Pee Mai Lao! Ja sitten Kambodzaan (20.4.2012)

Laosille kiitos ja kumarrus. Oli mainio ja vallan hurmaava maa, jonne kylla tahdon viela joskus uudestaankin paasta. Thank you for Laos. It was such a great and lovely country and I certainly want to get there some other time. :)  Yesterday I took a long bus trip once again and came to a rather different place, Phnom Penh, i.e. capital of Cambodia.

Bussimatkailun viehkeydet jatkuivat eilen - talla kertaa paivabussilla - ja nykyinen sijaintini on Kambodzan paakaupunki Phnom Penh. Aikamoisen erilainen paikka tama kuin edellinen rauhaisa Laosin saari, mutta oikein mielenkiintoinen ja omalla tavallaan hyvin mukava. Ihmiset ovat varsin hymyilevia ja ystavallisia taallakin (ainakin tahan asti tavatut, toki lahinna palvelutehtavissa olleet).

Tosin nyt paivan kavelyn ja kiertelyn jalkeen olen varsin puhki. En ehka talla kertaa kavelysta tai edes kuumuudesta johtuen, vaan lukuisista ja lukuisista tilanteista, joissa on taytynyt sanoa Ei kiitos tuktuk-kuskeille, mopokuskeille, opastajille, myyjille yms. Vipinaa riittaa. Ja paivan saldo ostosten suhteen on seuraava (ruoat ja useat ah-niin-ihanat hedelmapirtelot poisluettuna): Kambodzan ja Phnom Penhin kartta seka kirja Kambodzan historiasta nuorelta pojalta (joka sen jalkeen pamahti seuraani vaikka kuinka moneen otteeseen), kaksi rannekorua, kasa postikortteja nuorelta tytolta, yksi huivi pikkutytolta tilanteessa, jossa huiveja myyvia lapsia oli ymparillani jo vajaa 10, tilannetta seuranneen konfliktin ja suuttumusten jalkeen (koska en ostanut huivia silta, joka ensin sellaista tarjosi – vaikka ne olivatkin erikokoisia huiveja kuin se, jonka ostin) pikkupojan seurattua minua haukkana vaikka kuinka pitkaan ja postikortit myyneen nuoren tytonkin taas lyottaydyttya seuraan ja kaytyamme ihan hyvia keskusteluja…kaksi pienempaa huivia lisaa. Silla lailla. Nyt on huiveja ja kirjoja, joten olen varsin vakuuttunut, etta seuraavina paivina pystyn vakuuttavammin kieltaytymaan, koska en vaan niita enaa yhtaan tarvitse. Ja silla hyva. Ja sainpahan hyvaa opastusta talta nuorelta tytolta mista loytyy marketti, josta sain edukkaasti myos hammastahnaa ja shampoota ja sen sellaista. Matkalla kerrassaan tarpeellista. Eli shoppailtu on. Muuten rahan meno matkassa on varsin pienta ollut ja uskon olevani viela alle kaikkien kuviteltujen budjettienkin. Hyva kai niin. :)

Huomenna sovin menevani yhden tuktuk-kuskin matkassa Khmer Rougen ajan hirmutekojen muistoja ja jalkia katsomaan yhteen museoon seka paikkaan nimelta Killing Fields. Voin niin kuvitella kuinka ahdistavaa se voikaan olla. Enpa tiennyt tuosta historiasta aiemmin juuri mitaan, mutta nyt juuri yhta kirjaa lukiessani on asia alkanut valottua. Voi veljet. :( No, hyvahan se on historiaa vahan tuntea ja kai kokeakin. Tai sitten jarkyttya ikiajoiksi. Katsotaan..

Mutta, tarkoitus ei ollut alkaa ahdistua huomisen koettelemuksista etukateen vaan kerrata Laosin matkan ilahduttavat loppupaivat. Niin paatoksella kuin seka turistien etta paikallisten alkoholin nauttimistapoja viime jutussani ehdin kommentoida ja arvostella, niin mitas sitten tapahtuikaan! Sattumat, elaman virran hienosyiset vireet ja tunteella hetkessa tehdyt ratkaisut seurasivat toisiaan. Koska en onnistunut tyhjentamaan selaimen valimuistia edellisen blogipaivityksen ja netin kayton jalkeen, ystavallinen nettipaikan tyoskentelijamies sanoi, etta han ei tieda tietokoneista mitaan, mutta tule aamulla, kun hanen vaimonsa on paikalla, yrittamaan uudestaan. Selva peli. Aamupalan jalkeen paikalle ja hanen oikein mukava vaimonsa paikalla ja homma toimii. Samalla paatin kysella hanelta bussilipuista Kambodzaan, kun niitakin myivat. Sanoin, etta varmaan tarvitsee lahtea jo seuraavana aamuna, koska muuten ei rahat ehka riita, kun saarella ei ollut pankkiautomaattia.  Johon han taasen sanoi, etta kylla saarella voi varsin kalliilla valityspalkkiolla saada kateista tai sitten jos haluan, niin voin tulla heidan kanssaan laivamatkan paahan mantereelle, jossa on automaatti ja jossa on myos juhlat ja tanssia yms. uuden vuoden juhlinnan paatospaivan kunniaksi. Jaaaaaa.. Siis etta keta siella on – onko siella paljonkin vakea? Juu, heidan ystavia on siella ja on siella aika paljon muitakin. Noh, mietin hetken, tunnustelin tilannetta ja ihmisista valittyvaa fiilista ja paadyin sanomaan kylla. Ei kai siina. Selkareppu vaihtoon ja kasiveska matkaan.  Ja avoimin mielin. :D

Tosin ehdin jo harkitsemaan moneen kertaan, koska lahto lykkaantyi, kun koko ajan odoteltiin lisaa vakea paikalle. Ja siina istuin paikallisten naisten kanssa yhdessa ravintolapoydassa ymmartamatta mitaan heidan keskusteluistaan (kun tama mukava nettipaikan ja ko. ravintolankin omistava nainen laittoi kauppaansa kiinni) ja mietin etta tulenkohan ehka olemaan huikean ulkopuolinen matkassa. No mita, mita – voihan se muuttua.. Rentoa tyoskentelymentaliteettia ja hetkessa elamisen voimaa kuvaa hyvin se kuinka ko. ravintolassa ruokaileville turisteille ilmoitettiin, etta ravintola sulkeutuu hetken paasta, etta jos haluatte viela jotain, niin viela ehtii. Ja sisaan yrittaneille ystavallisesti kerrottiin, etta ravintola on nyt kiinni juhliin menon vuoksi, mutta illalla taas joskus kuuden jalkeen saa tulla paikalle (huomautuksena, illalla ravintola ei todellakaan enaa ollut auki.. ;D ). No, en kuitenkaan kieltaytynyt vaan ajattelin, etta tulee mita tulee, niin matkaan nyt menen. Ja siina sitten seilattiin parikymmenta ihmista – myos nuoria ja lapsia mukana – pitkuliaisella, vahan kiikkerallakin veneella samaan satamaan, josta alunperin bussimatkan jalkeen olin jalkautunut turisteja kuhisevaan, saarellemme johtavaan veneeseen. Ja hyvanen aika – olipas siella vakea! Ja menoa. Ja juhlat! :) Ja pelkastaan kylla paikallisia. En nahnyt yhtaan valkokarvaista itseni lisaksi, joten aika etuoikeutetuksi itseni kutsun vuoksi tunsin. Ja Beerlao kuulkaa virtasi. Alussa pankkiautomaatilla kaydessamme kyselin mukavalta kutsujaltani (Lee) juhlan luonteesta ja etta aikooko han ottaa olutta enemman vai vahemman. Sanoi, etta varmaankin enemman, jotta tanssi onnistuu paremmin ja letkeammin. Etta niin. Miksi tuli jotenkin ihan perikotoinen ja –suomalainen olo? ;D Kylla sita ihmiset on yllattavan samanlaisia monessa suhteessa.. ;)

Juhlapaikalla oli lukuisia muovipoytia ja –tuoleja ja bandi esiintyi kovaan aaneen lavalla. Tanssia suoritettiin seka poytien ymparilla etta lavan eteen ahtautuneena. Ja lapset olivat tosiaan mukana juhlassa alusta loppuun asti. Tuntuivat varsin hyvin parjaavan ja viihtyvan, vaikka valilla vahan hirvitti, kun varsin pienia oli lavan edessakin ihmismassan seassa. Heista kuitenkin siina selvasti myos yhteisollisesti pidettiin huolta, vaikka aikuiset olutta ottivatkin. Ja varsin nuoretkin kylla tuntuivat olutta juovan. Kysyin Leelta mika on Laosin ikaraja alkoholin ostoon ja juomiseen. Ei kuulemma ole. Mitaan. Etta voivat pikkulapsetkin kayda ostamassa aikuisille olutta kaupasta. No just, just.. No, pienimmat eivat toki alkoholia juoneet. Ja nuoret, jotka joivat, kayttaytyivat varsin hillitysti. Niin kuin ylipaataan kaikki ilmensivat (hammastyttavan nopeasti saavutettua) humalaansa vain tanssin ja ilon kautta – rahina- tai huuteluviinaa ei selvastikaan ollut tarjolla. Itse en voi sanoa (lampimasta) oluesta juuri humalaan tulleeni, mutta sopivasti toki niin, etta menossa ja tanssissa olin mukana kylla. :D Vahan rivitanssijalkamuuveja opettamassa. ;D Ja hikea kuulkaa puski. Ja olin niin yltiopitka kaikkiin nahden, etta nain tanssilattialla ihan jokaisen yli. :) Paikalliset kavivat valilla aina joessa uimassa – vaatteet paalla. Ja sitten vaan takaisin juhlaan. Kuulemma on heidan mielestaan liian kuuma.. Lounaana nautin Leen ja hanen miehensa kanssa yltiotulista papaijasalaattia ja keitettyja ankan munia. Munat olivat jotenkin erikoisia ja kysyin Leelta, etta miksi tassa on jotain karvoja. “Siina on pieni ankka.” Aaaa, no niin tietysti juu.. Hmm, syonkin ehka vain salaattia. Ei kun se on niin tulista. Syonkin vain riisia. :D Ja vaaleita lihapullia. Ja poytanaapurien tarjoamaa olutta.

Viimeisten riemunkiljahdusten, tanssien, yhteislaulujen ja Pee Mai Lao –toivotusten jalkeen edessa oli viela uintia, yhteisollinen samalta lautaselta ruokailu ja kotimatka. Samalla veneella. Ja kuskin ollessa eniten humalassa. No mutta, ei kai siina, pakkailin kameran ja rahapussin muovipusseihin ja puhalsin ilmaa peraan ajatuksissa, etta kelluvat sitten, jos kaadutaan. Ja ei kaaduttu. Todellakaan. Kuskihan osasi reitin kuin omat taskunsa. Ja muutenkin, luulen, etta humala myos haihtui heissa melkein yhta nopeasti kuin oli tullutkin. Ja oli oikein rattoisa ja tunnelmallinen paluumatka. Ja hieno kokemus kylla kaikkinensa! :)

Seuraavana paivana nautin taas pyorailyn ja luonnon kauneudesta ja loysin aivan ihanan uuden paikan vesiputouksilta, jossa olin vedessa uimassa ja mahtavassa selka- ja niskahieronnassa. Yksinani taas tuntikausia varmaan. Olihan kaunista. :) Mietiskelin siina hymy naamalla kaikkia teista. Joka ikista. Ja montaa muutakin. En surulla ikavoiden, vaan ilolla ajatellen. Ja nauttien ajatuksesta, etta elama on kylla hienoa. Ja, etta toivottavasti se on sita kaikille. Etta jotta toivottavasti mahdollisimman moni sen hienouden omassa elamassaan tajuaa. :)

Retkeltani bungalowille palattuani loysin sielta ilokseni naapurin, johon tutustuin hanen ollessa edellisessa Sleeping bussissa kapean sangyn jakava matkustajatoverini. En meinaan vajaaseen pariin paivaan ollut nahnyt hanta, koska han yhtena yona toiselta saarelta (humalassa) “kotiin” kuljettuaan oli kaatunut pyoralla ja murtanut solisluunsa. Han oli aamulla hakenut apua ja paatynyt sairaalaan lahimpaan isompaan kaupunkiin ja saanut siella lopulta ihan ok-hoitoa, mutta kielimuurin takia aika kovaakin kohtelua. Mutta hyva nain. Side kadessa ja takaisin “kotona” han osasi suhtautua koettelemukseen opettavana ja uutta antavana. Ja syyttaa ei voinut eika halunnut kuin itseaan. Ja mitapa siina ketaan syyttelemaan. Oppia ika kaikki ja onneksi ei nyt sentaan viela vakavammin kaynyt (olisi meinaan voinut kayda). Siina sitten jutustelimme ja paatimme kayda pikaisesti syomassa jotain ja nettikahvilan kautta. No mutta, sinne paatyessamme tulimmekin taas kutsutuiksi edellispaivan kavereiden ja heidan sukulaisten seuraansa istumaan iltaa. Kera laulujen, soittojen ja oikein makoisen ankka-aterian. Joka alkoi veriannoksella. Jota luulin ensin koko ajan koiran vereksi, koska kyseinen bungalow-naapuri oli juuri kertonut syoneensa koiran verta ja Laosissa ja kehui kuinka suurta paikallisten herkkua se on. Ja annokset nayttivat juuri silta, mita han oli kuvaillut. Ja mun korvani ei myoskaan kauhean tehokkaasti erota sen enempaa laoslaisen kuin englantilaisenkaan aantamana sanoja duck ja dog. ;D No juu, paatin maistaa ja syoda silti. Mutta ankkaa oli. Ehka hyva kuitenkin niin. :) Kyselin Leelta kuitenkin koiran syomisesta ja kuulemma paikalliset (erityisesti kai miehet) syovat sita tyyliin kerran viikossa. Ja kissaakin jotkut syovat. Ja kuulemma elaimet ostetaan joiltain tai sitten ei. Kulkukoirat kelvannevat varsin hyvin. Aikamoista. Mutta toisaalta, kulttuurierot ovat vain kulttuurieroja ja erilaisia oppeja ja ajattelusuuntia. Mehan emme ole tuotakaan tuomitsemaan. Lehmakin kun on pyha elain toisille.

Laoslaiseen elamantapaan ja ajatteluun viela liittyen. Kysyin talta Leelta tyoskentelevatko he joka paiva. Ja han vastasi, etta kylla ja aamusta iltaan, mutta etta ei se ole ollenkaan raskasta. “Eating, sleeping, working, being with friends and families. Not hard.” Se on kylla jotenkin niin erilaista. Useat ihmisethan asuvat liikehuoneistonsa yhteydessa. Tai paremminkin, liike tai ravintola on oikeastaan heidan kotonaan. Ei ollut yksi tai kaksi paikkaa ja kertaa vain, kun ravintolassa nukutettiin ja hoidettiin pikkulapsia. Ja katsottiin televisiota. Syotiin. Oltiin ystavien ja perheen kanssa. Ja esim. isovanhemmat tuntuivat usein olevan osa tuota perhetta. Niin, erilaista. Hyva tai huono. Ja tottuisiko sellaiseen itse kuitenkaan. Mutta jotenkin, tuntuvat kylla oikeasti hetkesta ja jokaisesta uudesta paivasta nauttivan enemman - tassa ja nyt. Ja viela kuulemma: “Yes, if too much stress, then no happy.” Niinpa niin. :) Kiitos Laos.