Delhin psykedeelisyys vaihtui siis heti yhden yon jalkeen huomattavan erilaiseen paikkaan, Pushkariin. Matka vaati jo vahan eforttia, kun ensin suuntasin junalla Ajmeriin, siella tuktukilla bussiasemalle ja siella pienten pohtimisten ja selvittelyjen jalkeen selvisi, etta paikallisbussi Pushkariin on lahdossa ihan juuri. Raskas ja suuri rinkka sylissa bussiin. Onhan siella viela muutama paikka. Tai voinkin tassa seista rinkan vierella. Aah, en ehka voikaan. Tuolta tulee lisaa ihmisia. Ja tuolta. Katsovat ja viittovat, etta laita rinkka hattuhyllylle. Ei se kuulkaa mahdu sinne. Kylla, kylla. Nooh, yrittaahan voidaan. Ei. Liian suuri on. Laitetaan se tuohon oven suuhun. No juu. Hyva siina. Kunhan pysyy matkassa. Ja pysyihan se. Muutama paikallinen siihen tosin joutui nojailemaan. Silla ihmisiahan tuli bussiin tavaroineen tasan niin paljon, etta ovi niukin naukin mahtui kiinni. Ja tulipahan sen jalkeenkin viela joku vauhdissa. Ja liikkeelle lahdettiin ehka heti puolen tunnin paasta. Mutta lahdettiin. Ja perille saavuttiin. :)
Vierellani bussissa istui oikein mukava intialaismies, joka oli hyvin ylpea ammatistaan (elektroniikkainsinoori kun oli) ja puhui todella kovaa aaneen tyostaan ja Intian kulttuurista ja paikoista, joissa on asunut ja matkaillut. (Jotkut ihmiset taalla puhuvat kylla todella kovaa. Lieko johtuu yleisesta mekkalatasosta ja mahdollisesta kuulon heikkenemisesta, silla televisiot ja musiikitkin aina ovat varsin kovalla.) Niin, oikein mukava oli hanen kanssaan diskuteerata, mutta tuntui jokseenkin vahan erikoiselta, kun han kyseli (tosiaan koko bussin varmasti kuullen) mm. etta mita mina toivon jumalalta. Pidin omat vastaukseni varsin paljon pienemmalla volyymilla. Hmm, onnellista elamaa varmaankin.. ;)
Bussissa tiiviin tunnelman lisaksi oli myos varsin kuuma. Tosin kuumuudesta tuntuvat karsivan varsin paljon jotkut paikallisetkin. Moni heista paivittelee sita kuinka nyt on Tuu hot. Omasta puolestani taytyy kylla sanoa, etta kuumuuskaan ei ole taalla liiemmin ahdistanut (varoitteluista, pelotteluista ja omistakin ennakko-odotuksista huolimatta). Joko olen tottunut siihen tai sitten se vaan jotenkin on siedettavammassa muodossa kuin Laosissa ja Kambodzassa. Nimittain taalla ei tarvitse naamaansa pyyhkia hiesta laheskaan niin usein kuin noissa aiemmissa maissa. Tai sitten aurinko on vaan polyn peitossa. Tai en tee mitaan tai liiku missaan. Mutta ei ehka kumpikaan naistakaan. Kylla taivaskin valilla ihan kirkas nayttaa olevan. Ei toki aina ja kaikkialla.
Perilla bussiasemalla kieltaydyin talla kertaa jo varsin osaavin ottein kaikista kyytitarjouksista ja lahdin talsimaan pienen matkaa kohti opaskirjasta katsomaani hostellialuetta. Siella muutamassa kierreltyani ja hintoja kysyttyani, musta tuli ihan ilman yritysta kauhean hyva tinkija ja yhden hostellin tyontekija halusi minut vakisin sinne (kuulemma kun olin hyva ihminen, rahalla ei niin valia :D ), niin han lupasi huoneen aivan puoli-ilmaiseksi (3 dollaria yo). Paatinkin lopulta jaada paikkaan. Kirjautuessani sisaan omistaja ja perheen aiti oli hirvittavan kohtelias ja mukava kunnes selvisi mihin hintaan huone oli minulle luvattu. Siita lahtien mulla olikin jo puoliksi syyllinen olo. Mutta mukava paikka ja kauhean hyva huone. Intian huoneissa en viela tahan mennessa ole muuten juurikaan puutteita kohdannut. Ei yhden yhtaan hyttysta suurempaa otokkaa edes. Mita nyt Jaipurin huoneeni vahan haisi tupakalle, mutta ei sekaan niin justiinsa.
Tassa kyseisessa Pushkarin majatalossani olin lopulta ehka aika hyva asiakas kuitenkin, silla soin niin hyvin (ja paljon?) heidan hyvassa ravintolassaan ja kaytin aktiviteettejakin. Kahtena aamuna herasin ennen kuutta (!!) joogatunnille (!!) ja kerran otin yhdelta perheen jasenelta hieronnan. Ja olihan muuten hyva hieronta! Aivan spesiaali ja jotenkin tosi rentouttava ja evergisoiva samaan aikaan. Ja tyyppi oli jotenkin tosi sympaattinen ja hyvahenkinen ihminen. Vaikuttava kerrassaan. Niin ja jooga pidettiin hostellin katolla, joka oikeastaan oli koko kaupungin ylla (kaupunki koostui tosi erikorkuisista rakennuksista – nayttavat rakentavan rakennusta aina kerroksen ylospain tarpeen vaatiessa) auringon noustessa. Oli kylla mukava kokemus ja ties vaikka sita joskus tassa viela uudestaankin kokeilisin (Enni, oli se hyva, etta oli aurinkotervehdysta edes vahan reenattu yhtena kesaisena yona ;D ). Kaupan paalle tuli kuulkaa vahan meditaatiotakin. Pysayttavaa hommaa. ;)
Muutenkin, ihmiset Intiassa – ja Pushkarissa varsinkin – ovat varsin henkevia. Hindulaisuus vaikuttaa heidan elamaansa varsin vahvasti. Koko Pushkarin pitaja on itse asiassa taysin kasvisruokainen. Lihaa tarjoillaan vaan hyvin salaa “poydan alta” joidenkin harvojen toimesta. (Kuten myos possyttelijoille savukkeita.) Hindulaisuuteen kun kuuluu varsin vahvasti myotatunto kaikkea elamaa kohtaan ja siksi monet eivat halua tappaa ketaan. Ja muutenkin monet puhuvat antamisen ja auttamisen puolesta. Toki turistina tallaiseen puheeseen tormaa vakisin myos hyvin epamiellyttavissakin myyntipuheissa. Tai talle kylalle tyypillisessa “pyhassa seremoniassa” pyhan jarven rannalla.
Monet intialaiset tulevat Pushkariin kylpemaan pyhassa vedessa ja puhdistamaan karmaansa ja syntejaan. Ja kaymaan monissa temppeleissa. Ja tekevat taman kyseisen rituaalin ja lahjoittavat sen jalkeen rahaa hyvantekevaisyyteen. Joten asia on toki hyva ja turistit tekevat suunnilleen niin kuin paikallisetkin, mutta tapa jolla tahan koko seremoniaan ja lahjoitukseen paadyttiin, oli kylla vahan epamiellyttava. Se kun tapahtui varsin salaa “hyvantahtoisen” temppelin esittelykierroksen jalkeen. Ja seremonia oli oikein hieno kokemus. Siina siunailtiin koko sukua ja perhetta – elavia ja kuolleita – ja toivotettiin kaikille kovin hyvaa onnea erilaisin mantroin ja rituaalein. :D Mutta rahan kyselysta tosiaan jai kuiva fiilis. Summat esitettiin tyyliin, etta 10 dollaria, tai 20 tai 30 tai 50 – riippuen kuinka monelle perheen jasenelle hyvaa tahtoo. Ja kuinka suuri sydan on. Ja etta ei maaralla toki ole mitaan valia, sydamen mukaan vaan… Ja etta jotkut antavat vahemman ja jotkut enemman – ihan sen mukaan kuinka voi antaa. Ja haluaa. Ja totta kai ma voin antaa vaikka kuinka paljon. Siis etta suhteessa mulla on vaikka kuinka paljon enemman. Ja varmaankin ne rahat oikeasti johonkin hyvaan menevat. Kai. Kauhea epailys siitakin tuli. Ja epailyksesta itselle dorka fiilis, etta miksi epailen. Etta varmaan on ihan hyva ja oikea asia (oli oikein virallinen lahjoituskoju kuittineen kaikkineen..) Etta kuinka ripustautunut rahaan ma olenkaan, jos tallainen summa saa aikaan nain erikoisen fiiliksen.
Mutta tulihan jotain annettua, toki ihan huomattavasti enemman kuin paikalliset varmastikin antavat – mutta sehan on suhteessa toisaalta ihan oikein. Ja sen jalkeen oli helpompi kieltaytya kaikista tarjouksista ja kyselyista. Kerjaajiakin kaupungissa toki joitain oli ja kun turisteja oli niin vahan, niin huomio oli valilla suurta. Mutta itse asiassa, kerjaaminen ei ole ollut ollenkaan niin yleista tai painostavaa taalla kuin Kambodzassa. Ja paatin toteuttaa hyvalta tuntuvaa logiikkaa, etta joskus annan, jos silta tuntuu. Useimmiten en. Lapsille en kylla taalla halua antaa edellisen maan opetuksiin ja siten omaan fiilikseen siihen liittyen nojaten.
Siihen samaiseen rahaan ja tavaroihin ripustautumiseen liittyen, Pushkar tarjosi viela enemmankin ajattelun, pohtimisen ja tuntemisen aihetta ja oppia. Kayskentelin luettujen kirjojeni (yksi niista tosin oli fraasisanakirja kaikkiin Kaakkois-Aasian kieliin ja se oli kylla varsin korkkaamaton – liian vaikiaa lukemalla niita oppia - Reetta, oikein aavistit ;D) kanssa parissa kirjakaupassa katsellen tilalle uutta kirjaa. Ja kyselin paljonko hyvitysta saisin niista omistani. Aiemmin, hostelleissa ja joissain paikoissa kaytettyja kirjoja on voinut vaihtaa paikseen monimutkaisessa suhteessa 1:1. Mutta nama olivat toki spesiaaleja kirjakauppoja kirjojen myynnilla elantoaan tehden, joten tokikaan homma ei samoin mene. Siina sitten vahaista tarjottua hyvitysta miettiessa ehti taasen jo ajattelemaan kaikkea valilta miksi vain niin vahan, kun naiden arvo oikeasti on paljon enemman ja Suomessa maksoin tastakin sanakirjasta niin ja niin paljon ja kun naita on kolme ja antaisinko sittenkin vai kaksi ja oisiko jollekin sittenkin kayttoa tulevaisuudessa ja saisiko jostain ehka parempaa hyotya yms. Ja mita hittoa?? Jos kyseessa on muutama dollari enemman tai vahemman? (Taallahan ihan vaaristyy ylipaataan hintatasojen ajattelu kylla..) Ja siis vaihtoehtona vaan antaa menna ja saada rinkkaan tilaa ja vahemman painoa. Ja voi kun olikin hyva tunne vaihtaa ne kolme yhteen (ja maksaa viela dollari paalle). Ja seuraava oppi oli, kun mietin hostellista lahtiessani jattaisinko taas jotain vaatteita matkasta. Lampimia mukaan ottamia vaatteita – tarpeettomana. Taalla. Mutta olisihan niille Suomessa tarvetta. Ja kayttoa. Ja maksaahan uusien hankkiminen tilalle. Ja ja ja. Josko jatankin vaan tuon, mutten tuota. AAAAAH. Ihanaa, jatin kaikki. Luopuminen on keventavaa. Kerrassaan. Ja kuinka kevyelta rinkka tuntuukaan! Ja nyt sinne mahtuu Intian tuliaisetkin. :D
Ja niin kuin olen ehtinyt mainostamaan ahdistumattomuuttani lahes mistaan etukateen annetusta Intia-pelotteesta (likaisuus, liikenne, kuumuus, vatsaongelmat (tata en viela olekaan mainostanut – ei ongelmia!! :D Okei, koputan. Kop), terveys muuten (korvatkin perfektossa kunnossa (naytin muuten niita pikaisesti Bangkokin turistilaakarilla – diagnoosina: aivan hyvat, vain “marka korva”..?), melu ja meno muuten, niin yksi asia on ollut ja edelleen pysynyt jokseenkin rasittavuuden rajamailla ja toisinaan ylikin – miehet. Toden totta, on myonnettava, etta tahan liittyen, omat ennakkokuvitelmani ovat ylittyneet. Siis negatiiviseen suuntaan. Mutta, ennen tarkempia vuodatuksia, sanottava on, etta ymmarran kyseessa olevan kulttuurieron ja otan asian itselleni tasan henkevana opetuksena ja elaman kokemuksena tamankin. ;)
Mutta myonnettakoon, voi veljet joskus naita. Yleinen tuijotus, ihmettely ja salaa tai vahemman salaa minun kanssa valokuviin tuleminen ja niiden ottaminen on sinansa ihan ok, tiedossa, heidan oppimaansa normaalia kaytosta ja sen suuremmitta pohdinnoitta kasiteltavissa, mutta jatkuvat kyselyt nimesta, kotimaasta, kuulumisista, aviollisesta statuksesta, poikaystavasta ja Intian visiittien maarasta (kenen vain miehen suusta ja milloin vain) seka eritoten vahan pidemmat keskustelut joidenkin kovasti itseaan aina jossain vaiheessa yltiorehelliseksi mainostavien miesten kanssa ovat haastaneet omaa itsea enemman. Sita kun ei vaan yltiotyly kaikille halua olla. Ja kyllahan toki niista tulee myos joskus oikein hyvia keskusteluja ja nimenomaan oppia kulttuurista ja ihmisista. Eika mitaan pelottavia tilanteita todellakaan ole ollut missaan. Mutta tulee vaan todella dorka fiilis taas siitakin, ettei enaa tieda kehen voi luottaa minkakin verran ja eritoten siita, ettei aina tieda voiko siihen omaan fiilikseen oikeista poluista ja ratkaisuista oman elamansa suhteen luottaa. Lahinna tama oli ongelma Jaipurissa. Ja turistien kansoittamilla alueilla (paitsi nyt ei niin kansoitetuilla, kun ma tunnun valilla olevan melkein ainut sellainen...), joissa toki pyorii ihan erinakoista onnenonkijaa kuin mita oikeasti keskivertointialaiset ovat. Mutta juu. Oppia. Ja oikein mukaviakin paikallisia ihmisia olen tavannut. Ja oikeastaan, luulen, etta namakin kokemukset nimenomaan lopulta teravoittavat sita fiilista – eivat hajoita tai havita. Ja edelleenhan, kaikkihan taalla on varsin hyvin mennyt, joten kai se fiilis jokseenkin edes valttavasti toimii..? :)
Erittain mukavia ihmisia olivat muun muassa yksi perhe Pushkarin hostellini naapurihostellissa. Jossa paadyin kaymaan pari kertaa syomassa, koska en mennyt heille majoittumaan. Rahaa on hyva jakaa laajalti.. :) He esittelivat minulle valokuva-albumia pojan vuoden takaisista haista. Jotka kestivat viisi paivaa! Ja joissa ensimmaisena paivana oli 1500 vierasta! Huh hah huli. Ja olihan kuulkaa koristeellista ja kaunista pukua ihmisilla! Ja morsiusparilla ja vanhemmilla joka paiva erilainen. Yleisestihan taalla on kylla aivan ihanaa varien loistetta. Naisten asuissa siis lahinna. Kaunista. :) Ihan kaikillahan ei yhta prameat haat kuitenkaan ole. Lieko morsiaman perhe varsin averias. Se puolihan koko lystin kai enimmakseen maksaa. Miesten valtio. Niin ne sanovat. ;)
Nyt jaljella 10 paivaa matkaa ja Intiaa. Oikein sopivasti. Nautin kylla koko ajan ja loppuun asti, mutta on se vaan mukava tulla sitten kotiinkin. Ja nahda kaikkia teita. :) Sen verran jo ikavakin on. Mutta ei suruisasti. Vaan hyvin. Ja voikaa taas niin hyvin! :)
No comments:
Post a Comment