Ensimmäinen työviikko takana. Huh ja hui ja jee (14.2.2016)

No niin! Nyt on tämän naisen Ugandan matka jatkunut ja monet palaset selvinneet – josko monet selviltä palasilta aluksi vaikuttaneet myös sekoittuneet. Ensimmäinen työviikko on nyt takanapäin ja fiilikset ovat jotakuinkin väsyneet, onnelliset, pohtivaiset ja rauhaa ja lepoa kaipaavat. Tässä tekstin alkua kirjoittelen majatalon harvinaisen rauhallisesta illasta. Koska kaikki villit, viriilit ja muuten aktiiviset nuoret ovat lähteneet illan viettoon, ei meitä täällä talolla ole kuin yhteensä viisi ihmistä. Joista muutama lepäilee jo huoneessaan, Kaori jäi meidän tähtienkatselumatkalta pihan peränurkkaan ja mä tulin nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta (hyttysmyrkyin ja päivän mudan, pölyn ja hien hajun aromoimana) keskelle pihaa. Tietokoneen käyttäminen – ja minkä vain tekeminen illalla on hirvittävän paljon miellyttävämpää pihalla kuin sisällä. Syystä, että sisällä on kuuma ja musta tuntuu, että haluan välttää jokaista ylimääräistä liikettä ja koneen käyttöä siellä myös jo niiden taloa (ja eritoten huonettamme) lämmittävän vaikutuksen vuoksi. Sen verran vielä sentään tekniikastakin ja energian siirtymisestä muistan. Kai. :D Huomaamme sanan huonettamme. Pieneen huoneeseeni saapui huonekaveri pari päivää sitten. Hän on varsin herttainen, rauhallinen ja ystävällinen Megumi Japanista. Hänkin on vasta 18-vuotias, joten häneenkin suhteessa on kieltämättä vähän äitifiilistä. Tai jotain olen yrittänyt hänelle neuvoa ja kuulumisiaan kysellä. Huonetoverissahan on sinänsä paljon positiivisia puolia, mutta kieltämättä myös sekä tuon lämpöpatteriefektin että tavaroiden törmäilyvaikutuksen vuoksi myös oma rauha houkuttaisi. Mutta näillä mennään nyt ja ihan ok niin.

Maasta ja meiningistä on nyt tullut esiin myös rasittavampia ja ei niin kivoja puolia. Yksi on pöly. Sitä on paljon. Nenästään sen huomaa. Noin esimerkiksi. Myös ihosta, hiuksista, kurkusta. No joo, vaatteistakin. Tuolla liikenteen seassa kulkiessa siihen toki sekoittuu myös pakokaasut, joita niitäkin piisaa. Joskus tuprahtelee oikein synkän mustaa savua ja joskus muuten vaan tekee mieli olla hetki hengittämättä sisään. Toki se ei lainkaan koko aikaa ole niin. Pahimmissa ruuhkissa lähinnä. Ja ruuhkiahan täällä nyt kyllä piisaa. Juuri nyt taitaa olla jotenkin harvinaiset paljonkin, sillä tätä meille johtavaa tietä kovasti juuri uudistetaan. Paikalliset ovatkin moneen kertaan sanoneet, että tiet ovat surkeassa kunnossa ja mitään ei ole niille tehty, vaikka lupailtu on. Heti ensimmäisessä lentokenttäkyydissä kuski toi esiin tyytymättömyyttä nykyiseen presidentti Museveniin mm. tämän epäkohdan kautta. Kaveri on ollut nyt 30 vuotta vallassa ja varsin suuri osa kansasta kaipaisi muutosta. Kuulemma kansan syvät rivit eivät ole kauheasti hyötyjä saaneet, mutta jotkut tahot ovat kovin tyytyväisiä. Tähän saumaan sopinee mainita, että maa on todella korruptoitunut, joten tietyt tahot varmasti omien voittojen turvaamiseksi haluavat pitää hänet vallassa. Lisäksi erityisesti vanhempi väki pelkää uusia sotia ja konflikteja, jos Museveni vallasta joutuisi luopumaan. Uganda kun on saanut kärsiä varsin verisistä vuosistakin ja nyt nykyisen presidentin aikana rauha on säilynyt. Reiluna miehenä hän on myös mainostellut, että jos joutuu vallasta luopumaan, niin tekee sen taistelujen kautta. Tähän kun lisää vielä sen, että aiempina vaalivuosina on ollut kovin vahvaa epäilyä vaalivilpistä ja sen, että pahimpina istuvan presidentin vastavoimina vaaleissa on hänen puolellaan aiemmin toimineita kavereita, niin asetelmat ensi viikon torstain vaaleihin toden totta ovat aika lataantuneet. Jotkut ihmiset pelkäävät ihan selvästi, että jotain kaaosta voi olla luvassa. Toisaalta lähinnä varsinaisen Kampalan keskustassa epäillään jotain mielenosoituksia tulevan, jos on tullakseen. Itselläni ei ole suuria suunnitelmia sinne menosta, joten ei hätää, että menen sinne kenenkään lippuja heiluttelemaan. Toki niin, mistäs sitä tietää. Sopishan se kuvaan, että päädyn jonkin marssin eturintamaan, vaikken varsinaisesti sellaista olisi suunnitellutkaan.. No mutta ei. Ei oikeasti siitä pelkoa. Olen kyllä kuullut jo kaikennäköisistä varautmis- ja evakuoimissuunnitelmista loppuviikon varalle. Jos jotain suurempaa hässäkkää tulisi. Kukaan kun ei kuitenkaan oikeasti tiedä mitä tulevan pitää. Mielenkiintoista mitä meille täällä majatalolla kerrotaan asiasta maanantaiaamun palaverissamme.  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Niin, niitä ikävämpiä puolia lisää. Aloitetaan selvästikin siis harvinaisen negatiiviseen sävyyn. Ehkä tämä on orientaatiossa kaikille tuleva kriisivaihe ennen lopullista sopeutumista. Tai en minä tiedä. Aika pieni kriisi kyllä olisi. Sitä paitsi kriisithän ovat parhaita kasvun paikkoja, joten toivotaan, että jotain suurempaakin edessä on. ;D Niin, siis kuumuus. On kyllä kuuma. Se haittaa tosin lähinnä vain juurikin iltaisin ja eritoten nukkumaan mennessä. Mutta usein yön aikana tulee ihan mukavan viileäkin. Jopa peiton nurkkaakin olen joskus kaivellut silloin esiin. Toki kuumuus ja auringonpaiste joskus pistävät väsyttämään myös päivän aikana - yhdistettynä aktiiviseen ja intensiiviseen lasten kanssa leikkimiseen. Mutta ei niin mahdottoman huono juttu tuokaan. Mietitääs, mitä näitä nyt oli lisää. Joo, majatalon yhteiselämä yhteiskeittiöineen. Onhan se. Sinänsä edelleen ihan toimiva pikkukeittiö, mutta se periaate ja sääntö, että omat tiskit tiskataan käytön jälkeen. Sehän ei toimi! Kaikki kun sitä ei tee. Ja pesujälkikin toki välillä mitä sattuu. Perhana. Minä tylsä, vanha, hygieniaan sen verran tottunut nainenhan en siitä niin perusta. Olen kyllä sanonutkin jo. Useammankin kerran. Sinänsä hyvä, että uskallan nykyään jo sanoakin tuollaisista ärsyttävistä jutuista, mutta johan se sanominenkin alkaa itseä joskus ärsyttää. Tosin yksi nuoremmista miehistä oikein vartavasten pyysi sanomaan suotaan, jos mekkala tai joku muu ärsyttää. Kuulemma kun moni ei uskalla sanoa eikä hän missään nimessä halua ärsyttää ihmisiä. Selvä se. Nyt olen avautunut ja puhunut. Internetsissä asti. Joten let it be, let it be.. :)

Välillä Kampalan cityssä käydessäni on ehtinyt tulla fiilis, että meneehän tämä hektisyys jo vähän yli miellyttävyyden rajan. Joskus esim. taksien, mopojen, ihmisten ja kojujen välissä kulkiessa. Tai varsinkin, jos meinaa joskus oma jalka siellä välissä vähän horjahtaa. Tai jos kaikki myyjät ovat esittäneet ehdotonta kiinnostusta juuri minun ostopalveluksia kohtaan.  Tai jos taksi seisoo pirun pitkään paikoillaan liikenneruuhkassa. Tai perjantai-illan ruuhkassa, kun näytti jokseenkin epäilyttävältä, että taksi voi koskaan löytää tietään ulos edes Nansanaan johtavien taksien lähtöpaikasta. Josta ulos tyystin ruuhkaiselle kadulle johti pieni kapea kuja, jonka varrella oli myös myyjiä ja kävelijöitä ja jota pitkin siksi taksi juuri ja juuri mahtui kulkemaan. Ja kun takseja (siis niitä pakettiauton kokoisia) oli siellä taksiparkissa aivan valtoimenaan ja kun ne kaikki työntyivät kohti pullonkaulaansa pohjois-eurooppalaiseen logiikkaan nähden varsin sekasortoisella tyylillä. Siihen kuulee kaasutukset, tööttäys, hienonhienot ohitukset (joskus kävelijänä liikenteen välissä pitää olla varsin myötämielinen autojen kylkien vääjäämättä lähestyessä) ja pari muuta kikkaa. Kaikki kikat eivät varmasti ihan ehkä vielä itselleni auennut. Niin vain sieltäkin tultiin ulos ja ruuhkassa kotiin päästiin. Toki välillä pysähdellen. Joskus auton moottoria sammuttaenkin.

No niin, siinä nyt kriisin ainekset tähän hätään. Palataan tarvittaessa näihin ja muihin. :D Majataloelämästä on vielä muuten sanottava, että tässähän on kovin paljon hyvääkin. Esim. työpäivien jälkeen löytyy heti seuraa, jonka kanssa jakaa ajatuksia ja tuntemuksia päivästä. Kuin myös aamulla on huomenen sanomista, illalla hyvien öiden, iltaisi ja viikonloppuisin välillä pinnallisempaa ja välillä syvällisempää ajatusten vaihtoa. Ja Cissyn kanssa eritoten on kiva vaihtaa ajatuksia ja fiiliksiä ugandalaisesta elämänmenosta. :) Tämän elon jälkeenhän on mahdollista, että mun erakkofiilis ja vain omien tiskien pesemättä jättämisen oikeutus vahvistuvat entisestään enkä kykene muuhun kuin erakkoelämään. Tai sitten vaikutus onkin just päinvastainen ja päädyn kommuunieläjäksi. Tai sitten jotain siltä väliltä. Josko vaikka sitä kuitenkin. :)

Nyt vihdoin alkuperäiseen aiheeseen eli ekaan työviikkoon, sen sisältöön ja heränneisiin ajatuksiin ja tunteisiin. Jee! Onhan se nyt ollut kerrassaan antoisaa. Vaikkakin myös väsyttävää. Jotkut jutut ovat epäilyttäneet ja jotkut ihastuttaneet, valloittaneet, koskettaneet. Työni ja projektini organisaatio työskentelee katulasten hyväksi siten, että heidän perhetilanteensa kartoitetaan (kuulemma hyvin monella kadulla asuvalla lapsella on vielä vanhemmatkin, jotka eivät vain syystä tai toisesta pysty lapsista huolehtimaan), lapsille tarjotaan asumista ja ruokaa projektin talossa, heille hankitaan sponsoreita koulumaksujen kattamiseksi ja lopulta vanhempien kanssa yritetään järjestää tilannetta ja ongelmia siten, että lapset pystyisivät palaamaan kotiinsa asumaan. Talossa asuu joitakin kymmeniä lapsia, iältään reilusta taaperosta alle parikymppiseen asti. Juuri tällä hetkellä talon nuorimmat lapset ovat vanhempiensa tai sukulaistensa luona tai muuten jossakin muussa sijoituspaikassa ja paikalla ovat vain vanhimmat. Onneksemme (ja väsytykseksemmekin ;) ) projektin aitojen ulkopuolella olevan, osin slummimaisen alueen lapset saavat tulla usein varsin vapaasti projektin alueelle leikkimään. Näistä kylän lapsista onkin jo tullut varsin läheisiä minullekin. Monet jo tunnen nimeltäkin. Josko en ihan kaikkia sentään. :D Ja jotenkin heitä tuntuu puskevan aina lisääkin. Alue on lapsille myös siinä mielessä tuttu, että siellä on sekä esikoulu että ala-aste viidenteen luokkaan asti. Kaikki koululaiset ovat nyt pitkän pitkällä lomalla, kun heidän kesälomansa on pidennetty tulevien vaalien vuoksi kestämään 22.2. asti. Tuon päivän jälkeen hommiini voi hyvinkin kuulua myös opetusta nyt siis jo osin varsin tutuille lapsille. Kiva niin! Innolla odotan mahdollisuutta antaa Suomi-opetusta ja jotain muuta vähintään yhtä hyödyllistä. ;) Ei vaan, ainakin tähän mennessä kamerasta näyttämäni Suomi-kuvat (ja hiihtovideot ;) ) ja muuten kertomani on saanut ihan kiinnostunutta vastaanottoa. Onhan se nyt ihmeellinen maa. Lunta ja kylmää, sosiaaliturva kaikilla, järjestyneempää liikennettä, kaunista ja puhdasta vettä ja luontoa, ihmeellisen paljon tyytymättömyyttä elinoloihin ja elämään, ei katulapsia, mitä näitä nyt oli..

 

 

 

 

 

 

Ja sitten asiaan. Olemme siis Kaorin (viime tekstissä hän oli vielä Kaoli, koska hänen nimi lausutaan niin :D ) kanssa leikkineet pienten lasten kanssa, jutelleet vanhempien kanssa – sekä tyttöjen että poikien, pelanneet lentopalloa, koripalloa, jalkapalloa (kaikkia näitä hyvin sillai maanläheiseen ja ei kovin ammattimaiseen tyyliin), käyneet katsomassa paikallisen futisjoukkueen treenejä ja jutelleet siellä kovin kiinnostuneille pelaajille jotain kotimaistamme ja osallistuneet maanantaiaamuna viikottaiseen henkilökunnan palaveriin sekä syöneet joka päivä meille tarjottavan, hyvin perinteisen ugandalaisen ja varsin muuttumattomana päivästä toiseen pysyvän lounaan (papuja sekä maissijauhoista tehtyä ”porshaa” (ei aavistustakaan miten kirjoitetaan. Ja opetin muuten yks kerta lapsille, että suomeksi pig on possu ja siis kovin lähellä tuota heidän ruokaansa)). Tuosta ensimmäisen työpäiväni palaveristahan me tietenkin heti myöhästyimme sellaiset 45 minuuttia. Kaori arvioi lähtöajan vähän lunkisti suhteessa aikaisen aamun ruuhkiin ja odotettuamme varsin pitkään taksia majatalomme kulmilla ja huomattuamme, että kaikki ovat tupaten täynnä, jouduimme kävelemään (varsin epätasaisia ja eloisia) tienvarsia puolisen kilometriä suurempaan pitäjään. No eipä siinä, ilmoitin taksista projektin yhteyshenkilöllemme, että tulossa ollaan, mutta myöhässä. Saavuttuamme perille ja palaverihuoneeseen, luulin siinä vähän myöhästymisestä häpeissäni, että palaveri on jo pidetty ja nyt on juuri käynnistymässä loppurukous. Rukousta piti projektia johtava mies, joka on siis myös seurakunnan (Born again –kristittyjä, joita mä pitkään kutsuin vahingossa Newborn-kristityiksi (onneksi en heille. Eh) pappi. Rukouksessa toivottiin paljon kaikkea hyvää kaikille ja myös maalle rauhaa ja rauhallisia vaaleja. Rukouksen aikana kaikki olivat syvään päätään kumartavia ja silmät kiinni. Tuli sen edellisen kirkkopäivän jälkeen vähän friikki olo siitä, että mihin kirkollisprojektiin mä nyt sitten ole tullutkaan. Ja tähän väliinhän on kerrassaan sanottava, että mähän nimenomaan uskon kyllä johonkin paljon enempäänkin ja henkevämpäänkin kuin vain tämä näkyvä ja materialistisesti kyllästetty maailma, mutta jotenkin moni juttu juuri tämanlaisissa hyvin uskonnollisissa mestoissa ja menoissa minua hämmentää ja hämää.

No mutta. Rukous päättyi ja me Kaorin kanssa arvostavaan sävyyn oli oltu sillai puolittain pää alaspäin myös ja kuviteltiin, että tämä oli tässä. Selvisikin, että kyseessä oli alkurukous ja palaveri olikin vasta alkamassa. No hyvänen aika! Eihän me sitten niin kovin myöhässä oltukaan! :D Palaveri oli varsin kiintoisa ja pomolla oli selvästikin ihan hyvää ja organisoitua johtamisen otetta. Hän on ollut myös ulkomailla ja tuli mieleen, että hän on varmaan sieltä ominut tietynlaista ei-afrikkalaista organisoinnin otetta. Hän painotti sitä, kuinka henkilökunnan tulisi olla paremmin kartalla siitä, kuka tulee ja menee milloinkin ja minne, koskien myös vapaaehtoisia. Joita siellä projektissa on meidän lisäksi vielä pari epäsäännöllisemmin käyvää saksalaista. Lisäksi agendalla oli mm. arkistointia ja viestien lähettämistä koskevia juttuja ja projektin tulevaisuuteen ja kasvuun uskoa valamista. Kieltämättä joskus tuli fiilis, että jotenkin sellainen organisointi ja asioihin suhtautuminen toden totta on erityyppistä kuin meillä. Lunkiudellakin toki omat hyvät ja huonot puolensa. :D No joo, se palaverista. Odotin saavani (ja kysyinkin) sen jälkeen jotain kattavampaa kuvausta organisaatiosta ja toiminnoista, mutta sellaista ei nyt sen suuremmin ole vielä tullut. Olen kyllä kysellyt henkilökunnalta tarkemmin ja varsin kiintoisalta kuulostaa mm. mahdollisuus päästä osallistumaan kotiarviointikäynteihin ja lasten ryhmäsessioihin, joiden pohjalta tarkastellaan ketkä lapsista tarvitsevat mahdollisesti yksilöllistä keskusteluapua. Tällaista keskusteluapua heille tulee aina tiettyinä päivinä antamaan jenkkiläinen lastenpsykiatri. Jonka ehdin nähdä jo hänen pikavisiitillään ja jonka työskentelyä pääsen kuulemma myös seuraamaan. Kuinka mielenkiintoista siis, että hommissa saattaa olla jotain tuollaista ihan tulevaan ammattiinikin suoraan liittyvää! :)

Itse asiassa tuohon liittyen olen jo yrittänytkin käydä joidenkin lasten kanssa läpi sellaisia omia sovellettuja ”tunnetaito-opetuksiani”. Sisältäen puhetta ja vähän halaustakin. Aiheesta kuinka toisten lyöminen, töniminen, tuuppiminen yms. ei ole hyvä ratkaisu silloin, jos itseä suututtaa, harmittaa, tuntuu mustasukkaiselta tms. En tiedä sitten miten toimivat. Ties vaikka jo vähän. Tai sitten se on pelkkää kuvitelmaa. :D Ylipäätään lyöminenhän on täällä lasten kasvatuksessa edelleen varsin käytetty keino. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin. Joten sinänsä on tyystin luonnollista, että he oppivat myös toisiaan tuuppimaan tai lyömäänkin. Eivät toki kaikki sitä tee. Selvästi myös jotkut suhtautuvat siihen pahalla. Toiset hyvin neutraalisti. On se kyllä aikamoista ajatella. Sentään en ole kenenkään aikuisen nähnyt lapsia fyysisesti juurikaan kurittavan. Lasten olen nähnyt siis keskenään enemmän sitä tekevän. Mutta juttelin yhden koulun opettajan kanssa pitkään ja hän kertoi, että edelleenkin erityisesti valtiollisissa kouluissa (jotka ovat halvimpia ja joissa on huonoin opetus – surullisen jakautunutta on meininki monin tavoin täällä) lyöminen on varsin yleistä kurin pitämiseksi. Sen sijaan kansainvälisissä kouluissa sitä ei juurikaan ole ja yksityisissä muissa kouluissa (jollainen tämä projektin koulukin on) jotain siltä väliltä. Kuulemma hän itsekin sitä käyttää. Ja perheessäänkin. Miehensä ei sitä hyväksy, mutta hän kyllä. Ja niin mukavan ja herttaisen oloinen nainen siinä sitä kertoili. Siis hyvin neutraaliin ja osin humoristiseenkin sävyyn. Erilaista on joo. Tokihan Suomessakin on sellaista ollut vielä varsin vähänkin aikaa sitten. Mutta on se vaan jännä ajatella. Jälleen kerran, kuinka nopeasti sitä ihminen ja ihmiset tottuvatkaan johonkin. Jolloin se vanha alkaa joskus tuntua jotenkin tyystin mahdottomaltakin vaihtoehdolta. Ja toisaalta, toisille se toisten vanha on ihan tätä päivää eikä millään tavalla kieroutunut, vanhan ja vääristyneen oloinen linssiviritelmä. Erilaisia linssejä, joiden kautta nähdä ympäröivää maailmaa ja omaa sisintä, maailmankuvia, tottumuksia ja näkökulmiahan toden totta on maailma pullollaan. Eikä yleensä kai ole yhtä ja oikeaa. Vaikka jotenkin jaksan uskoa siihen, että on myös tiettyjä ihmisoikeudellisia periaatteita, joiden pitäisi mennä suurena linjana yli eri linssien ja kulttuurillisten erojen. Mutta toisaalta, sekin käsitys on vain omien näkymättömien piilareideni läpi suollettu ”totuus”.

 

 

 

 

 

 

Yhtenä päivänä poikien huoneessa jutellessamme korjasi pari poikaa totaalisen hajalla olevia jalkapallokenkiä. Niin vain taitavasti he saivat ne vahvalla langalla ja jollain piikillä kursittua kasaan. Seuraavana päivänä menimmekin juuri näiden poikien kanssa seuraamaan heidän harjoituksia. Pelaajia oli vaikka ja kuinka paljon ja ikäluokissa 9-17. Varmaan pari minikokoista (ja taitavaa!) poikaa oli paljon tuon allekin. Vaikka vastustajajoukkue ei ollutkaan saapunut sovittuun harjoituspeliin paikalle, niin sujuvastihan he vaihtoivat ohjelmansa normaaleihin harjoituksiin. Koska palloja oli yhteensä vain kolme, niin eipä siellä mitään yksilöllisiä taitoratoja ja syöttöharjoituksia paljon pidelty. Molarit tekivät omiaan yhdellä pallolla, nuoremmat pelasivat suoraan keskenään ja vanhemmille pidettiin hirmuisen rankan oloiset fysiikkatreenit ennen heidän peliosuuttaan. Käytiinpä Kaorinkin kanssa siinä sitten fysiikkatreenien aikana pallottelemassa ylimääräiseksi jääneellä pallolla. Tulihan näytettyä vähän muzungu-naisten kikkoja. :D Ja housut oli totaalisen likaiset punaista pölyä keränneen pallon reisipomputtelun jälkeen! No mutta ei se mitään. Hauskaa oli.

Seuraavana aamuna projektissa huomasin, että vanhempi pojista oli pessyt pelivaatteensa. Hänen pelisukat olivat totaalisen riekaleina! Yhtä riekaleina kuin nuoremman kengät olivat olleet. Siinä iltapäivällä sitten kyselin nuoremmalta, että miksei hän ollut sen päivän harjoituksissa. Kuulemma, koska kengät olivat taas hajonneet eikä hän saa mistään rahaa uusiin. Tsadaa. Pisto pohattamaisen rikkaan länsimaalaisen ja urheilun upeita puolia arvostavan naisen sydämeen. Viilto kerrassaan. Matka, jolta ei ole helppoa paluuta. Paljonkohan ne kengät maksaisi. Saisinko mä ostaa ne ja mitä siitä seuraisi. Hyvää, mutta kuinka paljon ”pahaa”? Ongelmia pojalle tai ongelmia mulle? Suuresti mustasukkaisuutta ja kateutta? Koko ajan joku kysymässä rahaa tai vaihtoehtoisesti mä koko ajan miettimässä mitä mun olisi ”syytä” ostaa kellekin? Kysyin hintaa yhdeltä paikalliselta vapaaehtoiselta ja hän arvioi sen suunnilleen 13 euroksi. No hyvänen aika. Poika, joka rakastaa jalkapalloa ja käy 

siellä joka päivä (paitsi sunnuntaina, joka on pyhitetty levolle ja kirkon menoille) ja joka on itse omin kätösin harjoitellut parsimaan kasaan omat kenkänsä ei voi mennä nyt pelaamaan. Ja mä voisin häntä auttaa 13 eurolla. Totta ihmeessä haluan nyt auttaa. Ja todellakin mulla on siihen varaa. Hurjasti ylikin. Ei kai siitä nyt mitään niin pahaa voi seurata. Kyselin vielä henkilökunnalta olisiko se ok ja kuulemma joo. Sovittiin pojan ja vapaaehtoisen kanssa, että seuraavana aamupäivänä mennään. Voi pojan ilahdusta. Vaikkei hän suurieleisesti riemuinnutkaan, niin kyllä silmistä näki, että paljon liikahti sisällä. Tulipa fiilis itsellekin. Että täällä voi ihan oikeasti rahallisestikin auttaa minulle niin pienellä summalla niin kauhean paljon. Yksilöitä omassa elämässään eteenpäin. Toki montaa voisi auttaa vielä paljon pienemmälläkin summalla. Ja mieluusti yleisesti jaan rahojani eri myyjille eri ostokerroilla. Ja totta ihmeessä tiedän ja hyväksyn sen, että en voi kaikkia millään auttaa. Enkä yritäkään. Mutta tokihan se välillä aina kirpaisee ja kovaa. Epätasa-arvo. Materiaalisten mahdollisuuksen ja lähtökohtien totaalisen (luultavasti) sattumanvarainen ja epätasainen jakautuminen. Syyllisyys siitä, että minä olen sillä puolella, jolla on niin paljon mahdollisuuksia toteuttaa itseä ja vaikka ja mitä. Syyllisyys siitä, kun tulee tilanne, jossa joku kysyy jotain ja mä en anna, vaikka mulla olisi siihen oikein hyvin varaa. Syyllisyys siitä, että kertoilee täällä ihmisille, että ei se materia tuo onnea. Joopa joo. Helppo meidän heitellä tuollaisia. Miksi kaikki eivät saa mahdollisuutta tehdä samaa oivallusta omankokemuksen kautta? Tervetuloa fiilikset. Täällä ne jo on. Ja tähän lisänä. Viikonlopun aikana on jo ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä myös tämän aiheen tiimoilta lisää. Palaamme siihen ensi tekstissä. Paljon muutakin jää jo varastoon.. Täytynee alkaa kirjoittaa pian jo seuraava tekstiä. Vaikka romaani on tulossa tästäkin.

 

Seuraavana aamuna olin sitten varautunut ostomatkalle. Olin itse asiassa miettinyt jo valmiiksi, että tuskinpa ne vanhemmankaan pojan kengät niin kovin hyvässä kuosissa enää olivat. Jos olivat lähelläkään hänen sukkien kuntoa. Siinä poikia oli sitten enemmänkin pesemässä autoa, kun perinteiseen saapumisaikaamme (puoli 11) projektille saavuimme. Pientä sellaista kiusaantunutta epätietoisuutta oli ilmassa, että ollaanko menossa vaiko eikö ja olenko ostamassa vaiko enkö. Puhuin vanhemman pojan kanssa ja kysyessäni hänen sukista, toi hän hyvin varovaiseen sävyyn esiin, että sekä hänen kengät että nuoremman sukat ovat myös varsin hajalla. Kyselin vielä hinnoista (ihan kuin muutamalla eurolla sinne tai tänne olisi merkitystä mulle) ja päätin, että kyllä mä nyt voin ja haluan ne molemmille sponsoroida. Kunhan pääsen itse paikan päälle ostosreissulle jotenkin varmistamaan, että rahat todella menevät juuri suoraan lapsille ja tähän tarkoitukseen. Sitten pojat miettivät, että eivät halua minun kuluttavan yhtään ylimääräistä rahaa ja halvimmilla kengät saa Kampalan tietynlaisesta markkinapaikasta. Kuulemma kuitenkin siellä hinnat ovat halvimmillaan aamuvarhaisella ja siksi olisi ehkä parasta mennä kuitenkin vasta seuraavan päivän aamuna kahdeksan aikaan. Voi veikkoset mitä mietintää. Sillä hintaero päivähintaan oli siis yhteensä jotain reilun viiden euron luokkaa. Joka heille kuulosti siltä, että ilman muuta kannattaa rahojen kannalta mennä aamulla ja mulle siltä, että ei se rahahyöty riitä läheskään korvaamaan sitä hyötyä, että mennessämme heti mun ei tarvisi herätä seuraavana aamuna kuudelta. Oikeastiin suurin pohdinta tässä oli sen ympärillä, että millaisen viestin se antaa pojille, että mulle käy ihan hyvin mennä sinäkin päivänä ja niillä kalliimmilla hinnoilla. Kun heille kyseessä on suuret suuret rahat. Ja he hyvää hyvyyttään ja suopeuttaan miettivät milloin ja mistä saisivat ne halvimmilla. No, päätimme lopulta lähteä heti silloin. Hyvä niin, sillä mä sain suuren suureen väsymykseeni nukuttua pidempään perjantaina ja pojat pääsivät uusine kenkineen pelaamaan perjantain turnaukseen. Jota meidän piti Kaorin kanssa mennä katsomaa, mutta se olkoonkin jo ihan uuden blogitekstin paikka..

Korjauksena aiempaan on muuten se, että vaikka kengät olivat pojille uudet, hienot, tärkeät ja kiiltävät, eivät ne toki uudet olleet. Selvisi meinaan varsin hätkähdyttävästi ja mielenkiintoisesti siellä markkinapaikalla käydessämme (kun en voinut muzungu-hinnoittelun vuoksi mennä siihen poikien kanssa tekemään ostoksia, vaan kiertelin ja juttelin siellä lähikojujen myyjien kanssa), että kaikki kengät (ja kai monen monet muutkin tuotteet siellä) ovat käytettyjä! Siis myyjät käyvät ostamassa tuotteet suurelta marketilta, pesevät ne ja laittavat kojuunsa myyntiin. Kuulemma tuotteet tulevat Ugandaan Keniasta (koska siellä on satama) ja Ugandasta tuotteita myydään suuremmissa erissä eteenpäin Kongoon. En olisi tätä tajunnut siinä kenkiä katsoessani lainkaan, vaan se selvisi, kun tiedustelin myyjämiehiltä (joiden kanssa olin jo rupatellut pitkään), että kengät tulevat sinne suurelle marketille varmaan Kiinasta. Tähän he vakuuttelivat, että eivät tule Kiinasta, vaan Amerikasta ja Iso-Britanniasta eniten. Hieman tuota ihmettelin, että ei kai sentään. Selvensivät hölmölle, että käytettyinä siis. Siis todellakin käytettyä ja kierrätettyä kamaa myydään tuolla tavoin Afrikassa kerrassaan kelpoisena tavarana täkäläisille!?! Siis hirmuisen hienoahan kierrätys on, mutta onhan tuossakin nyt jotain tosi erikoisia tuntemuksia nostattavaa.

Lisäksi siinä paikallismiesten kanssa puhuessa selvisi heistä, että moni haluaisi Eurooppaan tai ylipäätään ulkomaille, he kannattavat presidentiksi vahvinta opposition ehdokasta (joka joidenkin puheiden mukaan olisi jo oikeasti voittanut edelliset vaalit), he vaativat muutosta Ugandan kansalle ja ovat valmiita mielenosoituksiin, jos istuva presidentti (ihan tulee fiilis, että pitäisköhän mun oikein jotenkin deletoida hänen nimi näistä teksteistä – onko täällä maassa nettivalvontaa..!? ;) ) saa jatkaa ja että ihmiset ovat täällä yleisesti liian köyhiä. Kuulemma moni työskentelee aamuvarhaisesta iltamyöhään saadakseen kasaan rahat vain yhteen ateriaan. Toisaalta kuulinpa Lukasin projektin pääopettajan olevan erittäin rento työotteessaan (ainakin nyt päiväkodin lukukauden valmistelutöissä) ja sanoneen, että ehkä Uganda on niin köyhä maa, kun ihmiset eivät jaksa tehdä niin kauhean paljoa töitä. Kun mietin juurikin kaikkia niitä myyjiä, jotka todellakin ovat tuolla kadunvarsissa aamusta iltaan – niin arkena kuin viikonloppunakin - niin enemmän olisin taipuvainen tuohon ensimmäiseen näkökantaan. Tokikaan monia asioita ei täällä varmasti tehdä niin kauhean organisoidusti ja viimeisen päälle, joten kaipa jotain pohjaa tuossa toisessakin. Mutta silti. Tuskinpa ne erot siihen, millaisia mahdollisuuksia Ugandaan syntyvä lapsi saa suhteessa Suomeen syntyvään ovat kuitenkaan ihan puhtaasti täkäläisten työmoraalista kiinni.

 

Tulevaan tekstiin jäi vielä vaikka ja mitä aatoksia tältä ajalta! Ylläri. Onnittelut (ja eritoten kiitos) kaikille, jotka näitä jaksavat loppuun asti lukea. Mutta ”lyhyenä” loppuna tällä erää vielä se, että hienoja juttuja, joita olen projektissa tehnyt, ovat myös lyhyt paikallisten perinnetanssien opettelu tyttöasukkaiden opissa, parin vanhemman pojan kanssa pelaamani futisreeni (yhdessä pienistä koulun luokkahuoneista!) ja yhden vanhemman pojan kanssa käymäni keskustelut. Näihin jutteluihin kuului sekä uskonnon merkitys hänelle ja minulle että hänen haaveensa tulla insinööriksi. Siihenhän lupasin alun opiskelukehotusten ja matikka, fysiikka, kemia, tietotekniikka –valintojen painotuksen lisäksi miettiä jotain käytännön vinkkejä, joilla voisin häntä auttaa. Vanhan kokemuksella. Hauskaa olikin, että heti seuraavana aamuna majatalomme pihalla hampaitani pestessä tajusin, että pihalla oli lojunut jo päiviä meille kaikille tarpeettoman näköinen matikan (geometrian eritoten) paksu oppikirja. Kysyinkin UPA:n henkilökunnalta olisiko se tarpeeton ja voisinko viedä pojalle matkassani. Sain luvan ja kovin iloisena otti hän sen vastaan. :) Oli puhetta, että voitaisiin vielä joku päivä ensi viikolla (ennen kuin valtaosa vanhemmista lapsista lähtee 3 kuukaudeksi sisäoppilaitostyylisiin opinahjoihinsa) katsoa kirjan antia ja jotain, mitä hänelle sieltä lukiessaan vaikeana tai kiinnostavana nousee esiin. Tuntuipa vaan siltäkin, että ihmeellisen pienellä pystyi häntäkin auttamaan sekä tuon kirjan että eritoten kannustavan puheen muodossa.

Toki tämäkin poika kaipaisi koulumaksuihinsakin sponsorointia kuten itse asiassa kai valtaosa lapsista. Tosiaan tuon projektin kautta voi suoraan heidän koulunkäyntiään rahoittaa. Liikaa rahoja kun siihenkään kun ei kai ole. Kiinnostuneet saavat ehdottomasti ottaa yhteyttä. :) Niin ja vielä tähän liittyen, kiinnostaisiko jotakuta ostaa itselle tai vaikka koko kaverilaumalle alla olevia vallan viileitä ja hienoja rannekoruja?? Niitä tekee osaa lapsista ja rahat niistä menevät suoraan heille. Myyvät niitä reilusti alle euron hintaan. Kuosina ja tekstinä on varsin vapaat toivomuksen kädet. Lisäksi projektin futisjoukkue kaipaisi lämpimästi lisää palloja (vaikka käytettyjä) ja pelipaitoja ja muuten urheiluvaatteita. Projektin johtajamme sanoi, että jos vain voisin saada jostakin käytettyjä pelipaitoja vaikka, niin he olisivat enemmän kuin tyytyväisiä. Nykyiset on kuulemma saatu käytettyinä joskus 10 vuotta sitten Hollannista. Kuuleman mukaan, jos sellaiset ovat meille vanhoja, niin heille ne eivät sitä ole. Joten, anyone? Luulisi Suomestakin jotain vanhoja ja nurkkaan jääneitä peliasuja löytyvän. ? :)

 

 

 

Hei ja hoi ja ihanaa ystävänpäivää kaikille! :) <3

-Piia

Terveiset Ugandan Kampalan Nansanasta! (7.2.2016

Täällä mä nyt sitten olen. Olen ollut jo varhaisesta tiistaiaamusta lähtien. Lento kulki Istanbulin kautta saapuen lopulliseen päämääräänsä (Ugandan Entebbe) neljän aikaan aamuyöstä. Matkalla oli välilasku Ruandan pääkaupungissa Kigalissa. Jotenkin multa oli mennyt aavistuksen ohi tuo välilaskuhomma lippujani tarkastellessa (siis en ehkä tutkinut niitä ihan niin tarkkaan kuin joku vähääkään suunnitelmallisempi olisi tehnyt) eikä sitä niin selvästi mun mielestä lentokentällä tai -koneessakaan mainosteltu. Tai siis näin kyllä kentän kyltistä ja kuulin kuulutuksista, että kahteen kohteeseen ollaan menossa, mutten ollut yhtään varma kumpi niistä on ensin. Rupesin siinä sitten koneessa keskellä yötä funtsailemaan, että onkohan mun määrä poistua koneesta heti, kohta vai myöhemmin. Puhelin kun ei ollut päällä ja kun muuta kelloa en käytä, niin eipä tullut apuja neiti ajastakaan. Tokihan asia selvisi naapurilta laskeutumisen aikana kysyessä. Tosin ensin vastaus oli, että saavuimme Entebbeen. Vastaaja pian kuitenkin korjasi, että eikun sittenkin Kigaliin. No niin. Sehän selvä. Enpä jää Ruandaan kyydistä. Olishan ollut sekin sitten. Pieni mutka matkaan. Mutta siis ei. Hyvin pääsin siis oikealle lentokentälle klo 3:55 ja vastassa oli heti kohta pari paikallista, joista toinen oli mukava kuskimme. Matkaa majataloomme oli ehkä noin tunnin verran. Olin ihmeen pirteällä päällä ja juttelin kuskin ja kaverinsa kanssa vaikka ja mitä. Opin Ugandasta ylipäätään, tulevien presidentin vaalien kuumottavista asetelmista (vaalit ovat 18.2. ja ovatkin varsin kiintoisa tapahtuma täällä ja paljon erilaisia ennakkoajatuksia niihin tuntuu liittyvän) ja opinpa monta tervehdystä ja fraasia paikallisella lugandan kielelläkin. Samassa koneessa kanssani oli tullut myös samaan majataloon ja siten samalla autokyydillä matkannut saksalainen 18-vuotias nuori mies Lukas.

Oli ehkä ihan kiva, että olin "vanhana, kokeneena ja viisaana" siinä Lukasin seurana. Toden totta rohkea kaveri kyllä. Hän oli siis ottanut ja lähtenyt lukion jälkeen viideksi kuukaudeksi tänne työskentelemään päiväkodissa, koska oli sellaisesta jo pari vuotta haaveillut. Kuulemma moni muukin ikäisensä sellaisesta on puhunut ja sanonut tekevänsä, muttei kukaan muu ollut sille tielle lähtenyt. Oon ehkä vähän muutenkin ollut Lukasille apuna ja jopa "äitihahmona", vaikken sinänsä mitenkään oo lähtenyt neuvomisessa keulimaan. :D Hän on toisaalta vähän ujonkin oloinen kaveri ja selvästi potenut kulttuurishokkia ja koti-ikävääkin tämän ekan viikon aikana. Mutta rohkeasti on sen myös myöntänyt ja avoimesti kuitenkin kaikkeen uuteen ja erilaiseen elämään ja vaatimuksiin täällä suhtautuu. Enpä olis todellakaan hänen ikäisenä tällaiselle matkalle lähtenyt. Toisaalta eihän sellainen silloin ollut haaveenanikaan. Eri iässä ja vaiheessa voimme toki erilaisia juttuja tehdä. Onneksi. Meillä kun mahdollisuuksia on aikamoisen paljon valittavinamme. Puhuimme hänen kanssa myös siitä, miten monet hänen tutut ja läheisetkin ovat ihmetelleet hänen matkalle lähtöä sillä, että hän menettää sillä yhden vuoden opiskeluissa ja elämän kiitotiellä kohti valmistumista, työtä, perhettä, eläköitymistä yms. Ihanko totta? Menettääköhän kuitenkaan? Mitä hän mahtaa saada ja mitä menettää? Ei taida olla ihan suoraviivaista nämä elämän ansainta- ja menetysyhtälöt.

No niin, se Lukasista. Hieno nuori mies. Majatalossamme, joka kuuluu UPA:lle (Uganda Pioneers' association), asustaa toki monta muutakin ihmistä. Ensimmäinen asia, joka on hyvin vastoin ennakko-oletuksiani (niin vähän kuin niitä olikin) on, että tällä hetkellä valtaosa asukkaista - siis ulkomaisista vapaaehtoisista - on miehiä. Nuoria miehiä. Lukuun ottamatta japanilaista Kaolia (nainen) ja pari päivää sitten saapunutta vanhempaa saksalaisherraa Markoa. Mieluusti jonkun vanhemman seuraakin sinänsä jo vähän kaipailinkin. Tai siis ilolla otin vastaan hänen saapumisen. Kun on tuota ikää ja kokemusta (ja näkemystä?? Hehe heh) itsellekin jo kertynyt asukkaiden keskiarvoa huomattavasti enemmän, niin on se vaan kiva saada jaettua ajatuksia myös vanhemman polven kesken. :D Naisia on lupaa lisää huomenna toisen japanilaistytön muodossa. Kaoli on kyllä älyttömän mukava ja vaikka aika vähän englantia puhuukin, niin mielestäni me ymmärretään toisiamme ihan hyvin. Mulle jotenkin sopii hyvin semmoinen riisuttu englanti. :D Ja johan viime reissun japanilaisystävyys osoitti, että mä sovellun hyvin ymmärtämään ei niin natiivia englantia puhuvia japanilaisia. :) Toisin on todellakin natiivia puhuvien walesilaisten ja muuten oikeasti hyvää englantia puhuvien kanssa. Tai kyllä mä heitä suhteellisen hyvin ymmärrän - monia sanoja tosin en - mutta itselle tulee hyvinkin tankeroenglantiolo. Mutta mitäpä tuosta... Jees. Oor nou, kan juuu pliis sei agen te läst vöörd? Mutta niin, asiaan taas. Toinen ennakkokuvitelmien vastainen fakta on, että monet vapaaehtoisista tuntuvat olevan kovin kiinnostuneita juhlimisesta, tupakan (ja jotkut muunkin) polttamisesta, irtosuhteista ja sen sellaisista. No mutta eipä siinä. Kaipa se on "normaalia nuorten elämää". Tai mikä kenellekin on normaalia. Mutta onpa tullut siinäkin mielessä (hyvä) sellainen vanhan ja väsyneen (tai sitten vaan viisastuneen) ihmisen olo. :D Onneksi paikalla on myös vähemmän tuollaisesta kiinnostuneita. Ja antaapahan taas jotain perspektiiviä ja erilaista elämisen ja ajattelun näkökulmaa tuokin. Että eipä siinä. Miksipä ketään tuomitsisin. Ja ihan kiintoisia keskusteluja olen noiden nuorukaistenkin kanssa käynyt ja vallan mukavia ihmisiä ovat.

Ylipäätään mua kiinnostaa majataloelämän sijaan enemmän paikallisten näkeminen, heidän kanssaan luotavat erilaiset kohtaamiset, tutustuminen, toivottavasti ystävystyminenkin ja tietenkin varsinaisen työprojektini. Toki on myönnettävä, että korkealla muurilla (sinänsä surullisesti) eristetyn majatalomme rauha hivelee myös minunkin erakkosieluani. Että eipä sillä... Läheisimmäksi kaveriksi on tullut majatalomme ihastuttava huolenpitäjä Cissi. Hän asuu täällä koko ajan ja samalla vastaa talon siisteydestä ja muutenkin huolehtii meidän hyvinvoinnistamme. Hän se todellinen äitihahmo siis on. Onneksi. :) Vaikka varmaankin mua nuorempi onkin. Mikä on aikamoisen kolahduttavaa on se, että hän asuu täällä Ugandan eteläosassa ja kanssamme ihan vain siis työn vuoksi lomia lukuun ottamatta ympäri vuoden ja hänen perheensä ja neljä lastaan asuu kaukana Pohjois-Ugandassa. Kuinka rankkaa. Ja kuinka tyypillistä monissa maissa. Toisin kuin paljolti onneksi Suomessa. Ylipäätään täällä on työn saanti hirmuisen hankalaa. Keskiviikon Uganda-orientaatiosta mieleeni jäi, että Ugandan työttömyysprosentti olisi niinkin hurja kuin 70%. En tosin tiedä ymmärsinkö asiaa oikein (paikallistenkin englannin aksentin kanssa on vielä ajoittain vähän haasteita) vai onko laskentaperuste luvulle kovasti erilainen kuin Suomessa. Voi olla, että lukuisat ihmiset, jotka eivät ole muissa töissä kuin myymässä ruokaa tai muuta tuotteita taivasalla pienissä myyntipisteissään lasketaan työttömiksi. Tuskin täällä kauheasti työttömyyskorvauksia maksetaan ja siten toki kaikkien on jostain elantonsa saatava. Monelle se varmastikin on juuri ihan pienen pieni oma ja helposti liikuteltava maakaistaleputiikkinsa, josta voi vaikka myydä banaaneja tai hammasharjoja. Mun täytynee tähän työllisyysasiaan tutustua vielä tarkemmin. Mutta mitä tulee katukauppiaisiin, on muuten aivan mahdottoman ihania tuoreita vihanneksia ja hedelmiä kaupan kadulla aivan älyttömän halpaan hintaan! Ja ihan tuossa meidän majatalonkin vieressä melkein. On kyllä helppoa loihtia siis kasvisruokaa simppelissä pikkukeittiössämme. :)

 
Niin, keittiö ja muut fasiliteetit. Ne ovat toden totta riisuttuja versioita verrattuna nykyiseen Suomen hifistelymeininkiin monessa mielessä. Mutta sellainen vanhan ajan Suomi tulee jossain määrin mieleen. Niin vähän kuin siitä oikeasti tiedänkään. Esim. suihkun virkaa täällä toimittaa nyt pesusaavillinen vettä, johon voi ihan omalla filiksellä laittaa mukaan vähän vedenkeittimellä kuumennettuja vettä tai nauttia paikalliseen (ja majatalonkin) kuumuuteen sinänsä erittäin virkistävää kylmää kylpyä. Saavista vettä annostellaan päälle varsin toimivan kokoisella suurella muovimukilla. Ensimmäistä suihkua ottaessani (ja pihasaunapesujen parin vesiämpärin minimivaatimuksia muistellessani) olin erittäin epäileväinen yhden saavin riittävyyden suhteen ja otin toiseen vähän vettä varalle. Mutta kappas! Yksihän riitti oikein mainiosti. Nyt siinä on jo aikamoisestikin ekstraakin. Pystyy pesemään sandaalit ja kylpyhuoneen lattian oikein hienosti samalla, vaikka olisi reilusti vajaana. :D Ylipäätään täällä on vedestä vähän pulaa. Tai siis sitä täällä meillä kyllä riittää, kun sadeveden lisäksi sitä tuodaan jostain ulkopuolelta aina tänne. Mutta siis syytä olisi säästää, koska käynnissä on kuiva kausi ja sitä ei vaan ylipäätään niin kauheasti ylimäärin tarjolla ole. Ylipäätään Uganda kuitenkin on onnekas afrikkalaismaa siinä mielessä, että täällä on paljon sateitakin ja siksi tosi vehreää. Kauniita puita ja kasveja siis piisaa. Maanviljelystä voisi varmasti kovinkin paljon tehostaa. Apuja siihen tarjolla?

On se kumma miten asioihin tottuu nopeasti. Myös tällaiseen simppeliin elämään ja yksinkertaiseen varustukseen. Ja toisaalta, tää tuo mun mielestä hyvin juurille ja osoittaa taas kuinka vähällä sitä oikeasti tulee toimeen ja mitä sitä oikeastaan tarvitsee ja kaipaa. Haastavin homma on ylivoimaisesti vessan aukkoon tähtäily. En mene yksityiskohtiin. Mutta jotenkin en ymmärrä, miksei aukkoa olis tehty suoraan vaan suuremmaksi. Joku kyky tähän liittyen multa on jäänyt kyllä oppimatta tarpeettomana. ;D No, reilut kaksi kuukautta aikaa vielä opetella. Let's see! Niin, ja pyykinpesu! Nyrkkipyykillä ja saaveilla vaan! Kerran jo tein ja olihan sekin aikamoinen "paluu juurille" -fiilis. Tosin ilman, että koskaan oon sellaisilla juurilla ollutkaan. Liekö oon koskaan juuri pyykkiä käsin pessytkään. No nyt oon! Omalla pedanttisuudella kun sitä tein, niin kestihän siinä aikaa. Mutta eipä ollut kiire minnekään. Miksi sitä niin lauantaina olisikaan. Tai täällä niin muutenkaan. Ja kiva oli kuunnella samalla suomalaista musakkia mp3-luureista ja fiilistellä auringossa ja yhtäkkiä alkaneessa pienessä sateessakin.

Se olikin eka kerta omaa musakkia täällä. Jatkoin heti illalla tosin, kun jumppasin majatalon pihan kulmassa olevassa erittäin suojatussa "aitauksessa". Kuinka huikeaa tehdä jopa ei-aina-niin-kiinnostavia polvikuntoutus- yms. liikkeitä tähtitaivaan alla! Aivan upean kaunista. Ja hienoa sellaista mystiikkaa ja hetken ihastelua siinä taas. Voi olla, että viihdyn siellä vielä kovinkin monena iltana. Tai sit en. Jos oonkin kauhian väsynyt työpäivien jälkeen. Työhommat alkavat varsinaisesti nimittäin vasta huomenna. Tosin perjantaina orientaation lopuksi kävin tutustumassa jo siihen projektiini, jossa tulen työskentelemään. Ilahduttavasti siellä on töissä myös majatalomme Kaoli. Oon saanut kyyti- ja suunnistusapuja siis häneltä. Muuten liikenteessä aluksi olisikin vähän opettelua. Tai siis on. Mutta johan siihen on jonkinlaista otetta saanut siihenkin. Kertonen liikennetarinat kuitenkin joskus myöhemmin. Mutta niin siis projekti ja tutustuminen. Olihan kerrassaan mukavaa ja hauskaa olla siellä lasten kanssa! Hyvin tultiin monien kanssa heti toimeen ja juteltiin ja leikittiin vaikka ja mitä. Eritoten oli hauskaa pelata lentopalloa heidän kanssa. Siinä oli sekä vanhempia (asukkaissa on 20-vuotiaaksi asti väkeä) että ihan pieniäkin mukana. Joukkueet toki vaihtelivat sujuvasti ja todella lennossa. Joskus oli "maskotti" sylissä ja yksi lapsi reppuselässä, jolloin syötön vastaanotto saattoi jäädä vähän vajaaksi. Mutta kerrassaan välittömiä ja ihania lapsia ja nuoria olivat. He siis asuvat siellä projektin talossa ja mahdollisesti joskus myöhemmin joitain heitä yhdistetään vielä perheisiinsä. Ovat siis alunperin kai katulapsia kaikki. Osa varmastikin orpoja. En ole saanut sen tarkempaa perehdystystä vielä itse projektiin. Ja hommanikin ovat edelleen hyvin auki. Omaa kiinnostusta ja luovuutta (?) saa kai joka tapauksessa käyttää. Sanoin kyllä heti, että mulle käy vallan hyvin ihan vain lasten kanssa pelaaminen, leikkiminen ja juttelukin. Etten millään suurilla agendoilla ja odotuksilla ole tehtävien suhteen ja paikan (tai maailman) parantamisen ja sen toiminnan edistämisen suhteen. Mutta katsotaan joo mitä vielä mieleen tuleekaan. Mutta tosiaan, lapset ja heidän kanssa oleminen on kyllä hirmuisen antoisaa ihan sellaisenaan. Ja uskonpa, että hekin siitä saavat itselleen jotain. Jos ei muuta, niin ainakin iloa ja ihmetystä valkolaisen  (eli "muzungun") nähdessään. Ja vielä kun heillä on mahdollisuus oikein huolella kysellä ja tutkia mistä sellaisessa oikein on kyse. Viimeksi ihmetystä herätti ihan esim. ruohon painaumat pohkeessani. Sellaisia kun ei yhtä lailla taida täkäläiseen vähemmän kalpeaan ihotyyppiin tulla. :)

Paikalliset ovat hirmuisen ystävällistä väkeä. Ja myös kiinnostuneita osoittamaan huomiota "muukalaisia" kohtaan. He huutelevat aika useinkin (erityisesti lapset) tuota muzungua, mutta tekevät sen kyllä aina hyvin ystävälliseen ja iloiseen sävyyn. Tyyliin "Hi muzungu" tai "How are you muzungu?". Ihan eri meininkin siis kuin lahtelaisessa nakkijonossa päinvastaisessa tilanteessa. Oon kyllä alusta asti ollut sitä mieltä, että huomio täällä on kuitenkin jotenkin erilaista kuin esim. Intiassa. Täällä se ei ole niin tunkeilevaa eikä kaupittelevaa. Tai poikaystävistä kyselevää. Ei edes niin tuijottavaa. Jotenkin tosi luontaisen ystävällistä. Ja toki mä edelleen varsin mieluusti ihmisille hymyilen ja ystävällisesti vastailen (ja myös itse aloitan morjestelun) ja tosi iloisena oon ainakin itse aina kohtaamisista poistunut. Herttaista kansaa siis vaikuttaa olevan. Yksi mahtava paikalliskohtaaminen oli eilen, kun tulin vihannesostosreissultani. Tuossa hektisen (autoja, mopoja, vilinää, musiikkia, ihmisiä - kaikkea riittää) ison kadun varrella kävellessäni parin tytön heittelemä pallo sattui hukkumaan lähelle mua ja mä iloisena syötin sen heille takaisin. Eipä aikaakaan, kun olin siinä ensin heittelemässä yhden tytön kanssa palloa ja pian peliin kutsuttiin mukaan toinenkin. Siinä kaikki ohikulkijat sujuvasti menivät heittojemme alta ja sivusta ja välillä saattoi vähän jotakuta hipaistakin. Hauskaa oli koko ajan ja tyttöjä (ja heidän myyntitiskin takana istuvia sukulaisnaisia myös) selvästi ilahdutti muzungun yhtäkkinen peliin tulo. Ja vielä pallon heittelyn jokseenkin osaaminenkin ehkä. ;D Pian paikalle tuli pienempiäkin lapsia vaikka ja kuinka ja kaikki otettiin peliin mukaan. Siinä varmaan sitten puoli tuntia pelasin, kunnes iloisin jälleennäkemisen toivotuksin (sekä englanniksi että jopa lugandaksikin) poistuin paikalta. Tänään yksi pienemmistä peliä katselleista pojista tuli kadulla parikin kertaa vastaan ja heti hän juoksi syliin. Kohtaamisia siis. :)

Projektiini liittyy sellainen mielenkiintoinen seikka, että se on kristillisen järjestön ylläpitämä ja omistama. Suhtauduin tähän varsin neutraalisti ja mielenkiinnolla vielä tämän päivän puoleen väliin asti. Nyt ajatukset ovat jokseenkin sekavia ja hämmentyneitä asian suhteen. Syynä on se, että menin tänään Kaolin seurana projektin kylän sunnuntaikirkkoon, johon kaikki projektin lapsetkin olivat menossa. Mielenkiinnosta halusin osallistua ja seurata kuinka paljon eläväisempää on jumalanpalvelus tällaisessa eloisammassa, rennommassa, elämänmakuisemmassa, epähygieenisemmassa ja epäpuritaanisemmassa pitäjässä Suomen luterilaiseen saarnaan verrattuna. No juu, olihan se hirmuisen kiintoisaa, hauskaa ja taiteellisestikin koskettavaa ja vaikuttavaa ehkä noin ensimmäiset 2 tuntia yhteensä 4,5 tunnin messusta. Alussa mukana oli esim. paljon kaunista laulua ja tanssia. Loppuajaksi paikalle saapui puhujapappi (?), joka huusi aivan hirmuisen kovaa ja korkealta puhettaan ja lopulta paljastui sellaiseksi ihmisiä kaatavaksi saarnaajamieheksi. Tilanne oli siis jotenkin jopa pelottava, koska ihmisistä vissiin osin manattiin pahoja henkiä pois ja kristillistä kosketusta tilalle ja ihmisiä tosiaan kaatui. Pari naista jopa sätki ja liikehti saarnaajan kosketuksen jälkeen aivan hervottomana ja pitkäänkin. Eikä sillä, että tilanne olisi muuten niin kovin pelottava ja omia epäilyksiäni herättävä ollut, mutta kun samainen myös on myös sen projektini johtohenkilöitä. Että juu. Lapsia ja koko systeemiä vaan mietin. Että varsin uskonnollisella pohjallahan tuo apu siellä pitkälti lepää. Mutta eipä siinä sinänsä. Tosi, tosi hyvä, että lapset apua saavat. Ja onhan uskonnalla täällä vaan uskomattoman paljon suurempi rooli kuin Suomessa ja monessa muussakin Euroopan maassa. Ja sinänsä saarnassa puhuttiin ihan hyvistä jutuista. Odottamisesta, kärsivällisyydestä, toivosta ja sen sellaisista. Hän käytti apukeinonaan ja vertauskuvanaan lavalle pyydettyjä kolmea raskaana olevaa naista. Pitkällisissä puheissa (ja tosi kovaan ääneen - jos menen vielä joskus uudestaan, niin otan kyllä korvatulpat mukaan) hän korosti sitä, kuinka raskaudessakin juuri silloin, kun tuntuu, ettei enää mitään toivoa ole eikä hommasta voi selviytyä hengissä ja että ikinä ei enää samaan hommaan ryhdy, tuleekin suuren suuri helpotus ja anti ja palkinto. Eli että palkanmaksun päivä tulee ihan kaikille, kun vaan jaksaa kärsivällisesti odottaa ja uskoa.

Tuo uskonnon merkitys täällä on sinänsä kummallinen ja käsittämätön asia vielä itselleni siinä mielessä, että toisaalta tuntuu ja näyttää siltä, että ihmiset todella ovat onnellisemman (tai ainakin iloisemman) oloisia kuin monet ihmiset vauraammissa ja kiireellisemmissä länsimaissa, niin sitten kuitenkin he ovat vahvasti odottamassa toivoa ja pelastusta tapahtuvaksi osin tulevaisuudessa uskon tuomana. Tai toisaalta, ehkäpä usko tuo heille toivoa, lohtua ja iloa ihan juuri nyt ja tässä. Hmm. Tähänkin pitää vielä perehtyä. Paljon lisää. Vaikka joku vapaaehtoinen juuri tuossa virkkoikin, että paikallisten kanssa ei kannata puhua uskonnosta, koska silloin on lopulta vääjäämättä ikään kuin itse aina väärässä ja he oikeassa. Kuulostaa ihan siltä, että ehdottomasti tätä kannattaa jotenkin yrittää selvittää. Sillai ystävällisesti, arvostaen ja kunnioittaen. Yritän. :)

Viimeinen juttu tähän hetkeen. Tuo kiireettömyys. Myöhästely. Niinhän ne sanovat. Esim. monet vapaaehtoiset. Että paikalliset ovat aina myöhässä. Hmmph. Mitäs sanotte siihen, että monen monena hetkenä (jo näinä vähinä päivinä..) minulla on ollut kiire paikallisten aikatauluihin ja matkaan!?! Ihmetystä? Ei tarpeeks lunkia sit kuitenkaan..? ;D

Pärjäilkää ja palatkaamme asiaan! :)

Tilanne auki ja juna kulkee taas. Nyt kohti Ugandaa!! (30.1.2016)

Voihan mahdotonta. Mahdottoman ihmeellistä ja hienoa. Elämä meinaan. Mystistä edelleen. Näyttänyt ihan uudenlaisiakin kasvoja taas. Tuosta edellisestä blogipostauksesta on nyt kulunut rapian vuoden verran ja aikamoisesti on taas tapahtunut. Mennään kohta siihen. Syynä siihen, että olen täällä taas iskemässä kirjaimia hassusti peräkkäin tavalla, josta muodostuu joillekin ymmärrettävää ja omaa ajattelua lisäävää sisältöä (ja joillekin ei), ei kuitenkaan ole pelkästään mun yleinen ja ylimaallinen halu tulla julistamaan tänne taas jotain suurta ja kaunista elämän ihastelua. Sen sijaan minut sai tänne se fakta, että lähden muutaman päivän päästä Afrikkaan tekemään vapaaehtoistyötä. Afrikkaan!! Vapaaehtoistyötä!! Mitämitämitä?!? Huikeaa. Ja jännää!

Matka suuntautuu tarkemmin Ugandaan ja suunnitelmissa on olla siellä 2,5 kuukautta. Lentoliput on tosin joustavalla formaatilla, mutta pidän nyt tästä aikatauluajatuksesta ja suunnitelmasta vielä vahvasti kiinni. Projektissa, johon menen, autetaan katulapsia ja ex-katulapsia (ja heidän läheisiäänkin kai) monin eri tavoin. Työtehtävämahdollisuuksina on vaikka ja mitä. Jalkapallosta, siivoamisesta, leikkimisestä ja taiteesta opettamisen ja tietokonehommien kautta psykososiaalisen tuen antamiseen asti. Ja paljon siltä väliltäkin. Ja ympäriltä. Jos olen oikein ymmärtänyt ja lappuja oikein lukenut. Tosin orientaatiolapuissa on kyllä vieläkin vähän lukemista. Ja Afrikka-annissa muuten. On nimittäin ollut aikas paljon kaikkea muuta tekemistä ja ajateltavaa tässä pohjalla, niin en ole vielä aivan pähkinöinä ja intoa piukassa ajatuksissani jo Ugandan auringossa ja ensi viikossa. Tulee se ensi viikko sieltä tälläkin miettimisprosessilla. Ihan varmasti. Tai aika varmasti vähintään. :)

Mikä on saanut mut tähän hetkeen ja tilanteeseen, matkalla ensimmäistä kertaa eläissäni Afrikkaan ja myös ensimmäistä kertaa pidempään vapaaehtoistyöhön? Ensinnäkin Afrikka on aina kiehtonut mua. Jotenkin syvällä tasolla, ei vain kiinnostavana ja erilaisena paikkana. Toiseksi, vapaaehtoistyö Afrikassa on myös ollut jonkinlainen unelmani aika pitkäänkin. Tai ei sellainen kirjoihin kirjattu ja tavoitteellinen, fiksattu ja tarkkaan rajattu unelma (mulla ei varmaan oikein oo tollaisia..), vaan sellainen laajassa kuvassa ja tunnetasolla kiehtonut ajatus. Ja nyt se ajatus on toden totta muuttunut ja muuttumassa ihan todellisuudeksikin. Fyysiseksi todellisuudeksi. Sillä ovathan ajatuksetkin todellisuutta. Ajatuksina. Ja ajatuksilla me aika paljon taidetaan ohjailla ihan sitä fyysistä todellisuuttammekin. Ainakin osin. Ainakin sitä, mihin asioihin kiinnitetään huomiota ja millaisia ajatuksia kuunnellen (tai katsellen, tuntien, niiden kanssa liikkuen - ajatusten ilmenemistapoja kun on lukuisia) viihdytään enemmän ja millaisia vähemmän. Mitkä asiat, olotilat ja uskomukset alkavat tuntua tutuilta (ja kenties siksi turvallisilta) ja millaisten asioiden ja olotilojen parissa siksi itseämme, kehoamme, sieluamme, mieltämme - mitä se kaikki onkaan - pidämme. Onhan kovin tutkittuakin, että aivosolujen verkot vahvistuvat juuri niissä asioissa ja yhteyksissä, joissa eniten pyörimme. Joten tämän kaiken jaarittelun jälkeen totean, että selvästikin olen pyörinyt tarpeeksi ja sopivan syvään ja vahvalla tunteella sukellellen ajatuksessa Afrikkaan lähdöstä, jotta se nyt on sitten todella konkretisoitumassa. JeeeeeEEEEEE! :D

Itse asiassa ajatus vapaaehtoistyöstä Afrikassa oli mun viljelemä "vaihtoehto B" muinoin kevättalvella 2013, kun osin mun blogissa raportoimani Aasian reppureissun ja sen tuomien sisäisten pohdintojen ja tuntemusten jäljiltä päädyin siihen, että haluan ainakin lähitulevaisuudessani ihan jotain muuta - ja humaanimpaa - kuin vanhoja insinöörishommiani. Olin alkanut ihastuksissani - ja hyvin intuitiivisten prosessien "johdattamana" - lukea psykologiaa avoimessa yliopistossa ja päädyin siihen tulokseen, että sehän on hirmuisen kiinnostavaa ja taidan haluta sitä ihan varsinaisestikin lukea, mutten voinut olla toki yhtään varma pääsenkö sisään sitä lukemaan. Silloinen vaihtoehto B on siis juuri nyt toteutettava vaihtoehto A. Ja se edellinenkin vaihtoehto A on varsin lopuillaan toteutuksessaan ja tulossa valmiiksi ihan piakkoin. Hurrrrrrjaa! Ne eivät olleetkaan vaihtoehtoisia ja toisia poissulkevia mahdollisuuksia ja unelmia. Vaan tulevat siis molemmat toteutetuiksi. Aikamoista. Unelmointi ja syrämen seuraaminen taitavat olla aikamoisen tehokasta ja toimivaa. ;)

Niin, ja tottahan tähän mun lähtöön vaikuttaa myös vahvasti mun halu tehdä elämässäni oma pieni osani tämän maailman parantamiseksi. Heikommassa lähtöasemassa olevien ihmisten ja muiden luontokappaleiden auttamiseksi. Tasa-arvon, keskinäisen kunnioituksen, myötätunnon, yhteisöllisyyden ja universaalin rakkauden lisäämiseksi. Että niin. Naiivia ja idealistista, sanovat jotkut. Ja sanokoon. Ei haittaa eikä kaada mua. Ei mun elämää eikä ambiotani seurata sydämeni kutsua. Ja just nyt se on tässä kotisohvalla ja matkalla Vantaan ja Istanbulin kautta Ugandaan. Myöskin mua on alkanut viime vuosina yhä enemmän kiinnostaa ja kiehtoa erilaisista kulttuureista ja maista tulevat ihmiset ja se, kuinka yhtä ja samaa me kaikki mun mielestä syvällä sisällämme ja ihmisyydessä olemme. Ja vielä. En voi väittää, etteikö Suomessa osin liekkeihin syttynyt keskustelu turvapaikanhakijoihin, pakolaisiin ja muihinkin maahanmuuttajiin liittyen olisi saanut mua myös varsin surulliseksi, hämmentyneeksi ja osin vihaiseksikin. Jouduttuani muutamaan kertaan turhan kuumottaviin keskusteluihin netissä ja läheisten kanssa livenä asiaan liittyen, tulin kai sisäisesti siihen tulokseen, että mieluummin teen jotain minusta oikealta tuntuvaa ja keskityn siihen sen sijaan, että lähtisin vastustamaan muiden mielipiteitä. Mielipiteitähän saa olla monenlaisia. Tietenkin. Ja onkin. Hyvä niin. Musta olisi vain hirveän tärkeää puhua muiden syyttelyn ja parjaamisen sijaan niistä oikeista huolista, peloista ja tunteista, joita ihmisillä asioihin liittyen pinnan alla on. Mihin vain asiaan liittyen muuten! Käytänkin heti tässä sopivasti syntyneen mahdollisuuden paeta liekehtivästä aiheesta.. ;) Sillä tuohan pätee ehdottomasti myös esim. parisuhteisiin. Joo, eritoten niihin. Nimimerkillä "Ei just nyt viime vuosina niin paljon kokemusta, mutta olen käynyt monenlaisia yliopistollisia terapiakursseja" ;D Ja gradukin väsättiin pariterapiasta. Että sillai aika pätevä neuvonantaja. ;D Niinpä niin. Paitsi ei tiedä, saattaa silläkin saralla olla vaikka ja mitä käynnissä. Ja ehkä onkin. Ehkä ei. (Asianosaiset ymmärtävät vitsin.. ;D ) Se siitä.

Sanonpa vielä lisäksi tähän matkan toteutumiseen liittyen sen, että alunperin tällainen sopiva aikagäppi tämän toteutukselle juuri nyt syntyi siksi, koska aioin mennä vaihto-opiskelijaksi Hollantiin täksi kevääksi. Suunnitelma tuntui oikeinkin hyvältä ja oikealta vielä viime elokuun loppuun asti. Silloin kävin paikan päällä siellä Groningenissa sinänsä ihan mielenkiintoisessa ympäristöpsykologian konferenssissa ja kaupunkia katsastellen sillä silmällä, että sinne olen pian muuttamassa. Opin itsestäni ja fiiliksistäni matkan aikana aikamoisen paljon ja tarpeellista. Muun muassa sen, ettei mua kiinnosta sosialisoituminen ihan vain sosialisoitumisen vuoksi enää juurikaan yhtään. Ja ettei mua kiinnosta opiskelijaelämä siinä mallissa kuin joskus villeinä vuosituhannen alkuvuosina enää lainkaan. No, sen nyt tiesin vallan hyvin jo ennen Hollantiakin. Mutta siellä konkretisoitui se, etten siksi myöskään ole ehkä kuitenkaan vaihto-opiskelemisesta sen sosiaalisen kontekstin ja odotusarvojen suhteen juurikaan kiinnostunut. Lisäksi opin, että ympäristöpsykologia edelleen mua kiinnostaa, mutta senkin tutkimuksessa keskitytään mun mielestä nyt omiin ambitioihin verrattuna liian kapeisiin katsantakantoihin ja koeasetelmiin. Haluan syvempää ja suurempaa muutosta. Ja sellaista tää maailma musta kaipaa. Mikä se tapa on, en tiedä. Enkä tiedä yhtään osaanko ja pystynkö sitä edistämään. Mutta sen tiedän, että elämässäni haluan sitä yrittää siten kuin se mulle oikealta tuntuu. Että en vaan halua olla yrittämättä tai olla sitä jo tässä tekstissä ylimainittua sydäntäni seuraamatta.

Mutta siis, edelliset suuren viisaudet itselleni ja suunnitelmieni muutokset tapahtuivat negatiivisempien ja vaikeampien tunteiden - esim. yksinäisyys, riittämättömyys, joukkoon kuulumattomuus - kautta. Mutta ne johtivat siis johonkin tärkeään ja olivat ehdottoman antoisia. Viime vuonna mulle tapahtui paljon muutakin vastaavaa negatiivisempien tunteiden kautta uuteen ja entisestään avarampaan siirtymistä. Edellisessä postauksessani mainostamani sählyn iloisuuskin ehti kääntyä ei-niin-iloisuudeksi ja stressiksi, mailan puristamiseksi, onnistumisen pakoksi ja epäonnistumisen peloksi (jälleen kerran sillä saralla, kerrassaan ihmeellinen suorittamisen saareke se sähly onkin mulle välillä aina ollut). Lopputulemana oli eturistisiteen paukahdus ja yhteensä kolme polvileikkausta viime vuoteen. Voin vakuuttaa, että kaikessa positiivisuudessani oon edelleen sitä mieltä, että kaikella tuolla on jokin tarkoituksensa mulle ja pysähtyminen noista urheilujutuista on antanut mielelleni ja myös keholleni tärkeää lepoaikaa. Mutta onhan tuo myös turhauttavaa! Kyllä vielä joskus toivottavasti voin sählyäkin ja muita pallopelejä ilokseni pelata. Ja niin uskon. :) Muitakin syviä ja negatiivisempia tunteita, ikävien ja vanhojen itkujen vapautuksia viime vuonna oli. Mutta niihin en sentään nyt mene. Mutta ovat tuoneet mut just tähän ja uuden vuoden upeaan mahdollisuuksien avaruuteen. Tässä matkassa on kyseessä myös mun tulevaisuuden pohdinnat. Ei oo meinaan ihan sellainen peruspsykologinkaan työ välttämättä se mun homma. Jotain laajempaa maailmanparannustwistiä siihen kovasti kaipaan. Mutta voihan sitä tehdä sinänsä missä vain työssä. Psykologin työssä. Insinöörin työssä. Työssä. Ja yhtä lailla vapaalla. Mutta ainakaan musta ei tuu testien tekijää. Ei sen enempää psykologisten kuin korroosiotestienkään (enää). Tai siltä tuntuu vahvasti nyt. Ja sisäinen hyrrä ja spiraali kertokoon lisää, kun aika on. Matka, siellä koettavakseni tulevat hyvin erilaiset ja epäilemättä myös raskaat ja vaikeat tunteet, Afrikan tunnelma, lämpö ja aurinko, ihmiset ja kohtaamiset - ehkä ja varmasti kaikki niistä omalta osaltaan muokkaavat kaikkea sitä, mitä sisällä on. Ja missä on seuraavat suunnat. Kiitti hei. Kiitti kaikesta. Elämä. :)

Lyhyesti vielä. Pakkaus sujunut ihan hyvin. Hommia hankittuna. Pohdin pitkään otanko matkalaukun vai (ei yhtä hyvän kuin viimeksi lainassa ollut) rinkan. Päätynen rinkkaan. Pääsen sit vähän vapaaehtoistyöntekijöiden majataloa edemmäksikin matkustelemaan pitkin Ugandaa. Ehkä ja toivottavasti. :) Ja erityisen ihanaa valmisteluissa on ollut ystävien näkeminen. Just parasta. Sitä vielä jatkuu. Ja vähän hankintoja. Onneksi on kokemusta siitä viime kerrasta. Tuntuu helpottavan tätä. Tosin, viime hetken paniikki jonkun asian suhteen voi vielä iskeä ihan hyvin. Iskeköön. I'm ready!!! Loppuun kuvia ihanan, ihanan, ihanan kauniista talvi-Suomesta, jonne lumi tuli ensin hyvin pikkuhiljaa ja sitten yhtäkkiä. Paikallisjärjestön ohjeissa oli toiveena viedä Ugandaan mukana kuvia kotimaasta. Onpahan nyt meinaan kamerassa (siinä samassa vanhassa - nyt onneksi valmiiksi jo vara-akullakin varustettuna) lumisia kuvia paikallisille esiteltäväksi! :)

Se on hellurei ja heilahdus takaisin yli kahden vuoden hiljaiselon jälkeen! :)

Olen pohtinut blogin kirjailemisen jatkamista epäsäännöllisen säännöllisesti viime aikoina. Jo pitkään oikeastaan. Toisaalta halunnut ja toisaalta miettinyt ja epäröinyt, että miksi ihmeessä mulla olisi mitään kenellekään oikeasti jaettavaa tai kerrottavaa. Ja nyt tulee. On tai ei. Lukevat ketkä niin kokevat. Ja tämänkin postauksen aloitin jo joskus puoli vuotta sitten ja jätin sen sitten telakalle. Heti kohta - eli nyt - jatkan.

Kauheasti on tapahtunut tässä 2,5 vuoden takaisen reppureissailun jälkeen. Ihastus elämään ja sen arvoon tässä ja nyt on vahvistunut entisestään. Intuition ja sydämen ääni siitä mitä oikeasti haluan ja mitkä asiat on oikeasti arvokkaita mulle, on selkeytynyt ja luotan siihen. Jonka saattelemana onkin tapahtunut kaikenlaista. Suurimpana jäänti insinööristöistä opintovapaalle (ja sittemmin irtisanotuksi tuleminen) ja lähteminen opiskelemaan täyspäi(väi)sesti psykologiaa Jyväskylään. Siis uusi kaupunki, koti ja kuviot. Ja olen niin nauttinut!! Aivan upeaa on ollut tällainen käännös, polun valinta ja sisimpänsä seuraaminen tehdä. :)

Alusta lähtien yliopistolla ja kursseilla on ollut sellainen olo, että Wau, voiko tällaistakin opiskella. Täällä opetetaan tällaisia Mielenkiintoisia asioita. Ihmiseen, ihmisenä kehittymiseen ja kasvamiseen ja ihmisen mieleen liittyviä asioita. Ja kuinka upeaa on saada tietoa ja keskusteluja sillai oman ajattelunsa päälle - linkittymään siihen ja omiin elämänsä pohdintoihin. Ei siis vain ulkoapäin annettuna faktoina ja totuuksina vaan tietona, joka jalostuu omassa päässä juuri kohti oikeaa omaa suuntaansa ja "elämäntehtäväänsä". Uskon meinaan olevani matkalla johonkin sellaiseen. Ja tiedän ja tunnen, että se tulee liittymään myös johonkin laajempaan "maailman parannukseen" ja yksilöä laajempiin hyvin- ja pahoinvoinnin ja maailman menon mutkiin. Ainakin toivon. Ja luotan. :)

Psykologian kurssien lisäksi olen täältä yliopiston "mahtavasta karkkikaupasta" (yhtä uutta kaveria lainatakseni ;D ) löytänyt ja innolla käynyt sellaisia vallan ylimääräisiä ja suuresti minua innostavia ja tajuntaa laajentavia kursseja kuten ympäristöetiikka, ympäristösosiologia, globalisation and social justice, sociology of consumption and lifestyles ja sen sellaisia. Ai vitsi kuulkaa, on tosiaan vetoa edistää hyvinvointia yhteiskunnan ja vaatimattomasti koko ihmiskunnan - ja maapallon - tasollakin. Että oon sillai aika vaatimattomin tavoittein liikenteessä. ;D Ja toisaalta taasen, en kyllä elä minkään tavoitteiden ja tulevaisuuden skenaarioiden ja suunnitelmien kautta. Tai ne eivät määrää tätä hetkeä ja vie tältä hetkeltä mitään pois. Koska luotto on siihen, että tulevaisuus tulee kyllä ja menee juuri painollaan ja "oikein", kun uskaltaa itseään ja sydäntään kuulla. Ja toisaalta kaikki mitä on varmuudella, on ihan oikeasti nyt ja tässä.

Tulevasta kun ei edelleenkään tiedetä vielä mitään eikä sitä voida kauheasti suunnitella. Tai ei niistä suunnitelmista kannata varmaan ainakaan ihan kauhean jähmein käsin kiinni pitää tai saattaa karmit jäädä käsiin ja ikkuna kadota. Ja kuinka antoisaa on pelkän tulevan ja seuraavan hetken odottamisen ja sinne kiirehtimisen sijaan nähdä kuinka paljon kaunista on nyt ja tässä ja juuri käsillä olevassa hetkessä. Kuinka paljon arvokasta siinä on. Jopa mystiikkaa. Kuten maisemat ulkona, aurinko, vastaantulevien ihmisten kasvot, ystävien ja erilaisten ihmisten kanssa käydyt keskustelut, mahdollisuus milloin vain kertoa kuinka rakkaita ihmiset ovat, mahdollisuus valita joka hetki miten itseen, elämään ja muihin suhtautuu, mahdollisuus pysähtyä ja pohtia mitkä ovat oman elämänsä arvoja ja kuinka niitä kohti suuntaavia tekoja voisi alkaa toteuttaa heti lähitulevaisuudessa, hengitys, lintujen laulu, liikunnan ilo, luonto, erilaiset aistimukset ja se, että menneisyys ei määrää tätä hetkeä. Noin muun muassa.

Ylipäätään, mikä on se jokin, jota kohti kiireessä ja suorittamisessa täällä juostaan? Mikä on se tunne, jota sieltä odotetaan? Ehkä siinä tunteessa on kaikki viisaus? Ja ehkä juuri sen tunteen oikeastaan voikin löytää juuri nyt? Ja sen jälkeen tehdä edelleen juttuja, elää edelleen arkea ja tavoitella kehitystä ja edistystä. Mutta ehkäpä silloin se reissu kohti niitä juttuja ja tavoitteita onkin paljon keveämpää, hauskempaa ja jopa tehokkaampaa, kun se jokin hyvä tunne / arvo onkin jo itsellä eikä prosessin ja tulevaisuuden polun mahdollinen epäonnistuminen voi sitä enää viedä pois? Ehkäpä silloin voidaan elää paljon enemmän ilman (epäonnistumisen ja kelpaamattomuuden tms.) pelkoa? Ehkäpä silloin osataan antaa enemmän arvoa ja rakkautta sekä itselle että muille?

Osa tähän asti hekumoidusta oli kirjoitettu tähän jo ensimmäisellä draftikerralla joskus viime keväänä. Meininki ja tunnelma ovat edelleen sinänsä yhtä positiivisia ja elosta ja uudesta nauttivia, vaikka suurin uutuuden ja erilaisen ihmettely ja hypetys ovatkin jo vähän laantuneet ja vaikka erilaista aikataulupainetta on tuohon spontaanin ja hyvin hetkessä olemisesta nauttivan ekan opiskeluvuoden perään nyt syksyllä tullutkin. Syynä lähinnä monet kurssit (osa ihan vaan mielenkiinnosta ylimääräisinä otettuja ja osa pakollisia) ja juuri aloitettu gradu (suosittelen todella opiskelua aikuisiällä! Aiemmista opinnoista saa yllättäviä hyväksilukuja ja opiskelumotivaatiokin aivan varmasti keskimäärin on parempaa kuin silloin joskus nuoruudessa..) sekä harrastusrintamalla tullut paluu sählyn peluuseen vallan kilpamielessäkin. Mutta No big stress. Siinä sinänsä suurta viisautta. On ollut omalla kohdalla hienoa ja äärimmäisen helpottavaa ja hedelmällistä löytää kyky keskittyä juuri käsillä olevaan hetkeen ja sen tietynlaiseen seisahtuneisuuteen ja jopa taianomaisuuteen ja siten löytää paikka tai tila itsessä, jossa kaikki on juuri nyt aivan hyvin. Johon ajatukset kiireestä, osaamattomuudesta, ongelmista tms. eivät yllä. Suurin osa kiireestä ja stressistähän ihan varmasti tehdään siinä valtavassa ajatuskohinassa, jota helposti päämme on täynnä. Oma pää on ainakin ennen ollut juuri sellainen. Nyt sieltä jo löytyy sentään kunnon aukkoja. ;D Mutta tokikaan aivan jatkuvaa tällainen mielenrauha ja seesteisyys ei ole. Kyllä välillä tulee ahdistuksenkin hetkiä, mutta niitäkin voi oppia mielenkiinnolla tarkkailemaan. Ja sitten ne näyttäytyvätkin jonain vallan luonnollisena osana elämää. Juuri siinä hetkessä esiin tulevana asiana ja tunteena. Mikä ikinä se onkaan. Niin ihmeellistä kuin kaikki asiat täällä elon tiellä oikeastaan ovatkaan. Kokemukset, aistimukset, yhteydet muihin, tunteet yms. Joo, höyrähtänyt mikä höyrähtänyt.. Ja joo, kyllä kiirekin välillä on hirveän tuttua - edelleen! Ja tehokastakin! Jos - ja kun ei muuten tapahdu esim. lähtöä (minne vain), niin kiireessä sit. Eli se siitä viisastelusta ja mielenrauhasta. ;D

Sähly on muuten hienoa taas. Upeinta siinä on kyllä itse pelaamisen ja pallonpyörittelyn lisäksi joukkue. Kaikki pelaajat ja ihmiset. Ja se yhteisyyden tunne ja yhdessä tekemisen ja yhteen kasvamisen fiilis. Ja se, ettei siinä ihmisporukassa iällä ole mitään väliä siinä yhteen kuulumisen tunteen syntymisessä. Nimimerkillä Saatanpa hyvinkin olla joukkueen ikähaitarin yläpäästä.. ;). Ylipäätään, onko meidän eroilla niin kauheasti oikeasti väliä? Tarvitseeko meidän keskittyä siihen niin paljon kuka on mitäkin, millainen, minkä ikäinen, mitä sukupuolta, mitä rotua, mitä mieltä, millä menneisyydellä, minkä näköinen? Vitsi vieköön, mitäs jos me olemmekin yhtä ja samaa loppujen lopuksi? Mitäs jos meillä on mahdollisuus ensin yksin - ja lopulta yhteisesti - oivaltaa vielä se, että itse riitän juuri tällaisena kuin olen ja niin riittävät ja kelpaavat tasan kaikki muutkin. Eikä erottelulle ole enää niin sijaa. Eikä toiselle haluakaan enää pienintäkään pahaa, koska toinen on oikeastaan tosi paljon samaa kuin itsekin? Arvostetaan ja rakastetaan itseämme. Pirullinen itserakkauden sana otettu esiin. Annetaan arvo itsellemme juuri sellaisina kuin olemme - heikkouksinemme ja vahvuuksinemme. Ehkä sitä kautta voidaan arvostaa ja rakastaa entistä paremmin ja ehdoitta toisiammekin. Lähipiiriä ja yhtä lailla ketä vain. Ihmisiä - ja vaikka eläimiäkin - lähellä ja kaukana. Jos me vaikka todella olemme samaa - samanarvoisia, yhtä upeita ihmisinä ja elävinä ja olevina?

Rakkautta ja elämän iloa ja avoimuutta hetken kauneuksille kaikille! Lähelle ja kauas! :)  - Piia

Matkan jälkeisiä fiiliksiä (4.7.2012)

Hoisan!! :) Kotiinpaluusta lienee nyt jo reilut viisi viikkoa ja blogin päivittelyt ja matkasummeeraukset ovat jääneet vähiin (kerran yritin - tosin ajatuksella, että meneeköhän tää jotenkin liian henkeväksi avautumiseksi ja vastaus ihmettelyyn tuli ahkeroinnin jälkeen, kun kaikki teksti katosi lähempänä yöyhtä bittiavaruuteen. :D Varmaankin meni siis. ;) ). Matkasta on toki saanut keskustella monen ihmisen kanssa ja hyvä niin. Vaikka usein on sellainen olo ollutkin, että mitäpä siitä oikeastaan sanoisi. Että se nyt oli ja meni ja toisaalta on edelleen. Siis mielen ja sydämen muistissa. Moni on kysynyt mikä oli parasta matkassa. Ja vaikea on oikeastaan ollut nostaa esiin yhtään mitään yksittäistä hetkeä tai paikkaa. Vastaus on ollut - ja on edelleen - että parasta oli kyllä kokonaisuus. Kokonaisvaltainen kokemus. Ja sen lisäksi kaikki se, minkä on tajunnut itsestään ja elämisen hetkistä matkan aikana ja sen jälkeen.

Yksi puolituttu herrasmies itse asiassa jopa kysyi, että nooh, nyt kun tiedät kaiken mitä tiedät ja näit mitä näit, niin lähtisitkö enää. Ja siihen tyyliin esitettynä, etten varmaankaan tuollaisiin paikkoihin enää lähtisi. No hyvänen aika, todellakin lähtisin! Kuinka huikeaa nähdä ja kokea tuollaista erilaista. Ja oikeastaan, tarkempana vastauksena toki tähän olisi, että jos (ja kun) nyt kaiken juuri sen itse kokemani tiedän, niin nyt menisin mielelläni jonnekin muualle ja kokisin ja näkisin jotain uutta. Mitäpä sitä samoja polkuja kulkemaan. Niin antoisia ja kauniita kuin niistä monet olivatkin. Tosin noista käymistäni maista Laos on sellainen, johon mielelläni uudestaan joskus menen. Ehkä. Intiaan ja Kambodzaan voin mennä toki myöskin, mutta toisaalta maitahan on niin paljon muitakin, että mieluummin tosiaan joihinkin uusiin paikkoihin. Intian kokemus toden totta oli ihan omanlaisensa. Ja kokemuksena hyvä ja jotenkin hyvin runsas ja opettavainen. Varsinkin yksinään valkoisena naisena matkatessa. Mutta sellaista samanlaista kokemusta en ainakaan tällä hetkellä heti uudestaan halaja. Mutta katsotaan, katsotaan.. Mistäs näitä syvän fiiliksen ja elämän suuntien muuttumista niin etukäteen aina tietää.. Eikä tarvitsekaan. Ja hyvä niin. Hetkessä mennään ja liiemmin suunnittelematta. Koskaan kun ei voi tietää mitä tapahtuu. Todellakaan. Sekin on taas tässä hyvin konkreettisesti tullut nähtyä, koettua ja kuultua. Koittakaamme siis elää. Nyt ja tässä.

Tuohon hetkessä elämiseen ja siihen keskittymiseen liittyen olen kyllä itsessäni ihan oikeastikin kaiken tämän kirjailujargonin lisäksi havainnut jotain muutosta ja kehitystä. Jotenkin osaan pysähtyä hetkiin ja paikkoihin paremmin, katsoa asioita tarkemmin, kuunnella tarkemmin, haistaa ja maistaa tarkemmin - ylipäätään aistia enemmän. Ja tuntea selkeämmin. Tietää selkeämmin. Mitä haluan ja mitä oikeasti en. Mikä aidolle itselleni on oleellista ja mikä ei. Ja mikä on aitoa. Itsessä ja elämässäni. Lisäksi on myös entisestään vahvistunut fiilis, että sen tunteen ja intuition perusteella voi, uskaltaa ja on juuri hyväkin tehdä pieniä ja suuria ratkaisuja elämänsä suhteen. Ja että joka hetkessä tätä elämäämme ylipäätään luodaan. Ja vaikka se mahdollisuus uusiutuukin koko ajan, niin se millä on väliä, on vain se miten niitä hetkiä eletään juuri nyt. Vanha tarina. Mennyt on mennyttä eikä sitä enää voi muuttaa. Vaikka se kaikki toki on hienoina hetkinä ja muistoina - sekä kipeämpinäkin ja siksi toivottavasti jotain opettaneina kokemuksina - mukana. Ja tulevasta vaan kerrassaan ei tiedetä. Mitä sieltä tulee. Vai tuleeko. Siksipä. Nauttikaamme hetkestä ja siten elämästämme sen oman aidon fiiliksen mukaan. Toisiamme toki polkematta ja loukkaamatta. Niin, ja ajatuksiamme ja asenteitamme voimme myös muuttaa jokaisena hetkenä. Luovuttaa ja hellittää monista asioista. Peloista ja jatkuvasta kontrollin yritelmästä. Keksityistä tai kerrotuista tarpeista ja arvottomuuden tunteesta. Että juu, tällaista filosofiaa. Liekö matkan syy tai ei. Ei sen niin väliksi. Syviin vesiin uimiseksi on mennyt. Pintaa puhkoen. Ja hyvä niin. Tykkään. ;)

Niin, ja matkaa edeltäneissä kirjailuissani listasin jokusen matkaan liittyvän ja luultavasti ihan vain hyvällä kerrotun ennakkoriskin tai varoittelun. Alla listatut kymmenen ja loppuanalyysi niistä. :)

1. On vaarallista

- Enpä sanoisi. Koskaan ei oikeastaan oikein kunnolla pelottanut. Paitsi joo sittenkin, siellä yhdellä yöllisellä kiireen ja hässäköinnin värittämällä Intian tuktuk-matkalla. Silloin tuntui, että jos tästä selviän hengissä, niin hyvä on. Selvisin. Aivan hyvin. :) Muutenkin, Intian liikenne toki on omanlaisensa ja joitain voi jännittää siellä enemmänkin. Mutta kyllä vaan heillä tuntuu olevan kyky saada liikenne toimimaan kaikessa epäjärjestelmällisyydessään aivan hyvin. Mitään kolaripaikkojakaan en koskaan nähnyt. Ja kukaan ei uhannut minua mitenkään tai yrittänyt varastaa tms. Tai sitten en vain tajunnut, jos joku yritti. Onhan sekin kai mahdollista... Muun muassa Laosissa jotkut matkaajat puhuivat kuinka heille oli tarjottu huumeita monessa kadunkulmassa. Mulle ei koskaan. Tai siis tietääkseni. Mistäs mä tosin yhtään ymmärsin mitä kaikkea jotkut huutelivat. Kun sitä Lontoon kieltäkin puhuivat. En mm. tajua mitään ruohojen nimiä englanniksi. Hmm. Ennakkoon jostain olin muuten lukenutkin, että joskus tyhmää ja tajuamatonta esittäminen on paras keino välttää kuumottavia tilanteita. Onnistuu täällä. ;D

2. Ihmiset ovat vaarallisia


- Edelliseen viitaten, en allekirjoita. Edellisiin tilanteisiin lisänä kuumottavimpana hetkenä oli yksi mopokyyti vanhan perheenisän kyydissä, kun hän alkoi päätä lyhyempänä, mutta puoliksi lähennellen ehdottelemaan teehetkeä. Siinä  kuulematonta esittäessä ehdin miettimään, että voinko hypätä vauhdissa pois, jos en hostelliini kyytiä saakaan. Mutta, kun perille saavuin ja juttu jatkui, niin pelkäämisen sijaan fiilis oli lähinnä huvittunut, huojentunut ja sääliväinen. Ja kiitos ja hei. Konfliktia aiheuttamaton. Ei pelokas, mutta oppivainen.


3. Ihmiset huijaavat

- No juu, rasti seinään. Toki tätä oli joissain paikoissa. Eritoten Intian Jaipurissa. Turistien suosimilla kaduilla. Erinäistä yrittäjää. Haastoi varsin paljon omaa tunnetta siitä kehen voi luottaa ja kuinka paljon omaan tunteeseen voi luottaa. Hyvää oppia ja pohdintaa. Oikein hyvää. Ja sen lisäksi toki hinnoissa ja tinkimisiin vastauksissa oli ilmaa useinkin. En tosiaan jaksanut niistä aivan kauheasti tapella ja energiaa tinkimiseen kauheasti kuluttaa. Halpaa kun oli ihan joka tapauksessa. Ja aina toki ainakin vähän tinginkin. Kambodzan Phnom Penhissä oli lisäksi se ihmeporukka, jotka kovasti tarjosivat korttipelihuijauskonseptiaan. Kiitos ja hei. Konfliktia aiheuttamatta. Tunne sanoo, että poistun nyt. Ja kaikki hyvin. Hyvää oppia. Tämäkin. :)


4. Tulee ameba ;)

- Eipä tullut, ei (ei vissiin myöskään edelleenkään matkan ensimmäisten 3 viikon jälkeen lähetetty postikortti, jossa viittasin odotettuun amebaan..? ;) - tai muutkaan postikortit). Alkuunsa tuli ihan lyhyt mahatauti ja Intian vikalla viikolla vähän suurempikin. Joka sai varmaan vähän pontta nestevajauksesta ja kovasta helteestä. Tulipahan antibiootitkin käyttöön. Tiesin koko ajan jotenkin, että ilman muuta Intiassa mahatauti iskee ja lääkkeelle tulee käyttöä. Niinhän tuo taas ajatus ja tunne sen tiesi. ;D Mutta oletettavasti ei mitään sen suurempaa matkaan tullut (edes sitä New Delhi (??) -virusta), kun olen Suomen maassa nyt ihan terveenä ollut.


5. Rahat ei riitä

- Riittivät. Tarkkaa matkabudjettia en ole laskenut, vaikka tarkoitus oli. Oletettavasti siinä matkan aikana meni jotain vähän yli 2000 euroa. Ja voin kertoa, asuntolainoihin saa oikein helposti lyhennysvapaita kuukausia. Auttaa kummasti. Ei olisi siis ollut juuri nyt tämäkään hyvä syy lähtemättä.


6. Pankkikortti kopioidaan


- Ja pöh. Pari kertaa epäilin varsinaisen kortin toimimattomuutta, kun en sillä vain meinannut mitään parista automaatista saada. Ainakin joillain kerroilla kyse oli puhtaasti käyttäjävirheestä. Ja onneksi oli varakortti, joka toimi viimeistäänkin seuraavalla automaatilla. Ja verkkopankistahan aina pystyi tarkistamaan, ettei tililtä mitään ylimääräistä mennyt. Ja pankkikorttia ylipäätään käytin vain käteisen nostamiseen automaateista. Lienee fiksuin niin, ettei lähde silä joka putiikissa ostoksiaan maksamaan.


7. Töitä olisi tehtävänä


- No juu... Kaikki työt ne siellä odottivat. Eikä firma kaatunut poissaoloni aikana. Ei rastia, ei.


8. On bakteereja

- Varmaan toki, viitaten kohtaan 4. Ja kaipa muutenkin. Mutta eivät häiriöksi juuri olleet. Käsidesiä kannoin mukanani reilun purkin liikaa. Toki sitä vajaat 3 purkkia sain kai sitten kulumaankin. En ihan kaikista tarkoin kai hygienian kanssa kuitenkaan ollut. Intiassa juomaveden kanssa kylläkin suht' tarkka. Muuten söin kyllä katukeittiöistä ja -kojuistakin ja kaikkialta. Kauhisteluja eniten saanut tarina sisälsi esimerkin, jossa tiputettuani yhden uppopaistetun kasvispaistikkaan Intian yhden juna-aseman laiturin lattialle puistelin sitä vähän ja pistin suuhuni. Nälkä oli. Ja rahat jo pakattuna. Oikein hyvää. :D Ja tautia ei tullut pitkään aikaan tämän jälkeen, joten nicht problemos.


9. Liityn lahkoon


- Ööö, en. En vaikka jostain jaaritteluistani joku kai voisi niinkin päätellä. Mutta en myy cd-levyjä, suklaata, saippuaa, kiviä tai kerro sanaa ovelta ovelle. En.


10. Pakenen


- Hmm. Mitähän olisin siis paennut? Mielestäni kyllä en. Päinvastoin. Voisin väittää kohdanneeni enemmän kuin paenneeni. Tai no niin, ehkäpä yhteiskunnan odotuksia, rakenteita ja raiteita. Ehkä niitä sitten. Ja jos niin, niin hyvä. Juuri hyvä. Olkoot missä ovat. Meikä on juuri tässä. Ja iloinen ja onnellinen siitä. Ja kiitollinen. :) Ja menossa juuri sinne mikä aidosti hyvältä ja omalta tuntuu. Olkoon se sitten jonkun mielestä pakenemista. Tai epäonnistumista. Itsehän sen tiedän. Ja tunnen. Elämä on hyvästä. Ja juuri tässä ja nyt.  :D Niin, ja varsin epätäydellisiähän tässä ollaan kaikki, joten siinäkin mielessä. Tulta päin.


Niin, edellisistä laskettuna näyttäisi toteutumia noissa matkaan liitetyissä peloissa ja riskeissä olevan varsin vähän. Hyvin, hyvin vähän. Niin vähän syitä olla lähtemättä. Ja niin paljon syitä lähteä. Edelleen siis, suositeltavaa hommaa. Näin tai jotenkin ihan muutenkin. Pelkojen ja ennakko-odotusten kohtaaminen ja voittaminen miten vain siis. Uuteen astuminen. Takaisinkin aina pääsee, jos haluaa. Uusin näkemyksin ja kokemuksin. Tämä on oikeastaan varsin dynaamista hommaa tämä. Hyvä niin.


Oikein hyvää ja iloista kesää ja ehkäpä vieläkin joskus palaamisiin!!! :)