Heijaata ja hyvää uutta kouluvuotta! Nyt on vaalit ohi ja
istuva, vanhahko presidenttiherra jatkaa siis jo 30-vuotista
valtaistuinaikaansa. Edelleen monen paikallisen suusta olen kuullut epäilystä
vaalien vilpillisyydestä ja siitä, että oikeasti opposition ehdokas olisi
saanut enemmän ääniä. Eilen tämä opposition Besigye oli aikeissa lähteä kotiarestistaan
vapauduttua tarkastamaan vaalidokumentteja johonkin vaalivirastoon tms., mutta
poliisi pysäytti hänet aikeissaan. Yleiseen turvallisuuteen vedoten.
Kuulemma myös kolmanneksi eniten (virallisten tulosten mukaan n. 1,5 % äänistä) saanut
ehdokas passitettiin pidätykseen / kotiarestiin. Joku tuossa virkkoi, että ihan
vain siksi, että presidentti pelkää niin paljon vastaehdokkaita ja heidän esiin
tuomia asioita itsestään ja erinäisistä valheista. Noh, enpä tiedä sitten. Näillä mennään
ja ainakin elo on ollut varsin rauhallista. Ja sitä varmaan nyt tulee
olemaankin. Kansa täällä keräilee uutta ja tuoretta muutosvoimaa ja josko
joskus vielä muutosta jollain keinoilla saisivat johtotasoillekin. Jotkut
presidentin kampanjointiargumentit (ne, jotka eivät perustuneet tappelun uhkaan) perustuivat siihen, että muutosta ja kehitystä rakennetaan
vakaasti ja pikkuhiljaa. Aikamoisen pikku-Hiljalta se täkäläisten mielestä
kyllä tuntuukin.
Tämän tarinoinnin fokus tulee olemaan nyt muuten ihan jossain
muualla kuin oman pyhyyteni, suuren laupeuteni ja erinomaisuuteni ja toisaalta
syyllisyyden ikeeni ja kurjuuteni mainostamisessa, pähkäilyssä ja
reflektoinnissa. Näin päätin viime juttua uudelleen lukiessa. Mennään kerrankin
vähemmällä moralisoinnilla ja filosofoinnilla ja enemmällä käytännöllä. Jes
hei. Koitetaan ainakin!! :D
No niin. Mistäs sitä suorasukaiset käytännön huomiot
aloittaisi. Vatsasta! Ilman muuta. Eilisiltaan asti olen välttynyt tyystin
vatsavaivoilta ja kaikki toimi sillä saralla paremmin kuin hyvin. Kävi joskus
mielessäni mainostaakin asiaa oikein täälläkin nettiportaalissa, mutta mietinpä
heti silloin, että puun tai pään koputus olisi tarpeen ja tottahan ihmeessä vielä jotain bakteeria ja vatsavaivaa tulee. Eihän siltä nyt sentään voisi
reilun parin kuukauden oleskelussa täällä tyystin välttyä. Eilen illalla pientä
kurinaa, murinaa ja vetistelyä alkoi ja sillä tiellä olen edelleen. En mene
yksityiskohtiin, mutta majatalomme toiletti on selviytynyt tehtävästään
yllättävän hienosti. Tänään jäin töistä pois ja olen vain lepuutellut, lukenut,
juonut ja onneksi syönytkin. Ruoan maistuminenhan usein on hyvä merkki, mutta
mun tapauksessa ruokahan kyllä (lähes) aina maistuu. ;) Kyllä tästä olo on jo selvästi paranemassa, joten josko huomenna pääsisin töihin taas. Tosin
kuulemma huomennakin on taas yleinen vapaapäivä (koska nyt on käynnissä vielä
paikallisparlamenttien tms. vaaleja), mutta meinasimme ainakin vähän
myöhäisemmällä aikataululla projektiin mennä. Tästä vapaapäivästä ei tosin
ollut kuullut juurikaan kai muut vapaaehtoiset kuin Kaori tänään päivän päätteeksi
projektimme väeltä, joten ihan täyttä varmuuttahan siitä ei nyt kai ole. Mutta
eihän sen niin väliä. Ja toki monestakaan asiasta ei ihan niin täyttä varmuutta
täällä aina ole. Tai jos onkin, niin tilanne saattaa kuitenkin vielä muuttua..
Joustavuutta, joustavuutta. Ja ehkäpä jonkun mielestä lievää
ennakoimattomuuttakin. :D
Eilen olimme siis pitkästä aikaa projektissamme ja
viihdyimmekin siellä harvinaisen pitkään. Aamulla tähdättiin taas kerran
yhdeksän aamupalaveriin, oltiin liikenneruuhkassa (ja muuten myöhässä),
saavuttiin perille puoli kymmenen, löydettiin suljetut toimiston ovet, mentiin
perinteisen lapsisaattueen kanssa kylän kujien kautta projektimme aitojen
sisään, kuultiin, että palaveri on vasta ihan kohta alkamassa, juteltiin lasten
ja aikuisten kanssa ja hetkeä myöhemmin kuulimme, että palaveria ei ehditäkään
pitää. Ei siis myöhästyminen ihan niin justiinsa tällä(kään) kertaa. Hyvä,
oikein hyvä. Työpäivän aikana ihmeteltiin varsin verkkaisesti liikkeelle
lähtevää kouluvuotta ja vähäisiä oppilasmääriä,
lajiteltiin jostain varastosta löytyneitä vanhoja vaatteita poltettaviin ja vielä käytettäviin, leikittiin, juteltiin ja lopuksi lohduteltiin pitkään yhtä äitiänsä odottavaa
ja ikävöivää uutta ekaluokkalaista ja myös juttelin pitkään amerikkalaisen
lastenpsykologin kanssa. Jonka kanssa muuten pääsen toden totta ensi viikosta
alkaen pitämään lapsille ryhmäsessioita, joissa sovelletaan kognitiivisen
terapian menetelmiä ja tutustutaan ajatusten, toiminnan ja tunteiden yhteyksiin
ja opetetaan tunteiden käsittelykeinoja ja rentoutusta ja sen sellaista – JEEE! :) Myös toiminnallisia
juttuja kuten piirtämistä on kuulemma suunnitteilla. Kiva, kiva!
Ennen kuin tajusimme lähteä töistä pois, olikin kello jo huomaamatta ehtinyt lähes puoli seitsemään. Ja mitä sitten tapahtuikaan. Liikenne oli aivan hirveä ja
tukossa!! Yleensä töistä lähtiessä se ei sitä ole ollut, mutta selvästikin noin
myöhään ei kannata enää pohjoisella ohitustielle ja meidän kotitiellemme Hoima Roadille juuri lähteä. Myös liikenne on ollut ajatuksissani päästä lähempään
tarkasteluun ja raportointiin teille arvon lukijoille, mutta eilinen kotimatka
oli viimeinen niitti avautua tästä hieman. Ennen sitä kuitenkin vielä maininta tuosta verkkaisesti liikkeelle lähteävästä kouluvuodesta. Ei kuulemma näin heti
ensimmäisenä päivänä ylisestikään monet lapset vielä tule kouluun – varsinkaan nyt vaalien ja pitkän loman jälkeen - mutta ensi viikolla sitten
viimeistään. Tosin monille lapsille ongelmana on vanhempien vähävaraisuus. Kouluun tullessa pitää olla vihkoja ja kyniä, koulupuku ja vielä erillinen koulumaksukin maksettuna. Rehellisesti sanoen koulukaan ei missään nimessä ollut aivan valmis lukuvuoteen, esim. päiväkoti/esikoulupuolta vasta rakennettiin eilen. Paikalla saapuneet pienimmät lapset olikin tiivistetty eka- ja tokaluokkalaisten kanssa samaan opetukseen, vanhemmat (kolmos-, nelos- ja vitosluokkalaiset) omaansa. Koululuokkien seinät ovat myös aivan tyhjät ja muutenkin sisustus on varsin karua, toisin kuin viime postauksen kuvissa olleessa yhdessä pikaisesti ohikulkumatkalla kyläilemässämme koulussa. Ehkäpä se siitä pikkuhiljaa tuolla sekin puoli. Ja tokihan sitä ei tarvitse yhtä värikkäitä ja julistein kuvitettuja seiniä joka koulussa olla - eipä sillä. Lisäksi monet projektimme vanhimmat lapset ovat lähdössä sisäoppilaitostyyliseen yläasteeseen pariksi kuukaudeksi. Alunperin heidän lähtö piti olla maanantaina, sitten tiistaina, sitten keskiviikkona. Tänään lapset olivat vakuuttaneet Kaorille lähtevänsä huomenna, mutta työntekijä oli päivän päätteeksi kertonut, etteivät he voikaan lähteä tällä viikolla, koska lapsille ei ole riittävästi rahaa koulumaksuihin. Aikamoista. Katsotaan, mihin tilanne kehittyy.
Meidän projektimme on varsin kaukana, mutta yleensä työmatkasta on selvinnyt alle tunnin. Eilinen kotimatka kesti tasan kaksi
tuntia ja oli jokseenkin jopa jo mielentyyneyttä – ja orastavasti oireilemaan
alkavaa vatsaani – koetteleva kokemus. Heti kärkeen ensimmäisen etapin – eli
yhdessä Kaorin kanssa matkustajina jaettavan bodabodakyydin (siis mopokyydin)
liikenneturvallisuus oli hieman heikkoa tasoa. Kuski oli harvinaisen
nopealiikkeinen ja kärsimätön ja monessa mutkassa ja autoja kohdatessamme
kieltämättä vähän jännitti ja pelottikin miten käy. Yhteen autoon hän
liikenneympyrän sumassa vähän törmäsikin (varsin pienessä vauhdissa) ja
äkkipysähdyksen takia toki meidän peesiimme tuli toinen boda, mutta vauhti oli
siis pieni ja vaurioita ei tullut. Eikä kukaan siis hätkähtänyt tapahtuneesta
millään lailla. Saati, että ketään olisi kiinnostanut selvitellä töytäisyn
aiheuttamia mahdollisia pelti- tai ihovaurioita. Eipä niitä onneksi tullutkaan
– ainakaan ihoon. Mutta tosiaan tuuppaisuja saattaa tulla ja niihin ei ihan
Suomi-liikennementaliteetilla suhtauduta – niihinkään.
Itse onnistuin
aiheuttamaan itselleni mustelmaa kyseisen bodakyydin aikana, kun selitin kuskin
ja minun välissä istuvalle Kaorille, että tuolla (oikealla puolellamme) on
hieno Bahai-temppeli (jossa vierailin viime sunnuntaina, palataan siihen
tuonnempana) ja näytin paikkaa kädelläni. Kappas ja kolaus!! Kuinka fiksua on
huitoa kädellä mopon kyydistä, kun mopo ajaa valtatien aivan vasenta laitaa
ohitellen hitaammin eteneviä autoja ja kun ohitettavaksi voi tulla myös
pakettiauto!! Siis käsihän kolahti siihen pakettiauton kylkeen oikein
iloisesti. Vähän tumahti ja sattui, mutta onneksi ei tullut suurta vauriota
sentään. Pieni mustelma esim. luunmurtuman sijaan. Opinpahan pitämään käteni
alhaalla ja mieluiten pitämässä bodan penkistä kiinni. Tällä samaisella
bodamatkalla on muuten myös yksi kauhean jyrkkä alamäki (hienoine maisemineen),
jossa kyllä aina välillä jännittää ja käy mielessä, että toivottavasti bodan
jarrut ovat kunnossa. Ovat onneksi olleet.
Toivottavasti tulevat olemaankin.
Matka jatkui tutusti bodan jälkeen matatulla eli taksilla
eli sillä pakettiautomallisella julkisella ja kovin joustavahenkisellä
kulkuneuvolla. Hypätäkseni eilisestä vielä yleiseen matatu-asetelmaan, niin niissä on
istuimia kuskirivin lisäksi neljässä rivissä, joihin kaikkiin oikeasti tulisi
istua vain kolme ihmistä. Jotkut kuskit, tai paremminkin rahastusta ja
asiakkaiden ohjaamista sekä kalastelua hoitavat konduktöörit (?), ovat enemmän
ja jotkut vähemmän tarkkoja matkustajamäärästä. Hyvin usein matkustajia otetaan
aina vaan lisää ja penkkiriveillä tiivistäen ja osin sylikkäin istuen, vaikka
tällaisesta omaan privaattibussitilaan tottuneesta näyttäisi jo siltä, että nyt
ei ainakaan mahdu enää ketään matkaan. Kerrankin matkaan otettiin vielä yksi
kolmen lapsen ja yhden aikuisen joukko, vaikka itse olin juuri tuossa
täpötäyteyden kuvitelmassa. Konduktööri itse kykenee istumaan aivan mahdottoman
kapealla penkkikaistaleella ja usein hän saattaa siinä jonkun syliin vähän
istahtaa - kunhan vain onnistuu vetämään pakettiauton sivuoven kiinni siinä jo taksin
liikkuessa. Näyttää kovasti siltä, että valkolaisten ei odoteta tiivistävän
ollenkaan niin suuresti kuin paikallisten. Usein jopa on annettu ymmärtää, että
meidän ei tarvitse tiivistää, vaikka olisimmekin olleet siihen valmiit. Yhden
kerran tosin kuski tuli minun viereeni ja vienosti kehotti minua tiivistämään
kahden erikokoisen penkin puoliväliin ja liki naapuria. Naapurin kylkeen meno
ei ollut mikään ongelma, mutta sen sijaan mun jalkojen ja polvien mahtuminen
siihen väliin sen sijaan oli. Kai mulla on harvinaisen pitkän jalat
paikallismuotoihin nähden, mutta hetki siinä sitten ihmeteltiin porukalla, että eikö
ne jalat nyt muka tosiaan sinne mahdu. Öö, ei ne oikein mahdu. No kaipa ne
mahtuu. Laita vaan. Ja joo, mahtuuhan ne. Tollai vähän epämiellyttävästi. Mutta
eihän tämä niin pitkä matka ole..
Ylimittaisuus matatujen mitoitukseen nähden tulee esiin myös
pään ajoittaisena kattoon osumisena (pomppuisilla teillä) sekä
epämiellyttävyytenä yrittäessä katsoa omaan naamaan kovin alhaalla
sijaitsevista ikkunoista ulos ja skaalaillessa missä kohtaa mahdetaan
kulloinkin kulkea ja milloin on syytä huutaa pysähtymisen halua osoittava
”maasau”. Taksiin pääsee myös hyppäämään mistä vain matkan varrelta ja jo tien
varrella seisominen on selvä merkki kuskin ja konduktöörin saumattomalle
yhteistyölle siitä, että ko. ihmisen kohdalle on hyvä pysähtyä ja vaikka vähän
maanitellakin häntä kyytiin - jos taksissa on siis tyhjiä paikkoja (tai jos ei niin olisikaan). Alun perin tykkäsin kovasti tästä joustavuudesta, pysäkittömyydestä ja muuten lunkista meiningistä. Tuntui siltä, että
julkinen liikennehän on täällä ihan pettämätön, koska aina hetken odottamisen
jälkeen saa taksin mistä vain ja bodabodalla pääsee sujuvasti ja nopeasti ihan
minne vain minne taksilinjat eivät yllä. Maailman toimivin liikenne siis!!?
Kunnes ei enää siltä vaikuttanutkaan. Heti ensimmäisenä työaamunani sain
huomata, että aamuaikaan taksit ovatkin totaalisen täynnä. Odoteltuamme
meidän majatalon kohdalle taksia reilun vartin, tajusimme kävellä puolen
kilometrin päässä olevaan Yesu Amalan (lugandaa ja tarkoittaa kuulemma
suunnilleen että Jeesus riittää kaikkeen) suurempaan lähiöön. Se on osan
takseista kääntöpaikka ja sieltä saakin siis helpommin tyhjän ja Kampalan
keskustan suuntaan menevän taksin (me emme mene keskustaan asti, mutta sen suuntaan ensin). Homma
näytti ratkenneen siis pienellä aamukävelyllä. Kunnes. Aamuruuhkat ovatkin
näyttäytyneet tosi suurina. Jotenkin koko ajan pahenevina, mikä on jokseenkin oudon
tuntuista. Varsinkin, kun tuota meidän tietä on vielä koko ajan tässä
parannettu ja nopeutettu. Tällä viikolla nyt koulujen alkaessa ruuhka on
levinnyt ihan käsiin. Eilen aamullakin ruuhka oli hurja ja taksikuski päätti
ottaa oivaltavan kiertoreitin. Joka oli tarkoitus tietenkin olla ajallinen
oikaisu. Kaikkea muuta. Yhtä pikkuruista tietä oli päättänyt mennä moni muukin
auto, pyörä, mopo, kävelijä ja ties vaikka muutakin, joten seisahtelimme
silläkin matkalla moneen, moneen kertaan. Lopulta pääsimme takaisin
alkuperäiselle reitille, jolla – kappas, kappas – liikenne tuntuikin vetävän
ihan hienosti.. :D
Jaarittelen. Tietenkin. Vihdoin päästään takaisin eiliseen
kotimatkaan. Kun taksi oli kerätty täyteen ihmisiä (niin tehdään usein
varsinaisilla lähtöasemilla, vaikka siinä tovi kestäisikin), pääsimme matkaan pitkin varsin suurta ohitustietä. Sehän sujui ihan sujuvasti - kunnes ei enää sujunutkaan.
Pysähtelyä, pysähtelyä, pysähtelyä. Valtatien viertä, pientareita pitkin ja autojen välissä
sujahteli bodat ohi seisovista autoista. Olivatpa jotkut ihmisetkin
päättäneet siirtyä nopeampaan kulkuneuvoon ja hölkkäsivät tai kävelivät ohitsemme.
Matelua. Mielenhallintaa. Eihän tässä valmiissa maailmassa, Afrikassa, illassa
ja elämässäni mihinkään kiire ole. Paitsi. Kiertääpä vatsaa hassusti. Mitäköhän
siellä on meneillään. Mitäs, jos mulla tulee yhtäkkiä kauhea vessahätä?? Ehdin
jo miettiä mahdollisuuksia jättäytyä ulos ruuhkassa seisovan bussin takariviltä
ja kadota jo pimeäksi muuttuneeseen tienvarsimaisemaan. Onneksi hätää ei
tullut, mutta sen verran tilanteesta ahdistuin, että kun vihdoin saavutimme
isojen teiden risteykseen, kysyin Kaorilta voisimmeko jäädä pois ja vaihtaa
kulkuneuvon bodabodiin. Kun meille johtava tiekin näytti ihan yhtä ruuhkaiselta.
Kaori suostui ja jäätiin bodia nähdessämme muiden matkustajien vähän ihmetellessä
ulos kesken matkan. Suomalainen hermo ja pinna siis paloi selvästikin. Oho. Onneksi
ei siis sentään aggressiiviseen suuntaan, vaan tällä kertaa tällaiseen luopumiseen. Kaori
yritti vielä tingata hinnasta, koska kyllähän kuski vastoin yleisiä normeja
meiltä otti ehkä sitten 500 shillinkiä liikaa per naama. Siis 12 senttiä!
Hyvänen aika. Eiköhän makseta. Alkoi jo hieman väsyttää ja näköjään se pinna
tosiaan onkin kiristymässä.
Hetken jo näytti siltä, että noinkohan vaan saadaan
bodiakaan helposti, kun liikennettä ja odottavia ihmisiäkin oli vaikka ja
kuinka paljon siellä tien varressa. Saatiinpa kuitenkin, mutta kieltämättä
omaatuntoani riipi pahemman kerran, kun puoliksi kiilasin bodaan, jota oli
tulossa kysymään myös pientä vauvaa kantava äiti. Meinasin jo muuttaa
suunnitelmani ja antaa sen hänelle, mutta itsekkäästi siinä jökötin, kun
ajattelin, että olin oikeastaan jonossa ollut ennen häntä ja että kyllä he
varmastikin pian bodan saavat. Ja onneksi saivatkin. Siinä vähän surumielisillä
silmillä äiti viestitti, että asia on ihan ok ja kyllä he selviävät. Avustipa
vielä kaiken lisäksi huutamalla, että toisella kuskilla oli mun kuskille vielä
asiaa. Hyvä joo. Istun ja antaudun. Tämäkin päivän liikenneurakan päättävä
matka oli kerrassaan kiintoisa. Liikennettä oli aivan julmetusti ja joskus emme
päässeet edes bodalla eteenpäin. Tarjouduinpa kävelemäänkin keskellä
ruuhkakasaumaa, että kuski sai peruutettu moponsa huonosta autovälistä pois. On
se vähän hurjaa, kun välillä bodat ajavat keskellä kahta kaistaa, siis eri
suuntiin menevien autojen - ja isojen rekkojenkin - välissä, välillä tien vasenta piennarta, välillä
oikeaa, välillä ”jalkakäytävää” (siis tomuisia kujia, joissa kulkee myös
ihmiset pimeässä toki tyystin ilman peräpohjolaista huippukeksintöä eli
heijastinta) ja välillä menevät pienellä vauhdilla autojen ihan kylkeä pitkin ja autoja ristiin rastiin kiertäen.
Tämä kuski oli tosin oikein mukava ja siinä me juteltiin vaikka ja mitä Ugandasta ja
Suomestakin. Kävipä tosin mielessä, että ehkäpä kuskin olisi hyvä keskittyä
ihan vain ajamiseen. Jossain vaiheessa matkaa sanoin kuskille, että annan vähän
enemmän rahaa, jos pääsen turvallisesti perille majataloni kohdalle ja hyvinhän
pääsin! Onneksi ja niinhän se kuitenkin täällä vain ihmeellisistä matkan
mutkista huolimatta tuntuu aina menevän. Tai ei tietenkään mene aina ja tokihan
onnettomuuksiakin sattuu, mutta eihän niitä vaan liikaa voi pelätä. Tai sitten
ei vaan voisi täällä(kään) kulkea yhtään mihinkään. Ja kotiinhan suurin osa
ihmisistä kuolee, eikös se niin ollut..? No niin, liikaa pohdintaa ja
moralisointia. Ei tätä. ;D
Piti tulla lyhyt viesti. Ja vielä vähintään yksi tärkeä asia
kertomatta. Tosiaan kävimme ranskalaisen Estellen ja saksalaisten Markon ja
Lukasin kanssa sunnuntaina Bahai-temppelissä, jossa oli jokaviikkoinen ”jumalanpalvelus”. Tuo Bahai-uskonto vaikutta varsin kiintoisalta enkä ole tietääkseni koskaan kuullut siitä ennen.
Se yhdistää kaikkia maailman uskontoja ja pyrkii edistämään esim. ihmisyyden
ykseyden ymmärrystä, universaalia yhdenarvoisuutta ja tieteen ja uskonnon
yhteyttä. Temppelissä ei koskaan harrasteta rituaaleja tai saarnoja, vaan eri
ihmiset lukivat eri uskonnoista peräisin olevia tekstejä ja kuoro lauloi
äärimmäisen kauniisti ja tyyneydellä. Tyyntä fiilistä täydensi temppelin
kauneus ja rauhallisuus ja avoimista ovista näkyvät ympäröivän ja todella
kauniin luonnon taideteokset. Palveluksen jälkeen jäimme nauttimaan paikasta ja
luonnosta ja juttelimme ystävällisten paikallisten kanssa. Itse juttelin
pitkään kahden oikein mukavan miehen kanssa. Aluksi juttu lähti liikkeelle
enemmän uskonnosta ja Ugandan ja Suomen eroista, mutta ehdimmepä myös mm.
homoseksuaalisuuden hyväksymisen tai tuomitsemisen täällä kovin kuumottavaan ja
kiehtovaan aiheeseen. Homoseksuaaleja vastaan ollaan täällä äärimmäisen negatiivisia ja kriittisiä ja
vuonna 2014 hyväksyttiin jo lakikin, joka sallii elinkautisen rangaistuksen.
Tosin laki samana vuonna vielä hylättiinkin – länsimaiden vastustuksesta ja
avustusten leikkaamisesta johtuen. Mutta muutamia vuosia aiemmin
lakiehdotuksessa oli ollut vielä kuolemanrangaistuskin. Järkyttävää.
Kerrassaan. Omasta mielestäni.
Meille kerrottiin orientaatiossa, että jotkut ihmiset
uskonnollisia taustoja omaavissa projekteissammekin saattavat kysellä meiltä
omaa kantaamme homoseksuaalisuuteen. Onnekseni itseltä ei sellaista töissä –
tai muutenkaan missään ennen näitä sinänsä jo kavereiksi tulleita paikallisia –
ole kysytty, sillä en vain kerrassani halua valehdella, että itselläni asiaa
vastaan mitään olisi. Näille kavereille vastasin varsin rehellisesti mitä
mieltä asiasta olen ja he tuntuivat olevan vastaukseni kanssa varsin samoilla
linjoilla. Itse asiassa, olin melkein vakuuttunut aluksi siitä, että he
saattaisivat hyvinkin vaikka olla (vähintään salaisissa mielissään) pariskunta
keskenään, mutta sittemmin selvisi, että toisella heistä oli varsin kriittinen
suhtautuminen asiaan kuitenkin - tai ei sinänsä homoihin, mutta kuulemma aktin harjoittamiseen kuitenkin. Siinä sitten pohdittiin yhdessä
sitä, että eihän se,että asian ja ihmiset hyväksyy tarkoita sitä, että itse on homoseksuaali tai sitä harjoittaisi.
Selvisi myös, että toisella (jonka rehellisesti toivoisin saavan asua jossain paljon avoimemmassa
yhteiskunnassa ja ilmapiirissä, ottamatta kantaa sinänsä mihinkään) on
naispuolinen ystävä, joka olisi kiinnostunut naispuolisesta seurasta –
mieluiten Euroopasta. Toinen mies sen sijaan itsehaluaa kuulemma kovasti myöskin
valkoihoisen naisen vaimokseen ja lastensa äidiksi. Lupasin pitää silmäni ja
korvani auki kummankin tilauksen kohdalla. ;D Että kiinnostuneet,
kiinnostuneet..? ;)
Puhuimme toki myös siitä, ettei rakkautta sillä lailla vaan
voi tilailla, vaan se vaatii kohtaamista ja kemiaa. Kieltäydyin kauniisti
kaikista kyselyistä näiden asioiden suhteen ja kerroin odottavani tässä asiassa
mieluusti kotiin paluuta. Vakuutin toiselle miehelle, että ihan varmasti hän
vielä löytää hienon naisen ja vaimon jostakin ja ehkäpä hänen ei kannata liian
tiukkoja ihonvärikriteerejä rakkaudella kuitenkaan asettaa. Opinpa myös sen, että täällä naiset menevät
hyvin nuorina naimisiin ja kaikille miehille ei naisia riitä. Ja että monet
naiset ovat vain rikkaiden miesten perään. Niin se vain näyttää raha
ratkaisevan monta asiaa. Niinpä niin. Surullista minusta. Ja monen miestä ei
ollenkaan. Ja jälleen kerran - helppo minun huudella.
Temppelivisiittimme päättyi nopeasti kiihtyvään sateeseen,
joka jatkuikin yllättävänkin pitkään ja jota höysti myös ukkonen. Jäätiin
hetkeksi suojaan sateelta temppelin terassille ja sielläpä oltiin sulassa
sovussa lukuisten temppelialuetta (nyt vaalien aikana) vartioivien ja siellä
telttailevien, aseistettujen armeijamiesten kanssa. Kuulemma sadekausi rupeaa
olemaan ihan ovella. Ylipäätään illat ovat jo vähän viilenneet. Oikein hyvä
niin. :) Toki mulla on edelleen vaikka ja kuinka monta pitkähihaista ihan korkkaamatta
(yhtäkään en siis ole tarvinnut), mutta ties vaikka vielä jotain tarvetta
tulisi. :)
Viimeinen ajatus ja otos tähän hetkeen. Olin kuullut kerran
aiemmin yhdeltä hyvin kirkolliselta mieheltä, että yksi ja suurin syy siihen,
että paikalliset ovat niin kiinnostuneita meistä valkoihoisista muzunguista ja
monet haluavat meitä myös koskettaa on se, että me muistutamme ikään kuin
kristusta. Kuulemma vasta toisena tulee se syy, että meillä ajatellaan olevan
paljon rahaa. Olin jokseenkin hämmästynyt eikä monet muut valkolaiset olleet
kuulleet vastaavaa. Tämä argumentti sai kuitenkin vahvistusta eilen, kun juttelin
projektissamme koulurakennuksiin sähkökytkentöjä myymässä olleen miehen (joka on kuulemma
Bugandan kuningaskunnan yksi monista prinsseistä – selvisi vaikka ja mitä
Ugandan kuningaskuntameiningeistä) kanssa. Hän sanoi, että ilman muuta on juuri niin –
kaikki raamatussa oleva ja ihmiset viittaavat juuri valkoihoisiin, joten siksi
monet ajattelevat, että meistä joku voi olla ”Holy man”. No jopas jotakin. Toi
taas ihan uutta twistiä tähän muzungu-asetelmaan ja kaikkiin tuntemuksiin
siihen liittyen. Pliis, älkää liian positiivisesti sentään suhtautuko. En ole
pyhä mies. Enkä edes nainen. Ollaan kaikki samaa ihmisyyttä ja samanlaisia
ihmisiä. Hei. Näihin ajatuksiin.
Kaikkea hyvää teille te kaikki pyhät ihmiset! Ihan kaikki ja
kaikkialla on musta ihan yhtä pyhiä. Rauhaa, rakkautta ja elämisen iloa!! :)
-Piia
