Se on hejsan ja hellurei! Kolmen paivan internetkatvealueella sijainnin ja sita ennen jo nailta puuhilta (ja kylla muutenkin) lunkisti ottamisen jalkeen on nyt korkea ja varsin sopiva hetki koittaa raapustaa ajatuksia matkan etenemisesta. Hyvin etenee. Siinahan se! Tai oikeastaan ei kirjaimellisesti etenekaan - olen taas jo Laosin lahtopisteessa! :D Tuntuu melkein kuin olisi kotiinsa tullut, kun tanaan paraytin "Pohjois-Laosin lomani" jalkeen samaan majataloon, jossa sita ennen vietin viisi yota. Etta silla lailla. Laos kohta nahtyna, juu.. ;) On vaan niin mukava kaupunki tama, etta pakko oli viela hetkeksi piipahtaa tanne ennen etelaan siirtymista. Suunnitelmissa se kylla on ihan oikeasti jo heti tuossa ylihuomenna. Vaikka taalla olisi kylla kuulemma Laosin parhaat juhlat tulossa loppuviikosta, kun takalaista uutta vuotta tullaan juhlimaan tanne kauempaakin. Pidot kulkee myos nimella Water Festival ja ohjelmaan kuuluu mm. veden heittely ja vesipyssyilla ampuminen hulvattomasti muiden paalle. Ja oikeastaan pirskeet ovat alkaneet jo. Tuossa juuri paikallisen bussin kyydissa kolmen tunnin mukavalla – ja kovin tiivistunnelmaisella ja lahikontaktisella – matkalla tanne tullessa bussin (eli tuktukista yhta suuremmaksi skaalatun kovin avomallisen ajoneuvon) seinasta lapi heitettiin kunnon saavillinen kylmaa vetta turistien paalle. Oikein virkistavaa. Erikoista, etta jotkut pelastyivat kuollakseen. Hassuja nuo ruotsalaiset. ;D
Mutta siis juu, ehka aika silti siirtya pian eteenpain. Kaksi viikkoa jo matkattu ja aika menee kylla siivilla. Ja toisaalta ajasta ei ole mitaan kasitysta. Viikonpaivat ovat menneet sekaisin jo monta hetkea sitten. Ja evakuointiin (sen enempaa Bangkokin Suomen suurlahetystosta kuin lahimmilta sellutehtailtakaan) ei ole kylla viela tarvetta ollut. :) Oikeastaan, nyt jo valilla tuntuu, etta aika ”loppuu kesken”. Mutta ei lopu. Sita on juuri sen verran kuin sita on ja silla hyva. Kaikkeen ja aina. Ja se on vain nyt ja tassa. Ja sitten heti tiukasti takaisin itse asiaan. Viime viikolla ohjelmassa oli kaiken nakoista ja ei juuri mitaan. Hetken paahanpistoja, kohtaamisia, uusia tuttuja, upeita maisemia, paikallista menoa ja vahan aktiviteettiakin pyorailyn ja elefanttiratsastuksen muodossa. Voi veikkoset – norsutouhu oli kylla hienoa!! :) Vaikka varmaan sen retken voisi aavistuksen pistaa sarjaan ”Ihmiset huijaavat”, kun retki ei ihan maksettua koko paivaa kestanytkaan ja siihen alunperin kuulunut visiiitti viskikylaan jaikin ohjelmastani pois (koska jarjestajilla oli vahan pasmat sekaisin, kun kaikki mukana olleet olivatkin ostaneet erilaisia retkia), mutta ei haittaa! Oli kylla niiden rahojen arvoista silti. Ja lystia, kun mukana oli niin vahan vakea, etta lopulta varsinaisessa ratsastus ja uinti kera elefantin –osiossa ei ollut mukana ketaan muita kuin mina. Ja elefantin gurukouluttaja eli ”mahout”. Ei vitsi viekoon. Meilla oli siella vesisotakin kaikkien kolmen kesken. :) Ja mita siihen huijaamisosioon tulee, niin itsekseni asian pohdin siina paluumatkalla niin, etta jos asia minua oikeasti hairitsee, niin nyt on siita aika sanoa suoraan tai muuten olla asiaa enaa koskaan murehtimatta ja valittamatta. Paadyin siihen, etta eipa juuri hairitse ja silla hyva. Tai etta hieno kokemus muuten otti kylla hairitsemisesta murskavoiton.
Yhtena paivana vuokrasin pyoran, ostin varsin epatarkan ja erikoisen kartan ja suuntasin ihan arvalla jonnekin kaupungin ulkopuolelle. Kuumuus ja heikotus meinasivat jo jossain vaiheessa vaivata, mutta kera evaiden ja taukojen paadyin lopulta vuoren paalle, jossa oli tarkoitus olla hieno vesiputous. Ja olikin. Mutta oli totaalisen kuiva versio. Siis kuivunut – ei erityisen tylsa kai parhaimmillaan kuitenkaan. Ja eipa siina – tuin vanhan pariskunnan pitamaa kanttiinia ja lahdin kavelemaan putouksen alueen syvyyksiin. Ja mika hieno viidakkoretki siita tulikaan! Aurinko ei haikaissyt puiden lapi juurikaan, mutta aurinkolasit piti pitaa paassa, jottei hyttyset tms. otokat tulleet silmiin. Ja kosteutta piisasi. Mutta olihan vehreaa ja erilaista. Ja ihan sai yksin olla metsassa (siella oli siis ihan oikein laatoilla merkattu reitti, ei mitaan suurta tuntemattomassa kahlaamista siis..) ja muutenkin siella vuoren paalla maisemia ihailemassa. Ja paluumatkalla tein kaupunkiin tullessa sen verran kurveja, etta yhdella hiekkatien patkalla hmong-rotuun kuuluva (taalla on seka Lao-ihmisia etta Hmong-ihmisia kuin monia muitakin pienia maaria – kavin oikein kulttuurisentterissakin sivistymassa! :D) perheenisa alkoi kovasti innoissaan keskustelemaan ja reenaamaan englantia kanssani. Varsin lunkilta naytti siinakin maalaisperheen elaman meno. Ja Suomen lumisia maisemia esittelin puhelimestani. Joka tietenkin aiheutti suurta ihmetysta. :)
Loppuviikosta paraytin sitten kohti pohjoista. Ensin minivan-kyydilla Nong Khiawin kylaan ja sielta seuraavana aamuna reilun tunnin jokilaiva-ajelulla viela pienempaan Mung Ngoihin. Vuorissa ja maisemissa piisasi! Ja luolissa. Kaytiin (matkaseurana ensin aivan huikea japanilainen 61-vuotias elakoitynyt poliisiupseerisherra ja sveitsilainen 12 vuotta kaytannossa Kaakkois-Aasiaa kiertanyt mies ja sittemmin myos nuorempaa edustusta ympari Eurooppaa) kolmessa eri luolassa. Niissa on ollut vakea vaikka kuinka paljon piilossa Vietnamin sodan pommitusten aikaan. Kauheeta touhua se kylla. Voi hyvanen aika ihmisen joitain ideoita.
Yksi Luang Prabangin laheinen luola kuului myos siihen elefanttiretkeen. Siina yhdessa yhden jenkkilaispojan kanssa meita sinne oppaamme johdattaessa ja hanen aikatauluttaessa visiitin tyyliin 10 min ylhaalla ja vartti alhaalla, tuli kylla fiilis, etta ei hitto, mita ma tallaiselle retkelle lahdin. Mutta, mutta, niin paljon yksi elefanttikylpy voikin muuttaa! :) Siella mainitussa luolassa oli kauheasti erikokoisia Buddha-patsaita. Ja niitahan taalla muutenkin riittaa. Kuin myos temppeleita. Kiertelin paivana eraana vahan niitakin. Yhdesta kuulusta, vuoren paalle olevasta pois laskeutuessa paatin menna takakautta ja portaat ja polku sielta paatyivat varsin paikallisen asutuksen keskelle. Siina sitten ohikulkiessa nelja miesta lounaspoydastaan (hyvin matala pieni koripoyta pihakivetyksella, matalien pikkujakkaroiden ymparoimana) huutelivat jotain morjestuksia ja vastasin ja akkia olinkin kutsuttuna mukaan omalle jakkaralleni. Tarjosivat lounaspoydan herkkujaan ja juomiaan. Paatin maistaa vahan jotain kasvista – mahahan oli jo valmiiksi sopivan sekaisin.. ;D Tervehenkisesta lounasalkomahoolistansa kieltaydyin kauniisti. Vetosin urheiluun. Ja pikkuhiljaa poistuin paikalta. Kadessani edelleen torkean pahalle maistuva etikkainen kevatsipulin paaty. :D Oli kylla friikein paikalliskohtaaminen. Mutta sinansa oikein antoisa ja lystikas sekin.
Yksi erinomaisen mielenkiintoinen paikalliskohtaaminen oli paivana eraana tuossa Mekongin rannassa. Menin alas veden aareen, jossa yleensa ei kauheasti turisteja ole nakynyt. Eika siella silloinkaan aluksi ollut muita kuin muutama paikallinen kalastajamies (on muuten kalastuskin taalla kaukana tehokalastuksesta – varsinaista taidetta melkein ja oikein terapeuttista senkin katselu :) ) ja lapsia leikkimassa kauempana. Siina sitten pari tyttoa tulivat jossain vaiheessa istumaan lahelle minua ja heittivat kivia jokeen. Aloin itsekin heittelemaan niita leipienheittomielessa ja akkiakos siina heiteltiin yhdessa kaikki tyynni. Ja pian oli kaksi poikaakin matkassa. Tehtiin ennatyksia kuinka kauas saatiin kivet pomppaamaan ja hoystettiin touhua asiaankuuluvilla moottoripyora-aanilla (mun kai vahan niin kuin aloittaessa sen - ilman muuta sellaisia kaivattiin mukaan..? :D ) ja kehuilla ja taputuksilla toisillemme, vaikka ei yhteista kielta niin ollutkaan. Valilla lapset kavivat hyppaamassa jokeen ja uivat virrassa heilutellen ja miten lie aina irvistellen ja ilakoiden. Tulivat sitten aina innolla ja nauraen katsomaan millaisia valokuvia ja videoita touhusta aina milloinkin tuli talteen. Ja olisivat halunneet jatkaa sita loputtomiin, mutta jossain vaiheessa huomiota tuli jakamaan ja antamaan onneksi myos paljon muita turisteja. Lahtivat kuitenkin kaikki muut aiemmin pois ja itse nautin olostani (ja ensimmaista kertaa ehka hieman poltin nahkaanikin, kun edellisyon komean ukkosmyrskyn jalkeen taivas tuli vihdoin kirkkaaksi ja aurinko kunnolla esiin) pisimpaan. Lapset kavivat aina valilla morjestamassa ja leikkimassa ja lopulta kokoontuivat kaikki luokseni. Jossain vaiheessa tajusin, etta nyt ovatkin rahankyselytarkoituksissa. Ja lopulta toki sita heille annoinkin. Mutta tulihan jotenkin typera olo. Sellainen, etta oliko tama kaikki teatteria vaiko ei. Tieda hanta. Erikoista. Asioilla on monta puolta aina – niinhan se vaan on. Ja kovasti vahan heilla varmasti on, joten ilman muuta rahaa sitten annoin, mutta enpa tieda.. Hyva vai huono. Mika lie. Erityisen tyhmalta tosin sen jalkeen tuntui se, etta he olivat kovin auttavaisia ja ystavallisia ja ottivat kadesta kiinni yms. Erikoista, erikoista.. Fiiliksia kaikennakoisia nousee pintaan. Ja tulipa ihan vastaava, viela raikeampi ja siksi arsyttavampi tilanne myohemminkin. Mutta juu, itsensa kohtaamista – sitahan tama on myos! Ja hyva niin. Paivakirjaakin jo sivutolkulla kirjoitettu. :)
Mutta viela, onhan tama nyt mahtavaa! Oikeasti. Siis tahan mennessa ainakin. Ja ei ole yksin tarvinnut olla. Tai sopivasti sita ja seuraa. Kumpaakin sita kylla myos kaipaakin. Ja unohtumattomia hetkia kylla tulee. Yksi sellainen oli Nong Khiawin upeassa vuorimaisemassa illallisen jalkeen taman japanilaisen herrasmiehen kanssa. Ihailtiin maisemaa, tahtia, elamaa, erilaisuutta, avoimuutta, seikkailuja, sielunsisaria, ystavyyden uskomatonta arvoa ja kaikkea. Life is good. Every day is a discovery. Good experience. That’s it.
Oli muuten ihanan etaiset paikat ne pohjoisen kylat. Jalkimmaisessa ei ollut sahkoakaan tarjolla kuin klo 18-22. Lainattu (kiitos kaunis :) ) otsalamppu onkin ollut jo erityisen tarpeen monessa. Kuten luolissa, bungalowin vessakaynnilla, bungalowiin illalla saapuessa, illalla ylipaataan tuolla sahkottomassa mestassa kanojen ja kukkojen keskella kulkiessa, bungalowissa meikatessa (sen vahan mita sita jaksaa taalla tehda) ja aivan huikeassa illan paattavassa hetkessa – moskiittoverkon sisaan piiloutuneena, sangylla kirjaa lukien ja lainatusta (kiitos kaunis :) ) MP3-soittimesta suomalaista musiikkia kuunnellen - otsalamppu otsalla. :)
Erikoista on sekin kuinka nopeasti paikkoihin tottuu. Jos on yhdessa majapaikassa kaksi yota, tuntuu se jo yllattavan omalta ja tutulta. Kuten myos kohdatuista ihmisista tulee nopeasti ”jo vanhoja kavereita” ja ihmisiin kiintyy. Tai tietenkin joihinkin enemman kuin toisiin. Mutta silti, tama kaikki ei missaan nimessa eika mitenkaan mitatoi omien vanhojen ystavien, kavereiden ja laheisten arvoa. Painvastoin. Sita itse asiassa tuntee vaan vahvemmin sellaisen jokaisen hetken ja elamanilon kautta sen kuinka hienoja ja tarkeita ihmisia ja suhteita sita itsellaan on ollut onni rakentaa. Ja kuinka paljon ylipaataan kaikkea hienoa on ollut ja on. Siis etta se, joka joskus on ollut, niin on itse asiassa aina mukana. Miksi sita mikaan veisi pois. Tassa hetkessa meilla on kaikki. Hyva juttu, hei.. :D
Seuraavana taidan suunnata Laosin paakaupunki Vientianeen. Valissa oleva ”joka reppureissaajan mekka” Vang Vieng ei jostain syysta kaikkine partyineen ja turistiruuhkineen nyt houkuta. Mutta, mutta – katsotaan.. Go with the flow ja lisaa kuolemattomia totuuksia in this veri internasional lankuake ai kiip spiiking hier. Silla lailla ja seuraavaan hetkeen! :)
Ja ai niin!! Paikallinen Pelicansin fanipaita hankittuna!! :D Siina lukee kovasti laon kielella jotakin. Mita ilmeisemmin tylsasti jotain tyyliin hyvaa paivaa Luang Prabang. Ma voin kuitenkin itsekseni kuvitella, etta sen slogan on “Laoskin pukeutuu turkoosiin”. Hyva meidan Kiekko-Reipas!!!! Torilla tavataan viela joskus! :)
