Nyt Bangkokissa, huomenna Intiassa, tarina Kampotista (7.5.2012)

Niinpa niin. Bangkokin ilta vietetty vallan onnellisesti ja syvia sydamen totuuksia taas japanilaisen vanhan kaverin kanssa pohtien. Tulin kutsutuksi myos hanen paikallisten, ystavallisten ystaviensa hienoon puutarhaansa. Oli aikamoinen muutos 15 metrin matkalla turistikadulta heidan vehrealle, linnun laulujen ja oravien varittamalle sisapihalleen. Huomenaamulla kohti lentokenttaa ja Delhia. Siella tarkoituksena olla ainakin yksi yo. Jopa hostelli ja bisnesmaailman tyylinen haku lentokentalta varattu etukateen. Ei muuta kuin seuraavaan matkaan siis. Ja avoimin mielin! Ja odottavaisin. :) Varmasti tulee vastaan kaikennakoista - seka positiivista etta negatiivista. Mutta otan vastaan mita tulee. Ja varmasti kokemus on hieno ihan joka tapauksessa. Kokemuksiahan tassa taynna jokainen hetki.

Unet jai viime yona varsin vahiin, kun otin “napparan” yobussin kohti Bangkokia ja lahdin Siem Reapista kahdelta yolla (nukkumatta ennen sita), nukuin vahan 1. minibussissa, odottelin Kambodzan ja Thaimaan rajalla muutaman tunnin ja saavuin tayteen ahdetussa minibussissa Bangkokiin kolme tuntia ennakoidusta aikataulusta jaljessa, joskus puoli kahdelta. Joten kohta nukkumaan. Mutta nopeasti Kampotin kuulumiset.

Majataloni Kampotissa oli aivan ihastuttava. Hyvin rento- ja maaseutuhenkinen ja aivan joen aarella. Ja olihan messeva auringonnousu! Aina, kun sattui sattumalta siihen aikaan heraamaan. ;) Huoneessani oli myos miellyttava haju, joka toi mieleen jonkun muiston kaukaa menneisyydesta.  Tajusin, etta se oli Nastolan kuulun  Montarin farmin heinaparvi!! Koska katto oli tehty kuivista oljista tms. Muutenkin tuli jotenkin lapsuuden ja maaseutujen muistoja mieleen. Tai valilla aina muutenkin taalla toki tulee kaikennakoisia muistoja menneista. Kirkastuvat mielessa entisestaan. Hyva niinkin. :)

 

Oli kylla ihastuttava paikka tuo suhteellisen pieni kaupunki Etela-Kambodzassa. Ei ollut turisteja liiemmin. Ei myoskaan siksi tavaroiden pakkomyymista ja yliaktiivista tuktukin tarjoamista. Niin, ja tuli hienoja kohtaamisia paikallisten kanssa. Yhtena paallimmaisimpana naista mielessa yhden paivan paivaretkemme tuktuk-kuskin kutsu hanen vanhempien kotitilalle ja siella hanen isan kanssa kommunikointi ilman yhteista kielta. Kovin ihastelin heidan lehmiaan ja maatilan meininkia muutenkin. Han toivotti lopuksi kovasti tervetulleeksi vuodeksi heille kylaan tai vaihtoehtoisesti ostamaan maapalan naapurista. :D Lisaksi selvittelimme taas totutusti ilmastojen eroja taalla ja siella. Ja lumisia kannykan kuvia ihastelivat seka isanta etta emanta. Ja varjottelivat kylmyyden ajatuksestakin. :) Ja tarjottu lounas oli ainakin aitoa khmer-ruokaa ja ihan hyvaa. Tosin suolachilisoossia olisi ollut fiksua ottaa alkuun vahan varovaisemmin.

Parina paivana otin pyoran ja pyorailin kaupungin ulkopuolella. Tallaiset reissut ovat kylla ihan parhaita missa vain paikoissa. Letkeaa, aitoa eloa ja kauniita maisemia tulee nahtya. Ja toki valilla varsin karunkin nakoisia elinoloja. Mutta kylla vaan taallakin ihmiset nayttavat varsin iloisia ja elamasta ja hetkesta nauttivia olevan. Tuntuu, etta mita enemman maaseudulla ollaan, sita enemman asia on niin. Ja mita suuremmassa kaupungissa, niin sita suurempi on kiire ja materialistisen hyvinvoinnin tavoittelu. (Joka toki on ihan luonnollista, koska kaupungeissa asuu toki myos hyvin varakkaita ihmisia ja siten suhteellisen koyhyyden efekti siella korostuu.) Ja siksi jotain oleellista tuota yksinkertaisesta hetkesta nauttimisesta vaan taitaa heti jaada vahan jalkoihin.

Yhdella reissulla tulin kutsutuksi katselemaan poikien lentopallon peluuta yhdelle pihamaalle ja siella olikin iloinen meininki. Ja minussa riitti ihmeteltavaa naapuruston lapsille. Ja seuraavana stoppina oli kioski/kahvila, johon oli kokoontunut sukua kuuntelemaan aikuisten sisarusten karaokelaulantaa. Sujuvasti kuuntelin ja aplodeerasin (kieltaytyen laulamisesta vedoten olemattomaan laulutaitooni) ja juttelin yhden pojan kanssa englantia. Vanhojen, ei englantia puhuvien naisten kanssa hymyilin yhta sujuvasti. Ja kaytin kaikkia noin neljaa osaamaani khmerin sanaa. Monet nuoret taalla opiskelevat ja osaavat englantia - vanhat ihmiset eivat niinkaan. Ja monet nuoret ja vahan vanhemmatkin myos kayvat erikseen englannin tunneilla maksaen niista suhteessa aika paljonkin. Mutta varmasti hyva heidan ja koko kansakunnan kehityksen kannalta se. Ja aivan varmasti uuden sukupolven (joka ei kanna Kambodzan karun historian painolastia itse henkilokohtaisesti harteillaan niin vahvasti) myota Kambodza nousee viela komiasti kansakuntana materialistisestikin parempaan hyvinvointiin. Toivottavasti ajamatta pain sita aiemmin puhuttua seinaa. Ja henkisen hyvinvoinnin ja hetkessa elamisen taidon sailyttaen. :)

Ja edelleen, kylla se hymy vaan yleensa hymyn loytaa. Kumma juttu. :) Ihan vaikka kadulla kavellessa, pyoraillessa tai lenkkeillessa. Oikein huomaa kuinka paikallisten ujot ja ihmettelevat naamat sulavat aivan herttaiseen hymyyn ja jotenkin sellaiseen yllattyneeseen ja aidon iloiseen ilmeeseen, kun heille hymyilee avoimesti.

Toisen pyorailypaivan kamalaksi kohteeksi sattumalta loytyi paikallinen elaintarha. Voi hyvanen aika mika paikka! Niin pienet hakit elaimilla! Vaikka olisi ollut maata ja mantua vaikka kuinka paljon tehda suurempiakin tiloja. Mutta toki hakit ovat kalliita.. Ja mita suurempi elain, sita pienempi tuntui olevan. :( Sarjassamme kauhea paikka ja kovin negatiiviset tuntemukset, mutta kokemuksena silti hyva. Opettava ja ajatuksia herattava. Tosin en halua kylla yhtakaan tuollaista enaa paasymaksulla tasta lahtien tukea. Mieluummin jotakin elainten oloja parantavaa organisaatiota. Ja heidan oikeanlaisen, luonnollisen elamisen tukemista. Tuo hakkielama ei ole sita toki lahellakaan. Katselin istuen hakkien vieresta anteeksi pyydellen kaikkia niita. Erityisesti leopardia ja tiikeria. Tuli kylla erikoinen olo siina. Ikaankuin olisi jotenkin ollut  suuresti yhteydessa niihin elaimiin. Ja ne tuijottivat suurilla silmillaan pois paasya pyytaen. Ja toisaalta kuitenkin jopa ihmeen leikkisastikin kayttaytyen. Varmaan vain johtuen luonnottomuuteen tottumisesta? Erikoista ja aikamoista.  (Ensimmainen kuva alla ei ole elaintarhasta, vaan luonnollisesti paikallisen voimalaitoksen edustalta.)

 

Viimeisempana, syvallisempana ja paivan avautumispatkana on aivan pakko laittaa yhden saksalaistyton kanssa kaymiemme keskustelujen pohjalta heranneet ajatukset ja tunteet. Kulttuurieroista puhuessamme han oli nimittain sita mielta, etta ystavia on vaikea saada eri kulttuureista, eritoten Aasian kulttuureista, koska he kayttaytyvat erilailla tietyissa asioissa, vaikka toisten,  lahinna ulkoisten asioiden perusteella he olisivat lansimaalaisen "mittapuun" mukaan lokereitavissa johonkin ystavaksi sopivien ihmisten joukkoon. Siis etta heidan kategorisointi on vaikeampaa, koska he kayttaytyvat joissain asioissa niin oudosti ja erilailla, ennustettamattomasti. Siis mita hittoa?? Miten ihmeessa ystavyys on kategoroitavissa yhtaan mihinkaan??  Hanen esimerkkinsa oli intialainen kollega, joka on akateeminen, fiksu ja filmaattinen, pukeutuu hyvin ja on muutenkin elegantti. Mutta etta. Etta sitten han yhtakkia  ja yllattaen tykkaakin Saksan Idolsissa toiseksi tulleesta artista! Joka on siis aivan uskomatonta ja epailyttavaa ja han ei voisi kuvitella kenenkaan ystavansa tykkaavan sellaisesta musiikista. Tai siis, etta onhan hanelle joitain vanhoja ystavia, jotka siita tykkaavatkin, mutta he ovat ystavia vain, koska ovat olleet sellaisia jo ala-asteelta asti, ennen kuin on menty eri kouluihin yms. Vain?? Ja mita hittoa edelleen? Ja miksi ylipaataan ihmisia on tarve niin kauheasti kategorisoida?  Kertooko monikaan meidan kategoriamme yhtaan mitaan oikeasti ihmisesta? Uskaltaisin vaittaa, etta ihmiset ovat sisimmiltaan yllattavan samanlaisia oikeastaan. Tai siis toki erilaisia joka ikinen. Mutta silti. Juuri siina omassa ainutlaatuisuudessaan yhta lailla samanlaisia ja samanarvoisia - yli kaikkien ulkoisten rajojen. 

Ihan vain omasta mielestani ja sydamestani ystavyys on ihmisten, aitojen Ihmisten (sielujen ja sydamien voisin jopa taalta retriitistani huudella ;) ) kohtaamista - ei musiikkimakujen tai statusten kohtaamista. Siis etta tokihan usein samoista taustoista tulevat ihmiset useammin ystavystyvat, koska helpommin tapaavat toisiaan, mutta jotenkin mun mielesta ystavyytta ei kerrassaan voi sitoa mihinkaan tuollaiseen ulkoiseen. Tai sellaiset seikat eivat sellaista myoskaan voi estaa. Jos ihmiset itse siihen ovat avoimia. Kylla se on jotain yhteista ja suurempaa. Rakkautta jopa, sanoisin. :) Rakastaa kun voi niin paljon ja monia asioita tassa maailmassa. Ja te kaikki ihanat vanhat ja uudet, nykyiset ja tulevat ystavat ja muuten tarkeat ihmiset, voikaa oikein hyvin.  :)

Edelliseen liittyen, viela yksi biisin patka. ;)

"Minä rakastan tätä elämää

elämää kaikkineen

pimeitä polkuja, aurinkoteitä

raakoja omppuja, rinkeleitä

iloa, surua, ikävää

minä rakastan elämää"

-Johanna Kurkela