ihmisistä vissiin osin manattiin pahoja henkiä pois ja kristillistä kosketusta tilalle ja ihmisiä tosiaan kaatui. Pari naista jopa sätki ja liikehti saarnaajan kosketuksen jälkeen aivan hervottomana ja pitkäänkin. Eikä sillä, että tilanne olisi muuten niin kovin pelottava ja omia epäilyksiäni herättävä ollut, mutta kun samainen myös on myös sen projektini johtohenkilöitä. Että juu. Lapsia ja koko systeemiä vaan mietin. Että varsin uskonnollisella pohjallahan tuo apu siellä pitkälti lepää. Mutta eipä siinä sinänsä. Tosi, tosi hyvä, että lapset apua saavat. Ja onhan uskonnalla täällä vaan uskomattoman paljon suurempi rooli kuin Suomessa ja monessa muussakin Euroopan maassa. Ja sinänsä saarnassa puhuttiin ihan hyvistä jutuista. Odottamisesta, kärsivällisyydestä, toivosta ja sen sellaisista. Hän käytti apukeinonaan ja vertauskuvanaan lavalle pyydettyjä kolmea raskaana olevaa naista. Pitkällisissä puheissa (ja tosi kovaan ääneen - jos menen vielä joskus uudestaan, niin otan kyllä korvatulpat mukaan) hän korosti sitä, kuinka raskaudessakin juuri silloin, kun tuntuu, ettei enää mitään toivoa ole eikä hommasta voi selviytyä hengissä ja että ikinä ei enää samaan hommaan ryhdy, tuleekin suuren suuri helpotus ja anti ja palkinto. Eli että palkanmaksun päivä tulee ihan kaikille, kun vaan jaksaa kärsivällisesti odottaa ja uskoa.
Tuo uskonnon merkitys täällä on sinänsä kummallinen ja käsittämätön asia vielä itselleni siinä mielessä, että toisaalta tuntuu ja näyttää siltä, että ihmiset todella ovat onnellisemman (tai ainakin iloisemman) oloisia kuin monet ihmiset vauraammissa ja kiireellisemmissä länsimaissa, niin sitten kuitenkin he ovat vahvasti odottamassa toivoa ja pelastusta tapahtuvaksi osin tulevaisuudessa uskon tuomana. Tai toisaalta, ehkäpä usko tuo heille toivoa, lohtua ja iloa ihan juuri nyt ja tässä. Hmm. Tähänkin pitää vielä perehtyä. Paljon lisää. Vaikka joku vapaaehtoinen juuri tuossa virkkoikin, että paikallisten kanssa ei kannata puhua uskonnosta, koska silloin on lopulta vääjäämättä ikään kuin itse aina väärässä ja he oikeassa. Kuulostaa ihan siltä, että ehdottomasti tätä kannattaa jotenkin yrittää selvittää. Sillai ystävällisesti, arvostaen ja kunnioittaen. Yritän. :)
Viimeinen juttu tähän hetkeen. Tuo kiireettömyys. Myöhästely. Niinhän ne sanovat. Esim. monet vapaaehtoiset. Että paikalliset ovat aina myöhässä. Hmmph. Mitäs sanotte siihen, että monen monena hetkenä (jo näinä vähinä päivinä..) minulla on ollut kiire paikallisten aikatauluihin ja matkaan!?! Ihmetystä? Ei tarpeeks lunkia sit kuitenkaan..? ;D
Pärjäilkää ja palatkaamme asiaan! :)
Oli ehkä ihan kiva, että olin "vanhana, kokeneena ja viisaana" siinä Lukasin seurana. Toden totta rohkea kaveri kyllä. Hän oli siis ottanut ja lähtenyt lukion jälkeen viideksi kuukaudeksi tänne työskentelemään päiväkodissa, koska oli sellaisesta jo pari vuotta haaveillut. Kuulemma moni muukin ikäisensä sellaisesta on puhunut ja sanonut tekevänsä, muttei kukaan muu ollut sille tielle lähtenyt. Oon ehkä vähän muutenkin ollut Lukasille apuna ja jopa "äitihahmona", vaikken sinänsä mitenkään oo lähtenyt neuvomisessa keulimaan. :D Hän on toisaalta vähän ujonkin oloinen kaveri ja selvästi potenut kulttuurishokkia ja koti-ikävääkin tämän ekan viikon aikana. Mutta rohkeasti on sen myös myöntänyt ja avoimesti kuitenkin kaikkeen uuteen ja erilaiseen elämään ja vaatimuksiin täällä suhtautuu. Enpä olis todellakaan hänen ikäisenä tällaiselle matkalle lähtenyt. Toisaalta eihän sellainen silloin ollut haaveenanikaan. Eri iässä ja vaiheessa voimme toki erilaisia juttuja tehdä. Onneksi. Meillä kun mahdollisuuksia on aikamoisen paljon valittavinamme. Puhuimme hänen kanssa myös siitä, miten monet hänen tutut ja läheisetkin ovat ihmetelleet hänen matkalle lähtöä sillä, että hän menettää sillä yhden vuoden opiskeluissa ja elämän kiitotiellä kohti valmistumista, työtä, perhettä, eläköitymistä yms. Ihanko totta? Menettääköhän kuitenkaan? Mitä hän mahtaa saada ja mitä menettää? Ei taida olla ihan suoraviivaista nämä elämän ansainta- ja menetysyhtälöt.
No niin, se Lukasista. Hieno nuori mies. Majatalossamme, joka kuuluu UPA:lle (Uganda Pioneers' association), asustaa toki monta muutakin ihmistä. Ensimmäinen asia, joka on hyvin vastoin ennakko-oletuksiani (niin vähän kuin niitä olikin) on, että tällä hetkellä valtaosa asukkaista - siis ulkomaisista vapaaehtoisista - on miehiä. Nuoria miehiä. Lukuun ottamatta japanilaista Kaolia (nainen) ja pari päivää sitten saapunutta vanhempaa saksalaisherraa Markoa. Mieluusti jonkun vanhemman seuraakin sinänsä jo vähän kaipailinkin. Tai siis ilolla otin vastaan hänen saapumisen. Kun on tuota ikää ja kokemusta (ja näkemystä?? Hehe heh) itsellekin jo kertynyt asukkaiden keskiarvoa huomattavasti enemmän, niin on se vaan kiva saada jaettua ajatuksia myös vanhemman polven kesken. :D Naisia on lupaa lisää huomenna toisen japanilaistytön muodossa. Kaoli on kyllä älyttömän mukava ja vaikka aika vähän englantia puhuukin, niin mielestäni me ymmärretään toisiamme ihan hyvin. Mulle jotenkin sopii hyvin semmoinen riisuttu englanti. :D Ja johan viime reissun japanilaisystävyys osoitti, että mä sovellun hyvin ymmärtämään ei niin natiivia englantia puhuvia japanilaisia. :) Toisin on todellakin natiivia puhuvien walesilaisten ja muuten oikeasti hyvää englantia puhuvien kanssa. Tai kyllä mä heitä suhteellisen hyvin ymmärrän - monia sanoja tosin en - mutta itselle tulee hyvinkin tankeroenglantiolo. Mutta mitäpä tuosta... Jees. Oor nou, kan juuu pliis sei agen te läst vöörd? Mutta niin, asiaan taas. Toinen ennakkokuvitelmien vastainen fakta on, että monet vapaaehtoisista tuntuvat olevan kovin kiinnostuneita juhlimisesta, tupakan (ja jotkut muunkin) polttamisesta, irtosuhteista ja sen sellaisista. No mutta eipä siinä. Kaipa se on "normaalia nuorten elämää". Tai mikä kenellekin on normaalia. Mutta onpa tullut siinäkin mielessä (hyvä) sellainen vanhan ja väsyneen (tai sitten vaan viisastuneen) ihmisen olo. :D Onneksi paikalla on myös vähemmän tuollaisesta kiinnostuneita. Ja antaapahan taas jotain perspektiiviä ja erilaista elämisen ja ajattelun näkökulmaa tuokin. Että eipä siinä. Miksipä ketään tuomitsisin. Ja ihan kiintoisia keskusteluja olen noiden nuorukaistenkin kanssa käynyt ja vallan mukavia ihmisiä ovat.
Ylipäätään mua kiinnostaa majataloelämän sijaan enemmän paikallisten näkeminen, heidän kanssaan luotavat erilaiset kohtaamiset, tutustuminen, toivottavasti ystävystyminenkin ja tietenkin varsinaisen työprojektini. Toki on myönnettävä, että korkealla muurilla (sinänsä surullisesti) eristetyn majatalomme rauha hivelee myös minunkin erakkosieluani. Että eipä sillä... Läheisimmäksi kaveriksi on tullut majatalomme ihastuttava huolenpitäjä Cissi. Hän asuu täällä koko ajan ja samalla vastaa talon siisteydestä ja muutenkin huolehtii meidän hyvinvoinnistamme. Hän se todellinen äitihahmo siis on. Onneksi. :) Vaikka varmaankin mua nuorempi onkin. Mikä on aikamoisen kolahduttavaa on se, että hän asuu täällä Ugandan eteläosassa ja kanssamme ihan vain siis työn vuoksi lomia lukuun ottamatta ympäri vuoden ja hänen perheensä ja neljä lastaan asuu kaukana Pohjois-Ugandassa. Kuinka rankkaa. Ja kuinka tyypillistä monissa maissa. Toisin kuin paljolti onneksi Suomessa. Ylipäätään täällä on työn saanti hirmuisen hankalaa. Keskiviikon Uganda-orientaatiosta mieleeni jäi, että Ugandan työttömyysprosentti olisi niinkin hurja kuin 70%. En tosin tiedä ymmärsinkö asiaa oikein (paikallistenkin englannin aksentin kanssa on vielä ajoittain vähän haasteita) vai onko laskentaperuste luvulle kovasti erilainen kuin Suomessa. Voi olla, että lukuisat ihmiset, jotka eivät ole muissa töissä kuin myymässä ruokaa tai muuta tuotteita taivasalla pienissä myyntipisteissään lasketaan työttömiksi. Tuskin täällä kauheasti työttömyyskorvauksia maksetaan ja siten toki kaikkien on jostain elantonsa saatava. Monelle se varmastikin on juuri ihan pienen pieni oma ja helposti liikuteltava maakaistaleputiikkinsa, josta voi vaikka myydä banaaneja tai hammasharjoja. Mun täytynee tähän työllisyysasiaan tutustua vielä tarkemmin. Mutta mitä tulee katukauppiaisiin, on muuten aivan mahdottoman ihania tuoreita vihanneksia ja hedelmiä kaupan kadulla aivan älyttömän halpaan hintaan! Ja ihan tuossa meidän majatalonkin vieressä melkein. On kyllä helppoa loihtia siis kasvisruokaa simppelissä pikkukeittiössämme. :)
Niin, keittiö ja muut fasiliteetit. Ne ovat toden totta riisuttuja versioita verrattuna nykyiseen Suomen hifistelymeininkiin monessa mielessä. Mutta sellainen vanhan ajan Suomi tulee jossain määrin mieleen. Niin vähän kuin siitä oikeasti tiedänkään. Esim. suihkun virkaa täällä toimittaa nyt pesusaavillinen vettä, johon voi ihan omalla filiksellä laittaa mukaan vähän vedenkeittimellä kuumennettuja vettä tai nauttia paikalliseen (ja majatalonkin) kuumuuteen sinänsä erittäin virkistävää kylmää kylpyä. Saavista vettä annostellaan päälle varsin toimivan kokoisella suurella muovimukilla. Ensimmäistä suihkua ottaessani (ja pihasaunapesujen parin vesiämpärin minimivaatimuksia muistellessani) olin erittäin epäileväinen yhden saavin riittävyyden suhteen ja otin toiseen vähän vettä varalle. Mutta kappas! Yksihän riitti oikein mainiosti. Nyt siinä on jo aikamoisestikin ekstraakin. Pystyy pesemään sandaalit ja kylpyhuoneen lattian oikein hienosti samalla, vaikka olisi reilusti vajaana. :D Ylipäätään täällä on vedestä vähän pulaa. Tai siis sitä täällä meillä kyllä riittää, kun sadeveden lisäksi sitä tuodaan jostain ulkopuolelta aina tänne. Mutta siis syytä olisi säästää, koska käynnissä on kuiva kausi ja sitä ei vaan ylipäätään niin kauheasti ylimäärin tarjolla ole. Ylipäätään Uganda kuitenkin on onnekas afrikkalaismaa siinä mielessä, että täällä on paljon sateitakin ja siksi tosi vehreää. Kauniita puita ja kasveja siis piisaa. Maanviljelystä voisi varmasti kovinkin paljon tehostaa. Apuja siihen tarjolla?
On se kumma miten asioihin tottuu nopeasti. Myös tällaiseen simppeliin elämään ja yksinkertaiseen varustukseen. Ja toisaalta, tää tuo mun mielestä hyvin juurille ja osoittaa taas kuinka vähällä sitä oikeasti tulee toimeen ja mitä sitä oikeastaan tarvitsee ja kaipaa. Haastavin homma on ylivoimaisesti vessan aukkoon tähtäily. En mene yksityiskohtiin. Mutta jotenkin en ymmärrä, miksei aukkoa olis tehty suoraan vaan suuremmaksi. Joku kyky tähän liittyen multa on jäänyt kyllä oppimatta tarpeettomana. ;D No, reilut kaksi kuukautta aikaa vielä opetella. Let's see! Niin, ja pyykinpesu! Nyrkkipyykillä ja saaveilla vaan! Kerran jo tein ja olihan sekin aikamoinen "paluu juurille" -fiilis. Tosin ilman, että koskaan oon sellaisilla juurilla ollutkaan. Liekö oon koskaan juuri pyykkiä käsin pessytkään. No nyt oon! Omalla pedanttisuudella kun sitä tein, niin kestihän siinä aikaa. Mutta eipä ollut kiire minnekään. Miksi sitä niin lauantaina olisikaan. Tai täällä niin muutenkaan. Ja kiva oli kuunnella samalla suomalaista musakkia mp3-luureista ja fiilistellä auringossa ja yhtäkkiä alkaneessa pienessä sateessakin.
Se olikin eka kerta omaa musakkia täällä. Jatkoin heti illalla tosin, kun jumppasin majatalon pihan kulmassa olevassa erittäin suojatussa "aitauksessa". Kuinka huikeaa tehdä jopa ei-aina-niin-kiinnostavia polvikuntoutus- yms. liikkeitä tähtitaivaan alla! Aivan upean kaunista. Ja hienoa sellaista mystiikkaa ja hetken ihastelua siinä taas. Voi olla, että viihdyn siellä vielä kovinkin monena iltana. Tai sit en. Jos oonkin kauhian väsynyt työpäivien jälkeen. Työhommat alkavat varsinaisesti nimittäin vasta huomenna. Tosin perjantaina orientaation lopuksi kävin tutustumassa jo siihen projektiini, jossa tulen työskentelemään. Ilahduttavasti siellä on töissä myös majatalomme Kaoli. Oon saanut kyyti- ja suunnistusapuja siis häneltä. Muuten liikenteessä aluksi olisikin vähän opettelua. Tai siis on. Mutta johan siihen on jonkinlaista otetta saanut siihenkin. Kertonen liikennetarinat kuitenkin joskus myöhemmin. Mutta niin siis projekti ja tutustuminen. Olihan kerrassaan mukavaa ja hauskaa olla siellä lasten kanssa! Hyvin tultiin monien kanssa heti toimeen ja juteltiin ja leikittiin vaikka ja mitä. Eritoten oli hauskaa pelata lentopalloa heidän kanssa. Siinä oli sekä vanhempia (asukkaissa on 20-vuotiaaksi asti väkeä) että ihan pieniäkin mukana. Joukkueet toki vaihtelivat sujuvasti ja todella lennossa. Joskus oli "maskotti" sylissä ja yksi lapsi reppuselässä, jolloin syötön vastaanotto saattoi jäädä vähän vajaaksi. Mutta kerrassaan välittömiä ja ihania lapsia ja nuoria olivat. He siis asuvat siellä projektin talossa ja mahdollisesti joskus myöhemmin joitain heitä yhdistetään vielä perheisiinsä. Ovat siis alunperin kai katulapsia kaikki. Osa varmastikin orpoja. En ole saanut sen tarkempaa perehdystystä vielä itse projektiin. Ja hommanikin ovat edelleen hyvin auki. Omaa kiinnostusta ja luovuutta (?) saa kai joka tapauksessa käyttää. Sanoin kyllä heti, että mulle käy vallan hyvin ihan vain lasten kanssa pelaaminen, leikkiminen ja juttelukin. Etten millään suurilla agendoilla ja odotuksilla ole tehtävien suhteen ja paikan (tai maailman) parantamisen ja sen toiminnan edistämisen suhteen. Mutta katsotaan joo mitä vielä mieleen tuleekaan. Mutta tosiaan, lapset ja heidän kanssa oleminen on kyllä hirmuisen antoisaa ihan sellaisenaan. Ja uskonpa, että hekin siitä saavat itselleen jotain. Jos ei muuta, niin ainakin iloa ja ihmetystä valkolaisen (eli "muzungun") nähdessään. Ja vielä kun heillä on mahdollisuus oikein huolella kysellä ja tutkia mistä sellaisessa oikein on kyse. Viimeksi ihmetystä herätti ihan esim. ruohon painaumat pohkeessani. Sellaisia kun ei yhtä lailla taida täkäläiseen vähemmän kalpeaan ihotyyppiin tulla. :)
Paikalliset ovat hirmuisen ystävällistä väkeä. Ja myös kiinnostuneita osoittamaan huomiota "muukalaisia" kohtaan. He huutelevat aika useinkin (erityisesti lapset) tuota muzungua, mutta tekevät sen kyllä aina hyvin ystävälliseen ja iloiseen sävyyn. Tyyliin "Hi muzungu" tai "How are you muzungu?". Ihan eri meininkin siis kuin lahtelaisessa nakkijonossa päinvastaisessa tilanteessa. Oon kyllä alusta asti ollut sitä mieltä, että huomio täällä on kuitenkin jotenkin erilaista kuin esim. Intiassa. Täällä se ei ole niin tunkeilevaa eikä kaupittelevaa. Tai poikaystävistä kyselevää. Ei edes niin tuijottavaa. Jotenkin tosi luontaisen ystävällistä. Ja toki mä edelleen varsin mieluusti ihmisille hymyilen ja ystävällisesti vastailen (ja myös itse aloitan morjestelun) ja tosi iloisena oon ainakin itse aina kohtaamisista poistunut. Herttaista kansaa siis vaikuttaa olevan. Yksi mahtava paikalliskohtaaminen oli eilen, kun tulin vihannesostosreissultani. Tuossa hektisen (autoja, mopoja, vilinää, musiikkia, ihmisiä - kaikkea riittää) ison kadun varrella kävellessäni parin tytön heittelemä pallo sattui hukkumaan lähelle mua ja mä iloisena syötin sen heille takaisin. Eipä aikaakaan, kun olin siinä ensin heittelemässä yhden tytön kanssa palloa ja pian peliin kutsuttiin mukaan toinenkin. Siinä kaikki ohikulkijat sujuvasti menivät heittojemme alta ja sivusta ja välillä saattoi vähän jotakuta hipaistakin. Hauskaa oli koko ajan ja tyttöjä (ja heidän myyntitiskin takana istuvia sukulaisnaisia myös) selvästi ilahdutti muzungun yhtäkkinen peliin tulo. Ja vielä pallon heittelyn jokseenkin osaaminenkin ehkä. ;D Pian paikalle tuli pienempiäkin lapsia vaikka ja kuinka ja kaikki otettiin peliin mukaan. Siinä varmaan sitten puoli tuntia pelasin, kunnes iloisin jälleennäkemisen toivotuksin (sekä englanniksi että jopa lugandaksikin) poistuin paikalta. Tänään yksi pienemmistä peliä katselleista pojista tuli kadulla parikin kertaa vastaan ja heti hän juoksi syliin. Kohtaamisia siis. :)
Projektiini liittyy sellainen mielenkiintoinen seikka, että se on kristillisen järjestön ylläpitämä ja omistama. Suhtauduin tähän varsin neutraalisti ja mielenkiinnolla vielä tämän päivän puoleen väliin asti. Nyt ajatukset ovat jokseenkin sekavia ja hämmentyneitä asian suhteen. Syynä on se, että menin tänään Kaolin seurana projektin kylän sunnuntaikirkkoon, johon kaikki projektin lapsetkin olivat menossa. Mielenkiinnosta halusin osallistua ja seurata kuinka paljon eläväisempää on jumalanpalvelus tällaisessa eloisammassa, rennommassa, elämänmakuisemmassa, epähygieenisemmassa ja epäpuritaanisemmassa pitäjässä Suomen luterilaiseen saarnaan verrattuna. No juu, olihan se hirmuisen kiintoisaa, hauskaa ja taiteellisestikin koskettavaa ja vaikuttavaa ehkä noin ensimmäiset 2 tuntia yhteensä 4,5 tunnin messusta. Alussa mukana oli esim. paljon kaunista laulua ja tanssia. Loppuajaksi paikalle saapui puhujapappi (?), joka huusi aivan hirmuisen kovaa ja korkealta puhettaan ja lopulta paljastui sellaiseksi ihmisiä kaatavaksi saarnaajamieheksi. Tilanne oli siis jotenkin jopa pelottava, koska ihmisistä vissiin osin manattiin pahoja henkiä pois ja kristillistä kosketusta tilalle ja ihmisiä tosiaan kaatui. Pari naista jopa sätki ja liikehti saarnaajan kosketuksen jälkeen aivan hervottomana ja pitkäänkin. Eikä sillä, että tilanne olisi muuten niin kovin pelottava ja omia epäilyksiäni herättävä ollut, mutta kun samainen myös on myös sen projektini johtohenkilöitä. Että juu. Lapsia ja koko systeemiä vaan mietin. Että varsin uskonnollisella pohjallahan tuo apu siellä pitkälti lepää. Mutta eipä siinä sinänsä. Tosi, tosi hyvä, että lapset apua saavat. Ja onhan uskonnalla täällä vaan uskomattoman paljon suurempi rooli kuin Suomessa ja monessa muussakin Euroopan maassa. Ja sinänsä saarnassa puhuttiin ihan hyvistä jutuista. Odottamisesta, kärsivällisyydestä, toivosta ja sen sellaisista. Hän käytti apukeinonaan ja vertauskuvanaan lavalle pyydettyjä kolmea raskaana olevaa naista. Pitkällisissä puheissa (ja tosi kovaan ääneen - jos menen vielä joskus uudestaan, niin otan kyllä korvatulpat mukaan) hän korosti sitä, kuinka raskaudessakin juuri silloin, kun tuntuu, ettei enää mitään toivoa ole eikä hommasta voi selviytyä hengissä ja että ikinä ei enää samaan hommaan ryhdy, tuleekin suuren suuri helpotus ja anti ja palkinto. Eli että palkanmaksun päivä tulee ihan kaikille, kun vaan jaksaa kärsivällisesti odottaa ja uskoa.
Tuo uskonnon merkitys täällä on sinänsä kummallinen ja käsittämätön asia vielä itselleni siinä mielessä, että toisaalta tuntuu ja näyttää siltä, että ihmiset todella ovat onnellisemman (tai ainakin iloisemman) oloisia kuin monet ihmiset vauraammissa ja kiireellisemmissä länsimaissa, niin sitten kuitenkin he ovat vahvasti odottamassa toivoa ja pelastusta tapahtuvaksi osin tulevaisuudessa uskon tuomana. Tai toisaalta, ehkäpä usko tuo heille toivoa, lohtua ja iloa ihan juuri nyt ja tässä. Hmm. Tähänkin pitää vielä perehtyä. Paljon lisää. Vaikka joku vapaaehtoinen juuri tuossa virkkoikin, että paikallisten kanssa ei kannata puhua uskonnosta, koska silloin on lopulta vääjäämättä ikään kuin itse aina väärässä ja he oikeassa. Kuulostaa ihan siltä, että ehdottomasti tätä kannattaa jotenkin yrittää selvittää. Sillai ystävällisesti, arvostaen ja kunnioittaen. Yritän. :)
Viimeinen juttu tähän hetkeen. Tuo kiireettömyys. Myöhästely. Niinhän ne sanovat. Esim. monet vapaaehtoiset. Että paikalliset ovat aina myöhässä. Hmmph. Mitäs sanotte siihen, että monen monena hetkenä (jo näinä vähinä päivinä..) minulla on ollut kiire paikallisten aikatauluihin ja matkaan!?! Ihmetystä? Ei tarpeeks lunkia sit kuitenkaan..? ;D
Pärjäilkää ja palatkaamme asiaan! :)
Hei Piia,
ReplyDeleteihanaa, että pääsit turvallisesti perille <3! Luotin siihen :). Mukava lukea ensikokemuksiasi Ugandasta kahvia hörppien, vauvan kanssa tunnustellen tätä hetkeä sekä aistien, että olemme kanssasi siellä. Sain paljon ajateltavaa ja mietittävää luettuani kirjoituksesi. Kärsivällisyys-teema, kiireettömyys ja aikataulut puhutti minua, kuten myös ihmisten iloisuus vs. vauraus :). Mitä vauraus sitten onkaan? Mahdollisuus pysähtyä tähän hetkeen ja siitä nauttiminen sekä iloitseminen voisikin olla uusi määritys vauraudelle. Vaikka olemmekin näin 'kaukana', elämme silti samaa hetkeä kanssasi. Terveisiä Heidiltä ja palkinto-vauvalta :). Odotamme mielenkiinnolla uusia kohtaamisiasi.
Moi ihanat ja rakkaat! <3
DeleteKiitos paljon viestistä! Joo, hyvin pääsin. Ja ihana kuulla, että hengessä olette mukana. :) Hienoa, että ajatuksia heräsi selityksistäni. Tuo sun vaurauden määritelmä kuulostaa musta oikein hyvältä vaihtoehdolta. Täällä ollaan kyllä hetkessä mun mielestä yleisesti enemmän ja kokonaisvaltaisemmin läsnä. Mistä lie se ammennettu. Ties vaikka vähäisemmistä resursseista ja pienemmästä suunnitelmallisuudesta.
Mitä vauvalle kuuluu? Pistä joskus kuulumisia jonkun portaalin kautta kunnolla. Ihana kuulla. Mielessäni olette. :)
Vielä upeaa ystävänpäivääkin sinulle rakas ystävä! Ja koko perheelle! <3
-Piia