Saturday, April 21, 2012

Lyhyesti virsi kauheudesta (21.4.2012)

Olihan paiva. Varsin paljon tunteita ja ajatuksia herattava. Raskas. Ja aika kauhistuttavakin. Mutta niin, toisaalta. Sellaista valilla. Vakisin. Kavin tutustumassa ensin Punaisten khmerien jarkyttavan kansanmurhan aikaiseen teloitusalueeseen, sitten "'kevennyksena" yhdella kaukaisemmalla vanhalla temppelialueella ja lopuksi kiertamassa lapi samaisen kansanmurhan aikaisen, kidutuksia pursunneen vankilan, joka oli aikoinaan ennen vuotta 1975 ollut viela suuri paikallinen koulu. Loppujen lopuksi tuossa asken tutustuin yhden matkakaverin suosituksesta ChildSafe-nettisivustoon, jonka mukaan olen toiminut taysin vaarin monessa suhteessa mita koyhien lasten hyvinvointiin ja turvallisuuteen tulee. Ja tahan liittyen, se lyhytaikainen tyoskentely orpokodissakin on taman kaverin, sivuston ja nyt itsenikin puolesta totaalisen kyseenalaistettu. Kuulemma sellainen lyhytaikainen tyoskentely ja orpokodeissa vierailu voi aiheuttaa paljon enemman haittaa kuin hyotya lapsille. Etta kuulemma ennemmin kannattaisi tukea paikallisia organisaatioita ja tyontekijoita tai sitten menna selvasti pidemmaksi aikaa tyoskentelemaan jonnekin. Ja kadulta myyvilta lapsilta ei pitaisi ostaa mitaan, silla se vaan edistaa heidan kadulla pysymista. Kuin myos kerjaaville lapsille ei mitaan pitaisi antaa. Niin.

Siella temppelialueella oli aivan aarimmaisen raskasta, kun heti kun tuktuk kaarsi pihaan, juoksi taas kasa lapsia kiljuen myymaan kukkia ja suitsukkeita. Ja muuten pyytamaan. Kun ei ole rahaa. Ja kouluun tarvitaan. Voi ahdistus. Annoin ensin dollarin jaettavaksi kaikille ja ajattelin etta saan olla rauhassa. En saanut. Ennen temppeliin menoa ostin yhdet kukat ja suitsukkeet ja ajattelin samaa. Mennessani laittamaan kukkia, tuli siihen auttamaan yksi aikuinen mies, jonka puheista en mitaan ymmartanyt, mutta selvasti lahjoitusboksiin oli suotavaa laittaa jotain. Laitoin ihan vahan ja kovasti han oli kiitollinen. Ja seuraavaksi seurassa olikin kaksi vanhusta, joille en enaa vaan voinut mitaan antaa. Kadesta kiinni ja surkea ilme. Voi pahaa oloa. Ja seuraavaksi nakyy yksi nappisilmainen pikkulapsi taas. Vaistan ja menen sisaan yhdesta ovesta, jossa on jotenkin tosi maaginen vanha nainen ja alttari. Han kovasti siunailee ja jotenkin kaikkea surkeutta ja sairautta tuo esiin, vaikken puheesta mitaan ymmarrakaan. Ja alttarille taas suitsukkeet ja dollari esiin. Ja kiitokset ja siunaukset. Ulos ja itketys. Eipa tullut sellaista siella teloituspaikallakaan jostain syysta, mutta tuolla tuli. Ja viela lopuksi kaksi lasta seurasi ja mun oli vaan pakko paasta sielta pois. Jai kivet ja temppelin seinat aika sivuosaan. On se vaan niin raskasta jotenkin kohdata itsessaan se tilanne, kun haluaisi oikeastaan antaa kaikille, mutta koskaan ei pysty, koska heitahan on loputtomasti ja aina lisaa tulee. Ja niin, jos (ja kun?) se antaminen ei ole muuta kuin huonoa pidemman paalle, niin sekin viela. Noh, ehka on helpompaa olla nyt antamatta. Kylmana vaan. Voi video. Ja lapset tuijottaa suurilla silmillaan. Ja niin kovin varmasti koyhia ovat. Mutta. Ei nain. Ei. Mistaan syysta. Omasta tai heidan. Eilen se yksi auttavainen vanhempi tytto sanoi, etta turistit ovat ainoita, jotka voivat heita auttaa, kun paikalliset rikkaat eivat sita tee. Ja etta nyt on niin vahan turisteja taalla, etta ajat on huonot. Niin... Siksipa kai kaikki aina mun "kimppuun" niin vauhdilla hyokkaakin. Mutta juu, valehtelua ja teatteria tietenkin suuri osa kaikista puheista. Ja siis apua pitaisi muuta kautta antaa.

Mutta silti. Erot on valtavia kylla. Ja onpahan taalla tullut nyt ylivoimaisesti eniten mita koskaan sellainen fiilis, etta oma arvo taalla paikallisille on vain ja ainoastaan rahojen kautta. Tuktuk-kuskikin (joka oli kylla oikein mukava) yritti parhaansa mukaan koko ajan lisaa rahaa saada. Ja en tieda onko sita mitaan muuta arvoa koskaan muuallakaan matkaillessa ollutkaan. Toivottavasti edes joskus ja pienesti jossain. Edes englannin puhumisen kaverina, jossain keskusteluissa ja jopa yhteisissa nauruissa ja tanssimuuveissa. Edes jossain muussakin. Ehka. Toivottavasti. Vaikka suurin hyotyhan hommasta on vaan ja ainoastaan minulle. Niinhan se vaan on. Ja siina rahassa. Kai.

Ja niin, ne teloitus- ja kidutusmestat olivat toki varsin kamalia. Kuumuus ei estanyt kylmien vareiden ja kylman hien syntymista. Ei. Nahtyna muun muassa lukuisia ja lukuisia uhrien paakalloja, kuvia kidutuksista, pikkuruiset vankikammiot ja oikeastaan kaikista kamalampina aina vaan jatkuvat rivit jokaisesta vankilaan tuodusta ihmisesta otetusta, vakavasta ja pelonsekaisesta naamakuvasta. Sellainen lomapaiva.

Huomenna ehka menen tutustumaan paikallisiin lastensuojeluorganisaatioihin ja paatan menenko sinne orpokotiin sitten kuitenkaan. Jos ei kerran missaan nimessa suositeltavaa ole. Toisaalta niin, kyllahan siitakin on jo osittain sellaista revittelevaa turismia alettu tekemaan. Turistit kuvaamassa "niin herttaisia" paikallislapsia monessakin paikassa. Ei hitto. Ehka tosiaan liitynkin niiden vanhojen kavereiden seuraan taas kevyemmille keitaille pois tallaisista suurista kysymyksista. Ovat kuulemma oikein kauniilla etelarannikon hiekkarannikoilla...  Talla eraa paatan naihin tunnelmiin. Ei kuviin. En taida niita laittaa tasta paivasta. Tai katsotaan. Mutta niin, pitipa silti viela sanomani, etta elaman hienous ja arvo itsessaan ei silti naiden takia mitatoidy. Se, etta kauheudet ja epareiluus tuntuu kamalalta, tarkoittanee osittain sita, etta ihmisoikeudellisen ja vapaan elaman (jollainen meilla on) arvo ja tarkeys on suuri ja siksi jokaisena paivana nautittavan arvoinen...?...?

No comments:

Post a Comment