Jaipur, Sawai Madhopur, Agra (20.5.2012)

Intian matkailu on erilaista. Monella tapaa. Myos siina, etta junaliput oli taalla pakko tilata etukateen, joten paikoissa pysyminen ja uusien paattaminen ei ole yhta spontaania kuin akselilla Laos - Kambodza. Tilasin tiketit koko loppumatkaksi Pushkarissa ja nyt olenkin siirtynyt kaupungista toiseen varsin taajaan. Sitten Pushkarin ja jo viitatun Jaipurin jalkeen olen kavaissyt Sawai Madhopurissa ja Agrassa ennen saapumista nykyisen sijaintiin eli pieneen Orchhan kaupunkiin. Tama on kylla ehka suosikkini kaikista tahan mennessa. Niin pieni ja rauhallinen. Mukavia ihmisia. Luontoa. Eika liian hyokkaavaa – missaan suhteessa. :D

Jaipurista turhan aktiivisten nuorten miesten ja heidan huonojen yritysten ja valheellisten ja toisiaan toistaneiden tarinointien lisaksi mieleen jaivat tuktuk-kierroksellani nakemani monet kauniit vanhat rakennukset, komeat maisemat korkealta vuorilta katsottuna, astrologian muinaisia mittaus- ja havannointilaitteita – siis lahinna rakennuksia, ei mitaan pienia kaukoputkia – taynna ollut nayttelyalue, turistikohteissa valokuvattana olo, monta sandaalinostohetkea (yhdet ostin ensin - olivat kuulemma kovin laadukkaat ja kasityota ja hajosivat yhden paivan kavelyn jalkeen, lopulta vaihdoin nama uusiin ja lisaksi ostin kunnon perinteiset muoviset flipflopit, hyvin ja pitkaan jo Suomessakin palvenneet, taalla kovasti ruskettuneet ja pariin kertaan jo kasaan kursimani omat vanhat sandaalit jatin viimein roskikseen), pieneen kasityota vaalivaan kangas- ja vaatetehtaaseen tutustuminen seka myos jopa mukavien ja asiallisten paikallisten loytyminen samaiselta turistien kusetusalueelta, jossa majapaikkani oli ja keskustelut heidan kanssaan. Jaipurille kiitos ja kumarrus. Sittemmin on selvinnyt, etta se on paikkana juuri pahimmasta paasta tuossa turistien huijausyrityksissa. Kiitos sille. Sillekin. :) Ja mitenkaan en siis huijatuksi tullut, kun en sen enempaa ollut kiinnostunut sukulaisten korubisneksesta kuin illanvietoistakaan, mutta oppia ja ajattelua ihmisten sanomisiin ja omaan fiilikseen luottamisestahan siella tosiaan piisasi. Kuten edellisessa tarinoinnissa jo kerroin.

Jaipurista suuntasin luonnon ja kansallispuiston houkuttelemana Sawai Madhopuriin. Vuorossa oli taas varsin paljon pienempi ja rauhallisempi paikka kuin Jaipur. Taalta ilahduttavimpina muistoina jokaiseen tulevaan hetkeeni sain muun muassa seuraavia hetkia ja kohtaamisia:

-    Kansallispuistosafarin ja siella nahdyt lukuisat elaimet (muun muassa Tiikerin! Ja pulun. Monta riikinkukkoa. Ilveksen. Krokotiilin. Lintuja. Suuria ja pienia. En tieda mita olivat, kun en tajua niiden englanninkielisia nimia. Peuroja. Erilaisia. Yksi oli ehka Bambi-mallia. Apinoita. Liskon. Ja kaikki vapaina ja epailematta onnellisina! Hyva niin. :)

-  Hostellini aurinkoisen kattoravintolan ja maisemat, rauhalliset kirjanlukuhetket, tahtitaivaan ja herkulliset ruoat siella

-   Mukavat pari hostellin tyontekijaa (omistaja yritti olla vahan turhankin mukava, palataan tahan myohemmin)

-    Intian ensimmaiset lenkkeilyni (kylla – kuumaa oli – ja kylla – myos lenkkeillessa kuuluissa Krp:n vanhoissa shortseissa ja yltiotyylikkaassa vanhassa Adidaksen reenipaidassa voi Intiassa nakojaan saada tuijotusta lahes jokaiselta ohimenevalta tai vastaantulevalta ihmiselta (ainakin miehelta))

-    Visiitin kaupungin ytimeen, jonkin sortin markkinoille ja siella syoty jalleen kerran suussasulava ja huikean halpa katukeittiolounas

-         Ystavalliset, vaikkakin uteliaat ihmiset kylalla

-         Parin tuliaisen pitkaan hiottu kaupanteko, jota oli toki ihmettelemassa taas muutama kourallinen ihmisia

-   Yhdessa apteekissa tapaamani omistajaperhe ja heidan aikuisen poikansa kanssa kaymani hyvat ja oikeinkin mielenkiintoiset keskustelut Intiasta ja kulttuurieroista

Naissa keskusteluissa puhuimme varsin paljon myos Intian naimisiinmeno- ja perhekulttuurista. Kuten jo Delhi-osiossa todettua, naimisiinhan taalla on edelleen monen perheen ja ihmisen mielesta syyta menna ja tarpeeksi aikaisin. Ja selvastikin jarjestettyja avioliittoja edelleen varsin paljon on. Vaikka toki myos jo ainakin joissain alueilla homma on selvasti vapaampaa. No mutta. Tama kolmikymppinen mies oli naimisissa ja yhden tyttaren isa. Kuulemma vaimo oli tavattu niin, etta sukulaiselta oli kuultu, etta tallainen tytto olisi tarjolla jossain kaukaisessa kylassa, joten ei muuta kuin veljensa kanssa tata tyttoa tapaamaan. Kuulemma he olivat kayneet syomassa ja tyyliin viiden minuutin ajan jutelleet varsin ujosti ja vienosti jotain niita naita. Ei kuulemma mitaan syvallista - kunhan vaan, etta mita kuuluu yms. Ja koska kuulemma kukaan nainen tai ihminen ei ole taydellinen (ihanko totta?? ;D) ja koska tama nainen oli "ihan normaali", oli naimisiinmeno siis ihan ok ja haiden suunnittelu ajankohtaista heti taman tapaamisen jalkeen.

Kun kysyin ovatko he onnellisia kuitenkin ja voiko han sanoa rakastavansa vaimoaan, sanoi han, etta ei silla ole mitaan tekemista sen kanssa. Rakastaa tai ei. Mutta naimisissa ollaan ja avioero ei vaan kay painsa. Ja kuulemma, kun haatkin ovat maksaneet yhteensa yli 20000 euroa (!?!?) kaikkine kultaisine vaatteineen ja koruineen, niin eipa sita nyt niin vaan eroja oteta. Ja muutenkin. Kun kysyin mitas sitten, jos jollain onkin jotain tunteita muita kohtaan, niin han antoi ymmartaa, etta sitten on ja sitten voi olla avioliiton ulkopuolisia suhteitakin, mutta aviossa ollaan ja pysytaan. Ja han hyvin avoimesti esitteli Facebookissa ystaviaan ja kertoi, etta tassa on minun yksi oikein hyva ystava (nainen), joka asuu Delhissa ja me aina valilla tapaamme, mutta han on naimisissa ja mina olen naimisissa, niin minkas sille voi, mutta mikas siina...... Ja etta tassa on yksi nainen, jonka kanssa oikeasti olisin aiemmin halunnutkin naimisiin, mutta han sanoi ei, niin ei voi mitaan ja se on ihan ok. Ja han myos yltiorationaalisesti kertoi kuinka kaikilla meista on puutteemme ja hyvat puolemme ja han voi omasta puolestaan sanoa, etta hanen vaimolla on plussapuolinaan (han todella teki minulle listan ranskalaisine viivoineen, otsikolla Home Management!! :D ) ruoanlaittotaito ja huonoina puolinaan ajotaito ja alhainen koulutus, mutta se nyt vaan on niin, etta koska kaikkea ei voi saada, niin pitaa priorisoida ja han sattuu tykkaamaan hyvasta ruoasta, joten hyva keittotaito on siis riittavan hyva syy olla hanen kanssaan. Ahas. Pysahdyttavaa. Opettavaa. Erilaista. Kerrassaan. Ja taas. :D Mutta nainkin voi elaa. Niin kuin niin kovin monella tapaa. Kiva tietenkin olisi, etta valinta siita milla tavalla haluaa elaa olisi aina yksilon itse paatettavissa. Monilla on. Kaikilla toki kaikissa asioissa ja kaikkialla ei. Meilla taitaa olla. Hyva niin.

 

Sawai Madhopurilla oli tarjota myos negatiivisempia hetkia, jotka ne jalleen kerran tulivat intialaisen miehen olomuodossa. Hostellin omistaja tosiaan olisi halunnut olla tyyliin paras kaverini ja keskustella koko ajan jostain. Han meni keskustelujen aiheissa varsin syviin vesiin. Ja kovasti yritin valtella, koska fiilis oli vaan turhan lahelle tunkeva. Ja viela ikavampana oli yksi vanha mies (itse asiassa taman mukavan Home Management -miehen isa), joka "hyvaa hyvyyttaan" tarjosi moottoripyorakyytia takaisin hostelliini enka hetkeakaan epaillyt hanen aikomuksiaan, kunnes han yritti tulla aivan liian liki ja ehdotteli teehetkia. Joo kuule, kylla mun taytyy menna just nyt ja ennen auringonlaskua viela lenkille, etta kiitos ja hei sulle... Muuten vaikka miehissa on tuijottelua ja keskusteluintoa riittanytkin, ei kukaan ole yrittanyt mitenkaan koskea "puolivahingossa" tai tarkoituksella. Tai kylla sittenkin yksi toinen vanhempi mies kerran kuvaan kanssani tullessaan liimaantui liian liki, jolloin tyonsin hanet pois. Kun joidenkin mukaanhan sellainenkin on joillekin lansimaalaisille naisille ongelma taalla, esim. junassa tms. Mutta ei mitaan sellaista. Ma olen varmastikin sen verran skrode nainen, etteivat uskalla.. ;) Tai sitten vaan tuokin pelottelu on suurimmaksi osaksi liioittelua. Tieda hanta. 

Junamatkailu onkin ollut mielenkiintoinen osa matkaa ja tarinaa myos! Ei mitaan kovinkaan ekstremea kuitenkaan mielestani. Tai ehka viimeisin ainakin vahan jo sitakin. Ensimmainen matka herkkuaamupaloineen oli varsin luksusta, sittemmin ilmaistarjoilut jostain syysta ovatkin loistaneet poissaolollaan. Toisella matkalla pienimuotoiseksi haasteeksi muodostui rinkan mahtuminen mihinkaan, kun hattuhylly oli taynna. Ensin tunginkin sen muiden kassien kanssa vastakkaisten kolmen penkin penkkirivien valissa olleen poydan alle, kun osa ihmisista opasti niin tekemaan. Siina sitten polvet suussa istuminen aiheutti suurta stressia vieressa istuneelle tytolle (ei hanen polvet tosin olleet suussa, kun oli puolet pienempi kuin mina), joten hanen vanhemmat alkoivat jarjestelemaan muiden laukkuja siina maarin, etta rinkkani saatiin hyllylle lopulta kuitenkin. Ja kaikki hyvin. Paitsi tunsin jotenkin tuon tyton vihan niskassani koko loppumatkan. Saatoin myos kuvitella sen. :D Muutenkin muuten viitaten johonkin aiempaan viittaukseeni siita, etta alan ehka edes vahan aavistaa milta tummaihoisista ihmisista on tuntunut Suomen maassa, on pakko korjata, etta eihan mulla tietenkaan ole mitaan kokemusta mistaan rasismista tms. kiusaamisesta tai syrjinnasta (vain siis ihmetyksen aiheena olemisesta), joten siina mielessa en tietenkaan voi verrata tata kokemusta mitenkaan heidan vastaaviin.

 

Vaikuttavin ja kolahtanein (ja myos se eniten ekstremeksi luokiteltava) junamatka oli yojuna Sawai Madhopurista Agraan. Saavuin asemalle puolta tuntia ennen junan ennakoitua lahtoaikaa, ihmettelin lukuisia aseman ulkopuolella ja sisalla maassa nukkuneita ihmisia, olin itse ihmetyksen kohteena, majoitin itseni tuttuun tapaan asemarakennuksen seinan viereen - suomalaiseen oppiin sopivaa omaa tilaa hakien, kirjoitin paivakirjaa, sain tilannetiedotuksia riemukkaasta Suomen latkan valierapelista ja seurailin junan aikataulun venymista. Ja se venyikin lopulta yli tunnilla. Valissa tajusin myos, etta laiturikin on nakojaan muuttunut. Rinkka selkaan ja katselemaan mistahan raiteiden toiselle puolelle mennaan. Siina hetken mietin, etta onkohan munkin syyta toteuttaa samaa strategiaa kuin jotkut paikalliset ja menna rankasti vaan raiteiden tasolle laskeutuen ja niiden yli kavellen (ja jotenkin kavuta vastakkaiselle laituritasolle), mutta paatin kuitenkin, etta eikohan tassa viela aikaa ole kiertaa tuolta kaukaa kavelysillan kautta. Ja oli. :)

Monen turistin ja opaskirjojen puolesta oli vannotettu, etta turistien kannattaa valita yojunien luokiksi 2ac tai 3ac. Eli jotain vahan kalliimpia ja ilmastoituja nukkumisvaunuja. Sellaisia luokkia ei tahan junaan ollut tarjolla, joten luokka oli Sleeping (ei sentaan Second Class, tai Luggage / Disabled - en ymmarra miten luokan nimeksi vaunuihin voidaan kirjoittaa tuollainen??). Katsotaan mita tulee. Enkohan selvia, jos kerran muutkin ihmiset selviaa... Yleensa vaunujen nimet ovat nakyneet selvasti vaunujen ulkopuolella ja joskus matkustajalistat jopa ovat ulkoseinissa. Ei nyt. Kumpaakaan. Hetkonen...

No mutta konduktoori tuli parahiksi paikalle ja lahti opastamaan minua paikalleni. Tuo ylapeti tuossa. Ei muuta kuin reppu ensin varsin ylhaalle olleen sangyn peralle (sankyja oli kolme paallekkain) ja sitten rinkka toiseen paahan. Itse perassa parin rapun kautta kapealle sangylle ja rinkan yli kivuten. Reppu tyynyna, rinkka jalkojen alla, MP3 korville, repusta loytynyt silmalappu silmille ja hattu naaman paalle. Ja ei muuta kuin unta palloon! Yllattavan hyvin sekin lopulta onnistui. Kovinkaan ahtaanpaikankammoinen ei tuolla voisi kylla olla. Tilaa oli korkeussuunnassa varmaan 50-60 cm ja leveyssuunnassa varmaan sama. Mutta itse asiassa, sain tasta aikamoisen kolahtavan hetkessa elamisen kokemuksen. Jotenkin siina pienessa tilassa, vahien kamojensa kanssa ja niiden paalla ja valissa ollessa, junan kolistessa, ymparilla intialaisten ihmisten nukkuessa ja toisinaan jutellessa, valilla epamaaraisten hajujen nenaan tunkiessa sita todella on ja elaa siina hetkessa. Kun on vaan ja antaa asioiden ja olosuhteiden olla juuri niin kuin ne ovat. Niista stressaamatta. Kun mitaan ei muuttaakaan voi. Eika tarvitsekaan. Ja kun niin tekee, niin sen tajuaa, etta eihan tassa yhtaan mitaan oikeasti tarvitse muuta tehdakaan. Olla vaan ja hengittaa. Ylipaataan. Tai siis toki tarvitsee muutakin elaakseen tehda kuin maata askeettisesti paikallaan. Mutta siis oikeasti, mita tarvitsee ja mita ei? Mita tehdaan oikeasta tarpeesta ja mita kuvitellusta tarpeesta? Stressataanko jonkin todellisen tarpeen takia vai kuvitellun? Tehdaanko asioita, joita oikeasti halutaan ja tarvitaan vai joita kuvitellaan haluavamme ja tarvitsevamme? Kysynpa taas vaan. Itseltani ja muilta. :D Tai oikeastaan, itse sen tietaa. Vain ja ainoastaan. Kukin. Luulen. :)

Lopulta minua nukuttikin niin hyvin, etta herasin junasta paatepysakilla (joka siis onneksi oli minunkin paamaarani ;D ) jaaneiden ihmisten herattelyyn. Skarppina taas uuteen aamuun ja uusia riksakuskien ehdotuksia majoitusvaihtoehdoista ja turistikierroksista (hoystettyna toki kohteliaisuuksilla, nimen ja kotimaan kyselylla yms.) ja hostellin etsimista kohti. Muuten, paatin jossain vaiheessa ottaa naihin satunnaisiin nimen kyselyihin kayttoon toisen nimeni. Eipa ole sellaistakaan tullut ennen tehtya. Ja suurelta valehtelulta sekin aluksi tuntui. Syyna vain ja ainoastaan se, etta lukuisista suista olen saanut kuulla kuinka Piia on niin hyva nimi ja siita on itse asiassa monta lauluakin Intiassa. Ja etta se tyyliin tarkoittaa jotain rakastajaa tai kultaa tai mita lie. Tai se kai oikeasti on Priia tms., mutta kuulostaa mun sanomana liian samalta. Joten oikeastaan hyva, tuleepahan kayttoa Elinallekin kerrankin elamassa. ;D

  

Agrassa riksakyydissa ollessani selvisikin varsin pian, etta suunnitelma olla kaupungissa vain yksi yo ja kylailla kuulussa Taj Mahalissa heti kyseisena ensimmaisena paivanani olikin aavistuksen heikko. Kuski nimittain ilmoitti, etta se on kiinni. Itse asiassa joka perjantai. Aaaaahaaaaas. (En toki ollut junalippuja varaessa tehnyt mitaan varsinaista selvittelya tai suunnitelmaa tallaisten varalle - opaskirjassahan Taj Mahalin kohdalla olisi lukenut moneen otteeseen tamakin asia..) No ei kai siina sitten. Pitaisikohan koittaa vaihtaa huominen aamujuna myohempaan.. Hmm, ei ressia. Silla jos jaa kaymatta, niin sittenpahan jaa. Ja kuulemma Taj Mahalia paasee ihastelemaan vastarannalta kivassa puistossa ja se on oikein kaunis auringonlaskun aikaankin. No niin. Kyllahan sekin on jo paljon. Tykkaan auringonlaskuista. Ja puistoista. Ja ulkonaolosta. En niinkaan aina rakennusten ihailusta sisaltapain. Ja yhtaan mitaanhan taman matkan aikana ei ole pakko nahda. Joten niin...

Kuski tosin myos ilmoitti, etta ehdin sinne vallan mainiosti sisaan viela seuraavana aamuna ennen junaan menoa - kunhan vaan menen sinne heti auettua eli auringonnousun aikaan. Niin tein. Ja hyva niin. Olihan se vaan kaunis paikka ja rakennus. Pakko myontaa. Kuulemma ikuisen rakkauden muistomonumentti. Oli siina ihan omanlainen tunnelma ja kauneus, joka siita jotenkin musta hehkui. Eli kannatti herata ja kayda. Ja tehda poikkeus visiitteihini ja ottaa oikein edellisena iltana kaupassa asioidessani palveluksiaan tarjonnut, oikein asiantunteva ja mukava opaskin. Siis suunnitelma muuttui ihan toimivaksi taas ja kaikki oikein hyvin. Edelleen. :)

Ensimmaisena paivana Taj Mahalissa vierailun sijaan otin oikein mukavan riksakuskin turistikierroksen muihin hienoihin paikkoihin. Muun muassa "Baby Taj Mahaliin". Ja sinne puistoon. Jossa oli taas valokuviin kanssani haluavia paikallisia. Tata tapahtuu aina muuten useimmiten jossain turistikohteissa. Lahinna varmaankin johtuen siita, etta heilla on silloin kamerat parahiksi esilla. Ja siella oli myos lintuja. Ja oravia. Ja niin, nakyihan se pytinkikin ihan komiasti. ;)

Kuskin kanssa oli taas mielenkiintoisia keskusteluja. Muun muassa kaikesta kielletysta ja tukahdetusta mita naihin intialaisten suhteisiin ja seksuaalisuuteen tulee. Kuulemma on prostituutiota varsin paljon. Ja muuten sellaista, joka tapahtuu "verhojen takana". Homoseksuaalisuudesta kuulemma voi saada 4 vuotta vankeutta. Hyvanen aika. Tuli yllatyksena, silla olinkin ihmetellyt kuinka taalla miehat kavelevat niin avoimesti kasi kadessa, kun muuten tuntuu olevan vanhanaikaisen kiellettya ja tukahdutettua menoa. Mutta opin, etta se tarkoittaakin vain, etta ovat parhaita kavereita. Vaikka lahemminkin painautuisivat toisiaan vasten. Selva, selva, Ja kuulemma, rakkausavioliitot ovat ongelmallisia, koska alussa mies kayttaa niin paljon rahaa naiseen ja sitten, jos tulee vaarinymmaryksia ja/tai vanhemmat eivat hyvaksy avioliittoa, niin on hankalaa. Hankalaa on. Jaahas. Ei ymmarra. ;D Ja han antoi intialaisten onnellisuusarviokseen 20% onnellisia, 40% onnettomia ja 40% jotain silta valilta. Tulihan sekin selville. 

Nyt kiitos ja kumarrus ja eteenpain tassa Orchhan paivassa. Huominen viela taalla ja sitten samanmoinen, mutta pidempi yojunamatkustus Varanasiin. Se on kuulemma hyvin erikoinen ja henkinen paikka. Mielenkiintoista, mielenkiintoista, Polttavat ruumiitakin siella varsin avoimesta, koska monet haluavat tulla sen pyhyyteen kuolemaan. Silla lailla. Tuleepahan sekin koettua. Sielta lennan torstaina Delhiin ja sielta lauantaina Helssinkiin. On se ikavakin vaan kasvamassa yha ja edelleen. Ihanaa se kaiken taman hienon ja antoisan matkailun jalkeen on kotiinkin ja ystavien ja kaikkien seuraan tulla. On se vaan niin!! :))

PS. Havisin skumppani eilen. Tanaan pronssia Leijonille silti!!! Semppista kotikatsomoihinkin!! :)